Matleena riensi päistikkaa tupaan. Paljain päin, ääneti ja neuvotonna
hän pysähtyi aivan oven suuhun rauhoittuen heti, nähdessään Antin, joka
istui täysin turvallisena ja kotiutuneena kolmijalkajakkaralla takan
edessä voitelemassa herraskenkiä tervalla.
Hänestä oli kuitenkin kovin pelottavaa jäädä sisälle, kun molemmat
komeasti puetut valtarouvat istuivat siellä pöydän ääressä pitkät,
valkeat nutut yllään, hiuspalmikot riippuvina, ja katselivat juuri
nyt vain häntä. Rovasti, joka oli käynyt sisällä juttelemassa rouvien
kanssa, läksi ulos, Matleenan tullessa sisään.
"Kas tässä hän on, oikein tänne lähetettynä hänkin." Näillä sanoilla
laski pappi hiljaa, lempeästi silittäen kätensä lapsen pään päälle,
suunnaten lempeän, merkitsevän katseen vaimoonsa ennen menoansa.
"Niin, tässä hän nyt on, aivan oikein", lausui toinen rouvista, hän,
jota lapset olivat nimittäneet Heleena-tädiksi, ja joka oli Sylvin
äiti. Hän oli sitäpaitsi aivan Sylvin näköinen: somat, vaaleat, hienot
hiukset niinkuin hänelläkin ja kalpeat kasvot; mutta hellän ja lempeän
näköinen hän oli.
Hän astui esiin, vetäen empivänä vastustelevan Matleenan luokseen ja
istuutui taas paikalleen käsivarret hyväillen kiedottuina vieraan,
jäykästi katselevan lapsen ympärille.
"Oletko hiukan mielistynyt pikku Sylviin?" hän kysyi vienolla äänellä.
Matleena punastui tuskaisena. Hän tunsi itsensä peräti vaivaantuneeksi,
kun ei hänellä ollut aavistusta siitä, mitä "olla mielistynyt"
merkitsisi.
"Sylvin äiti tahtoisi tietää, pidätkö Sylvistä ja oletko mielelläsi
hänen kanssaan, mutta senhän minä jo olen nähnyt sinusta", sanoi
toinen rouva, joka oli Nauriitten ja toisten lasten äiti. Hän näytti
niin hauskalta ja iloiselta, että Matleena tuli yht'äkkiä hymyilleeksi
hänelle, vaikka se hänestä oli niin vaikeata tuon toisen rouvan edessä.
"Niin, kyllä Sylvi minun mielestäni on oikein mukava", mutisi Matleena.
"Onko sinulla mitään vastaan ruveta hänen pieneksi ystäväkseen ja
siskokseen?" jatkoi Sylvin äiti. Hän puhui hellästi, melkein rukoillen.
"Hänenkö sijaansa, jolla on niin hauskaa Jumalan luona?" kysyi Matleena
katsoen suurin, totisin silmin hienoon rouvaan, jolla oli surumieliset
silmät, ja joka nyt Matleenan hämmästykseksi ja suruksi oli vähällä
ruveta itkemään.
"Niin, mutta äitikin on siellä, niin että kyllä pikkutyttö voi hyvin",
sanoi Matleena matalalla äänellä koettaen lohduttaa murehtivaa.
"Uskotko niin, pikku rakas", kuiskasi rouva. Hän nosti Matleenan
polvelleen, nojaten päätänsä hänen paljaisiin hiuksiinsa, jotka
loistivat kiharoina ja välkkyvinä.
Matleena istui taas jäykkänä kuin tikku. Hän oli tyhmän ja vaivatun
näköinen, tuntien suurta halua vääntäytyä pois niin harvinaisesta
asemasta.
Mutta Antti, johon hän vetosi ahdistuksessaan, katsahti häneen
varoittaen, mikä merkitsi sitä, että oli sääli hienoa rouvaa, ja että
hänen piti istua hiljaa hänen luonaan niin kauvan kuin tämä halusi
pitää polvellaan sellaista isoa tyttöä.
"Puhu sinä lapselle, Elviira", sanoi itkevä, sureva äiti hiljaa. Hän
laski varovasti Matleenan polveltaan.
Toinen "hauska" rouva, Nauriitten äiti, jolla oli niin iloiset, siniset
silmät, ojensi kätensä Matleenalle. Hän piti käsivartensa tytön
vyötäisillä kertoessaan, että Sylvin äiti nyt, neuvoteltuaan heidän,
hänen miehensä ja hänen itsensä kanssa, oli päättänyt sallia pikku
Matleenan seurata heitä Tukholmaan heidän _omana lapsenaan_. "Tuleeko
Anttikin?" kuiskasi Matleena pelosta laajennein silmin.
"Antti tulee meille. Hän on jo meidän poikamme, siitä olemme selvillä."
Hän nyökkäsi iloisesti ja hyväntahtoisesti Antille, joka kohotti
päänsä työstään ja työnsi otsaltaan alasvalahtaneen tukan, lähettäen
vastineeksi valoisan, onneasäteilevän katseen.
Papinrouva hymyili tyytyväisenä. Hänen miehensä oli jo aikaisemmin
ottanut kasvattaakseen kaksi köyhää poikaa. Mutta ei kumpaisessakaan
heistä hän ollut tavannut sellaista viisautta, sydämenhienoutta ja
ajatuksenselvyyttä, jota hän jo oli huomannut tässä tunturien ja
katovuoden lapsessa.
Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.