Antti seisoi jälleen saarnatuolissa metsässä. Tällä kertaa jotenkin
korkealla kivellä, joka oli täydellisesti vihreänvalkoiselta
heloittavan sammaleen peitossa.
"Kirkkoväkeä" oli tullut joka suunnalta, muutamilla oli ollut pitkä
matka kuljettavana. He olivat hakeneet kiertoteitä puunrunkojen välistä
ja pikkusoiden ympäritse. Nyt he istuivat penkkirivissä vanhan,
lahonneen, sammalkasvuisen, kaadetun hirsikasan päällä, joka oli ollut
karjatien varressa jo aikoja ennenkuin tunturimajat rakennettiin.
"Alota virsi, Aunetta", sanoi Elsa. Ota "Maassa kimalainen, linnut
ilmassa". Nämä täällä metsässä ovat jo alkaneet laulunsa. "Maassa
kimalainen, linnut ilmassa", lauloi Aunetta voimakkaalla, puhtaalla
äänellä.
Kaikki lapset yhtyivät. Antti ja Matleena myöskin, aivan ihmeissään
siitä, että osasivat saman laulun kuin hienot herraslapsetkin. He
unohtivat, etteivät he oikeastaan kuuluneet samaan joukkoon, mikä tunne
ennen oli hiukan painostanut heitä, vaan lauloivat mukana samoin kuin
olivat laulaneet sisarusten kanssa pienessä, harmaassa tuvassa äidin
eläessä.
"Maassa kimalainen,
linnut ilmassa,
leivo laulavainen
veisaa kiitosta!"
Laulu vaikeni. Antti seisoi kivellä, kuten päivemmälläkin
saarnatessaan Matleenalle. Silloin oli hänen ollut niin helppo
saada esille sanat. Jokainen kukkanen metsässä, tunturipuro, heidän
pelastuksensa karhun kynsistä, kaikki vaarat, joista he olivat tulleet
autetuiksi ihmeellisellä tavalla. -- Kaikesta hän oli saarnannut
niin voimallisesti, että Matleena oli itkenyt ja niistänyt itseään,
kuten aika-ihmisten tapa on kirkossa, vaikkei hän ollut tällä kertaa
ajatellut matkia heitä, vaan ollut todella liikutettu Antin sanoista.
Ja nyt tämä seisoi siinä väännellen itseään ja näyttäen hullunkuriselta.
Matleena oikein häpesi hänen tähtensä. "Kirkkoväki" alkoi kuiskailla
ja suhista ja tarjota toisilleen "hopearasioita", täynnä sokeriryyniä
kielen kostikkeeksi, vaikka rasiat itse asiassa olivat tuohenpalasia
ilman pienintäkään sisältöä, sekä antoivat pyöreitten nappuloitten
hajuvesipulloina kiertää penkissä välillään.
"Kiiruhda, Antti!" suhahti Matleena. "Ne istuvat nyt täällä kaikki
odotellen. Tottahan nyt jotain keksit niinkuin tänään aikaisemminkin."
Antti tuskaili ja vääntelihe. Hän piti silmiänsä puolittain
suljettuina, estääkseen seurakunnan häiritsevää vaikutusta. Kuulijat
istuivat odotellen kuin oikea kirkkoväki ainakin, nenäliinat valmiina,
että voisivat itkeä, jos Antti saarnaisi koreasti, kuten suurpappi
ollessaan lapintunturilla saarnaamassa, kun siellä vihittiin kappeli. --
"Antti sinä! Miten olet houkko!"
Antti avasi hätäillen silmänsä. Hän osui havaitsemaan hämähäkin,
joka istui hienojen koivun oksien väliin kehräämänsä välkkyvän
verkon keskellä. Antti jäi tuijottamaan siihen. Hänen silmiinsä tuli
sisäänpäin kääntynyt ilme. Hän rupesi saarnaamaan:
"Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Nyt on silmiini sattunut
hämähäkki, joka istuu keskellä verkkoa niin kylläisenä, ja mieleeni
johtuu, että se on pahan kaltainen. Sillä hänen verkkonsa on alinomaa
levitettynä meidän houkuttelemiseksemme. Kun olemme suuttuneita
toisiimme, on hän saanut meidät kiinni. Ja kun tahdomme laiskotella ja
olemme tyytymättömiä, on hän taas vanginnut meidät."
