Kaikki lapset olivat vihdoin päässeet sänkyyn ja uneen. Mutta
tuntuipa kuudesta heidän joukossaan oikein inhoittavan nololta herätä
olkivuoteilla yli- ja alasängyissään myöhään sunnuntain iltapäivällä ja
huomata, että maja oli tyhjänä ihmisistä.
Vielä pahempi oli nähdä lääväkin autiona. Poissa kaikki lehmät, joita
he olivat päättäneet lypsää. Lehmät, jotka he olivat "jakaneet"
keskenään, antaen keveimmin lypsettävän, Mairikin, Viivalle, olivat
tiposen tiessään, laitumella metsässä. Vuohet samaten.
Pekka ilkimys ei ollut tehnyt niinkuin oli luvannut, kun hän yöllä,
pitkän aikaa senjälkeen kuin toiset, tuli kotiin, etsittyään Tähdikkiä
hänkin. Hän oli luvannut viedä kaikki lapset metsään vuohipaimeniksi.
He olisivat saaneet soutaa pikkuruuhessa joen yli tehtaan
paimenmajoille, missä oli suuri, musta, vierailta mailta tuotu härkä.
Härkä, jonka nenässä oli messinkirengas ja otsassa ketju, ja joka tuli
kauhean kiukkuiseksi nähdessään lapsia, ja mölisi silloin niin että
turpa savusi, ja sai kulkea päivisin erityisessä aitauksessa!
Ja Pekka oli luvannut heidän kalastaa pienestä tunturipurosta. Ja
hän opettaisi Antin toitottamaan vuohensarvella, joka on helpompaa
kuin tanotorveen puhaltaminen. He olisivat saaneet nähdä luolan,
missä ryövärit oleskelivat ennen vanhaan. Sinne saattoi ryömiä pitkin
pituuttaan halkeaman kautta, jota tuskin näkyi vuoressa, ja seisoa
sitte sisällä pystyssä, vaikka olisi ollut viidentoista miehen voimat.
Pekan piti vielä näyttää heille se paikka metsässä, mihin on
muodostunut valkea ympyrä vihreän sammalen keskelle, keijukaisten
jäljiltä, joiden on tapana tanssia siellä. Ja hän oli luvannut
johdattaa heidät vuorelle, missä hän kerran oli nähnyt haltijan.
Se oli ollut vihreäpukuinen, hiukset oli sillä pitkät ja keltaiset
kuin ohran oljet, ja se oli katsonut häntä ja houkutellut, niin
että hän oli jo seurata, ellei hän samassa, kun alkoi juosta, olisi
tullut ajatelleeksi, että se olikin varmasti haltija, ja lausunut
sille Jeesus-nimen. Silloin se oli luikkinut tiehensä ja muuttunut
leivinkuurnan näköiseksi.
Ja kaikki marjat, joita he olisivat poimineet, entä kissankulta ja
valkeat marmorikivet, joista Pekka oli puhunut, ja joita oli vain
yhdessä paikassa!
Voi sitä napinaa ja tyytymättömyyttä! Niin surkean happamia ilmeitä,
joita näkyi sinä päivänä majassa, ei olisi ollut helppo löytää muualta
näin säteilevän aurinkoisena iltana. "Tuolla mulkoilee aurinko
ikkunasta tekeytyen iloiseksi ja ylhäiseksi", puhisi Inkeri, kiskoen
hiussuortuviaan, joita hän palmikoi.
"Se näyttää aivankuin vaativan, että meidän pitäisi iloita siitä, että
se on täällä", jupisi Kerttu, solmien alushameennauhaan kiusallisen
umpisolmun äkäisin, kiivain liikkein.
"Eikä tulenkipinää talossa", marisi Elsa. Hän oli jo pukeissaan ja
valmis, seisoen melkein keskellä mahtavaa takkaa kalikkakimppuineen,
jonka hän laski toki vielä sangen hehkuvalle hiillokselle.
Tuli leimahti heti, ja nyt selitti Elsa "palavansa", vaikkei siellä
äsken muka ollut kipinääkään tulta.
Oli sunnuntai, ja tottahan edes tänäpäivänä saisi kahvia korppujen
kanssa, joita oli tuotu kotoa.
