Antti, joka oli seisonut laulamassa katse yhä suunnattuna myöhäisen
illan aurinkoon, tottui taas vähitellen käyttämään silmiään. Ja se,
mitä hän näki, sai hänet hereille.
Siinä oli tuomiorovasti, hän juuri, joka oli saarnannut niin koreasti
lapintunturilla; hän seisoi tuossa kuunnellen Anttia.
Säikähtyneenä hyppäsi Antti kiveltä paeten metsään.
Matleena olisi enemmän kuin mielellänsä halunnut seurata hänen
esimerkkiään, joutuessaan äärettömän vaikeaan asemaan yksin niin
kauhean lukuisan herrasväen joukossa. Sillä kaksi hienosti puettua
rouvaa oli myöskin saapunut Antin saarnatessa. Heillä oli silkkinauhat
hatuissa ja aivan kuin pitsiset käsineet ja niin koreat ostovaatteet,
anturakengätkin jaloissa. Ja itse tuomiorovasti oli tullut heidän
kerallaan. Matleena tunsi hänet heti, sillä aivan samoin kuten siellä
pohjolan pikku kappelissa, loisti nytkin hänen silmistään valoa
ja lempeyttä, hänen seisoessaan nojautuneena männynrunkoon Anttia
kuunnellen. Hän näytti kunnioitettavalta ja ylhäiseltä. Matleena tunsi
itsensä niin pieneksi katsellessaan häntä. Mutta hän ei voinut päästä
pakoon ja lähteä Antin jäljestä, sillä Sylvi istui hänen polvellaan,
tahtoen olla pikku lapsi. Sylvi oli niin hento ja pieni ja hänellä oli
niin ohuet, pehmeät vaatteet, että Matleena saattoi aivan hyvin pidellä
häntä, vieläpä keinuttaakin vähäisen ja karkoittaa sääsket hänen
hienoilta, kalpeilta, pikku kasvoiltaan.
Kun Sylvi näki vieraat, nousi hän istualleen. Hän huusi yhden
heistä luokseen, äitinsä, joka heti sai tiedon, että hän oli täällä
tunturimajoilla löytänyt "parhaan ystävänsä", joka ei koskaan jättäisi
häntä.
Nyt, kun saarna oli loppunut ja "pappi" paennut metsään, syntyi lasten
parvessa elämää ja humua.
Elsa, vanhin tytär pappilassa, minkä omat tunturimajat olivat, tuli
sangen pahoilleen nähdessään äitinsä niin aikaisin. Hän ja toiset
lapset olivat keksineet niin monta loistavaa suunnitelmaa, miten
juhlallisesti he vastaanottaisivat vanhempansa ja Heleena-tädin. Ja nyt
he yllättivät heidät, eivätkä he olleet saaneet pienintäkään aikaan
heidän juhlimisekseen. Niin että Elsa tuskin nyt ehti tervehtiä, kun
hän jo läksi kiidättämään majalle päin, minkä sääret kantoivat.
Hän ajatteli kauhistuksella, että äiti tarkastelisi mitä suurimmassa
epäjärjestyksessä olevaa huonetta. Äiti, jonka ei _pitänyt_ tulla
tunturimajoille kuin vasta sunnuntai-_iltana_.
Hän, samaten kuin hänen neljä siskoaan, Aunetta, Inkeri, Kerttu ja
Viiva, jotka myöskin olivat äsken nousseet, arvelivat, että nyt oli
melkein aamu vielä.
Kuitenkin sai Elsa alati erottamattomat "Nauriit", Inkerin ja Kertun,
mukaansa. Ja kun he yhdistetyin voimin hääräsivät, korjasivat vuoteet,
lakaisivat, sirottivat lattialle katajoita, puhdistivat takan,
tekivät tulen ja asettivat sille kahvipannun, oli kaikki hienoa ja
järjestyksessä äidin ja kotiväen sisääntullessa.
Jonkun verran sekavaa oli kuitenkin ilo vanhempia tervehtiessä. Sillä
nyt päättyisi ihana, viikkokausia kestänyt oleskelu tunturimajoilla.
Lehmät ja vuohet ajettaisiin kotiin heinäajaksi, ja tunturimajat
suljettaisiin moneksi viikoksi. Kun ihmiset ja elukat taas joutuisivat
sinne kesempänä, olivat lapset jo alkaneet lukunsa ja kouluopintonsa.
Eipä silloin puhettakaan enää mistään vaelluksesta tunturimajalle,
vielä vähemmän sinne jäämisestä. Mutta nyt oli paras haihduttaa
mielestä kaikki surulliset ajatukset lukemisesta ja sisäänsuljetusta
elämästä. Oli totisesti muuta tekemistä.
Pekka saapui juuri kotiin kerallaan kimppu taimenia, jotka hän oli
ulkosalla, elukoita paimentaissaan, onkinut.
Elsa perkasi kalat reippaasti ja kätevästi, paistaen ne sitten
hiilustalla pannussa.
Inkeri huuhtoi perunat, pesi puuastiat ja kiillotti veitset.
Aunetta kattoi pöydän, joka nostettiin saranoilleen, niin että siitä
tuli tilava. Hän koristi sen metsäkukkasilla ja vihreillä kasveilla,
joita Sylvi, Matleena ja Viiva olivat tuoneet kotiin metsästä, Pekan
siistiessä ja haravoidessa pihaa sekä kantaessa pois pudonneita lehtiä
ja risuja.
Kerttu touhusi maitokammiossa. Hän kantoi sieltä viilikehlot ja
vuohenjuustoa ja taittoi rieviä ohraleipäkakkuja sopiviksi paloiksi
ateriaa varten. Voipytyn keltaisine, melkein kukkaistuoksuisine
voineen, hän asetti keskelle pöytää. Inkerin avulla hän riiteli
sille kunniapaikan, vaikka Aunetta olisi miten kinastellut niin
kehnoa kattamistapaa vastaan. Esille pantiin myöskin keltaisenruskeaa
heravoita sekä tuoretta lehmänjuustoa, niin kuivaa, että siitä oli
tukehtua, vaikka se kyllä vanhana ja kypsyneenä muuttuu pehmeäksi ja
maukkaaksi.
Kaukaa metsästä kuului vihdoin livertävän koreaa huhuilua ja
riemuitsevia tanotorvenääniä.
Kalle ja Saara olivat nähtävästi olleet toistensa seurassa ja kulkeneet
siten yhdessä koko päivän. "Nauristen" mielestä sellainen oli _sangen
kummallista_; olisi ollut paljon parempi ja oikeampaakin, jos ainakin
Saara olisi jäänyt tunturimajoille, kunnes olisi saanut kaikki kunnolla
hereille, vaikka siihen olisi tarvittu kokonainen päivä.
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.