Kuikka lensi sydäntävihlovasti ja surumielisesti kirkuen suon yli
metsä-aukeaman tuolle puolen, missä entinen "kirkko" oli.
Antti kuuli tuon valittavan äänen. "Kuulkaa kuikkaa, miten surullisesti
se ääntelee. Siltä kuulostaa meissä, kun olemme olleet kiukuissamme,
häijyjä ja tyytymättömiä siihen, mitä olemme saaneet, ja kun emme
suvaitse rengasta, vaan se mielestämme on pahasta, emmekä tahdo
ymmärtää, että Jumalan on täytynyt asettaa se meille, kun hän näkee,
ettemme itse tiedä, mitä tarvitsemme. Me lennämme ja lennämme niinkuin
kuikka, saapuaksemme Jumalan luo rukoilemaan, että hän pitäisi meistä
ja taas huolehtisi meistä." Antti ajatteli nyt lopettaa saarnansa,
mutta ajatukset johtuivat lauluun. "Jumala tahtoo, että pidämme hänestä
ja huomaamme hänen olevan hyvän ja että laulamme siitä, niinkuin kirkas
puro ja joki laulavat solisten, ja niinkuin metsän linnut visertävät
suloäänellään. Jumala on hyvä ihmisille, niin suurille kuin pienille
ja elukoillekin; Helokkia kohtaan, joka pääsi kuonorenkaastaan ja
Tähdikkiä kohtaan, joka pelastui karhun kynsistä."
"Rakas Isä Jumala", jatkoi Antti, joka nyt unohti itsensä, puhuen
suoraan sydämestään. "Sinä rakas, _rakas_ Jumala, ole _hyvä_
pikkutytöille, että he aina pysyvät kiltteinä ja ovat siivoja nuorille
ihmisille, jotka ovat ottaneet heidät. Ja ole hyvä Anna-Liisalle ja
Pekka-Erkille ja Niilekseläisille ja pikku Kallelle, joiden luona
he ovat. Laita niin, että Pekka-Erkistä tulee kunnon renki, joka ei
koskaan juo, eikä kiroa, eikä tappele.
"Ja ole hyvä _pikku Maunolle_. Sinähän tiedät, ettei hän osaa
'Tapahtukoon sinun tahtosi', ja että hän on vähän niinkuin
huikentelevainen, niin että hän välistä unohtaa, mitä äiti sanoi. Mene
sinä rakas, rakas Jumala hänen luokseen ja suo hänen muistaa kaikki,
mikä on oikein. Mene Helokin luo, ettei hän huolisi murehtia meitä.
Mene karhun luo metsässä, ettei se tekisi pahaa. Mene lasisilmämiehen
luo ja ota häneltä viina. Lähesty kaikkia, niin muuttuu koko maailma
oikeaksi ja hyväksi. Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä.
Amen."
Antti, joka oli seisonut pää kohotettuna kohti auringonloistetta
mäntyjen välissä, oli katsahtaessaan alaspäin huomaavinaan, että
hirsikasan väki oli aivan kuin lisääntynyt. Mutta aurinko oli sokaissut
hänet, ettei hän voinut nähdä oikein. "Ehkä voimme laulaa 'Koko maailma
iloitkohon' nyt perästäpäin", ehdotti hän saarnastuolista.
Ja sepä vasta oli laulua! Antista tuntui, kuin hän olisi ollut
taivaassa. Virsi kaikui yht'äkkiä moniäänisenä, aivan kuten sitä oli
laulettu joulukirkossa Hallatunturilla.
Koko maailma iloitkohon,
Sydämestään, sielustaan;
Herran tykö joutukohon,
Ken on hänen liitossaan!
Iloll' edes astukaat,
"Kiitos Herran"! veisatkaat!
Kolmaskymmeneskuudes luku.