"Älä tule tyrkyttämään maitosintuasi, sen sanon sinulle", sanoi Aunetta
oikealla riitaäänellä Elsalle, joka meni maitokammioon päin tyhjine
puumaljakkoineen. Aunetan pitkät silkkikiharat olivat takkuuntuneet,
kun hän oli unohtanut kiertää ne papiljotteihin illalla. Hän oli niin
ärtyisä ja kärsimätön, että Viiva väitti hänen sähähtävän, kun hän
sylkien sormeensa hipaisi häntä, kuten tehdään kuumaa silitysrautaa
koetellessa.
"Sinä olet tyhmä! Halpamainen olet!" valisti Aunetta Viivaa, joka
paljassäärisenä oli kiinnittänyt alushameen neuloilla housuiksi, ja
sanoi olevansa herra talossa ja omistavansa oikeuden olla mitä ja miten
tahtoi.
Sylvi istui alasängyssä itkien. Kaikki oli _"ikävää"_, ja hän kaipasi
äitiään. "Hu-hu, hu", nyyhkytti hän. "Mitä minä täällä teen? Kotona oli
paljon hienompaa ja parempaa."
Huomautus oli kyllä aivan oikea, jos vertasi hänen vanhempiensa
kymmenhuoneista suurkaupunki-asumusta, missä oli tauluja, mattoja,
kristallia ja hopeaa ja sen ohella uhkuvia vuoteita, hienointa liinaa
ja silkkipeitteitä, siihen huoneeseen, missä hän nyt oleskeli.
Sammal tiirotti keltaisenvihreänä hirsiseinien raoissa. Penkit ja
jakkarat olivat tosin kiiltävät, mutta kuluneet, sekä karkeat ja
maalaamattomat. Lattia oli tuskin edes höylätty ja siinä ammotti suuria
rakoja, ovi kömpelö, lukon asemesta iso rautahaka. Sänky, mistä hän
äsken oli noussut "väärällä jalalla", oli täytetty kahisevilla oljilla,
joita peitti karkea liinalakana. Silkkipeitteen sijasta sai hän kietoa
ympärilleen lampaannahkavällyt, vaikka hänen oli niin kuuma, että olisi
halunnut heittää sen kaiken maailman tietä.
"Niin, kuka käski sinun tulla joukkoon", paapotti Viiva. "Olisithan
voinut jäädä kotiin ilman meitä, -- hienonenä, irvisuu. Olet joka
tapauksessa saanut puolen lakristatankoa, minkä toimme kesteihin,
ja isoimman rintasokeripalan, kun Elsa jakoi, ja koko kupillisen
kauraryyniä, kun me saimme ainoastaan puolen, vaan senvuoksi, että
Aunetta uskotteli meille olevan ylhäistä sallia vieraiden syödä kaiken
hienon sekä sen mitä itse haluaisi." --
"Hyvänen aika! Luulenpa, että olet villitty, Viiva", naukui Sylvi, joka
istuen edelleen sängyssä, kyynärpäät kohotettujen polvien varassa ja
vitivaaleat hiukset siirrottaen sormien välistä, joita hän piti päänsä
ympärillä, oli kuin syvimmän kurjuuden kuva.
"Suuri maailma. Lakristaa! Kurja lakristapala, siitä pidätte lukua!
Minä, joka voisin saada talon paljaasta lakristasta, ikkunat
rintasokerista ja nekuista ja tiet ympärillä paljaista kauranryyneistä.
Isällä on äärettömän paljon rahaa, sen sanoo Liina, ja minä pyydän
isän rakentamaan minulle sellaisen talon, etkä sinä saa edes nuolla
lakristakynnystä."
"Olet vallan oikeassa, kultaseni", hymyili Viiva, lennättäen Sylville
sormisuukkosen.
Hän oli pistänyt pienen, ruskean koivunoksan suuhunsa ja oli
polttavinaan, kulkiessaan edes takaisin kädet "housuntaskuissa". Heidän
luonaan kotona oli ollut jonkun aikaa oikein hieno kaupunkilaisräätäli
ommellen isän ja renkien kotikutoisia vaatteita, ja Viiva jäljitteli
tarkkaan hänen liikkeitään ja ilmeitään.
Hän istui kolmijalkaiselle jakkaralle sängyn viereen ja lauloi
laahaten, puoleksi suljetuin silmin:
"Ja se ilta oli lämmin ja ihana,
Ja linnut ne lauloivat,
Keto allansa kaunis ja vihanta,
Kukat kedolla kasvoivat."
"Ole vaiti. Viiva", sähisi Inkeri, "herätät pikkuraukat tuolla
maitokammiossa."
"Niin, tiedäpäs kuomaseni, se on juuri tarkoituskin", lörpötteli Viiva,
katsoen niin kierosti kuin taisi, sisarta.
"En tahdo heidän joutuvan samaan kurjuudentilaan kuin me. Mikään ei ole
sen viheliäisempää, kauheampaa kuin herätä aamulla, kun on ilta."
"Kuljin sinisalon polkuja pitkin", jatkoi Viiva.
"Voi siell' oli karjani ja siell' oli marjani", luikkasi hän nyt aivan
maitokammion ääressä. Hän vaikeni äkisti, hämillään ja hyvin pahoillaan.
Samassa aukaistiin ulko-ovi ja siinä näkyivät Antti ja Matleena
valmiiksi puettuina, kammattuina, kiiltäväksi pestyinä, iloisina ja
lempeinä, niin että heistä aivan kuin säteili aurinkoa.
Matleenan kädet olivat täynnä metsäkieloja, vanamoita ja metsätähtiä.
Antti oli tehnyt kuusi tuohista. Hän kantoi niitä varovaisesti
rivitysten toisella käsivarrellaan.
Ne olivat reunojaan myöten täynnä varhain kypsyneitä lakkoja.
"Oletteko _ylhäällä_?" kysyi Viiva terävästi, vaikka hän näki heidät
valmiina edessään. "Minä luulin teidän nukkuvan. Mitä varten juuri te
olette nousseet?" jatkoi hän kateellisella, hyvin moittivalla äänellä.
"Kun Pekka herätti meidät ennenkuin lähti elukkain kanssa aamulla."
"Hyi sellaista ilkiötä, kun ei herättänyt meitä", sanoi Kerttu melkein
itku äänessä.
"Kyllä hän teki, mitä voi", sanoi Antti.
"Hän sekä huusi että kirkui tuosta ovesta ja toitotti torveen ihan
sängynseinän vieressä. Saara huhuili ja Kalle puhalsi pukinsarveen.
Lehmät ääntelivät parahiksi nekin, rynnätessään matkaan, niin että
luulimme teidän heränneen siitä." Antti latoi suomarjat pienelle
pöydälle ikkunan ääreen selitystä antaessaan.
"Huh, ei sellaisesta yksin voi herätä, sen hän kyllä tiesi", puhisi
Inkeri. "Siitä juuri nukkuu."
"Oletteko olleet ulkona ja pitäneet hauskaa koko päivän?" kysyi Elsa
melkein nuhdellen.
"Niin, en tiedä, onko meillä ollut hauskaa. Mutta olemme auttaneet
läävässä ja olemme lypsäneet kaikki vuohet", selitti Antti epäröiden.
"Niin, tottahan se oli hauskaa", ratkaisi Kerttu.
"Ja sitte olemme luoneet lantaa."
"Se on myöskin hauskaa, sillä perästäpäin on niin hienoa", sanoi Inkeri
varmasti.
"Ja sitte me harjasimme lehmiä, ennenkuin ne päästettiin ulos", sanoi
Matleena tyytyväisenä.
"Juuri sitä mekin tapaamme tehdä", puuttui puheeseen Kerttu. "Ja ne
ovat niin iloisia ja nuolevat kiitokseksi. Voi, voi, voi! Ja me olemme
vain nukkuneet. Ja on melkein viimeinen päivä tunturimajoilla. Niinkuin
emme saisi nukkua kylliksemme kotona, kouluaikana."
"Niin, voi surkeata ja aivan auttamatonta", huokasi Inkeri.
"Ja sitte olette kenties olleet metsässä ja suolla?" kysäisi Aunetta,
vielä puuhaten saadakseen kiharansa valumaan hienoina kaulalle.
"Kyllä, mutta kirkossa myöskin", vastasi Matleena totisesti, vaikka
hieman hämillään ja epäröiden.
"Kirkossa, mutta sehän on täältä kahden penikulman päässä!"
"Vaiti, Matleena", varoitti Antti näyttäen sangen vaivaantuneelta.
Matleena pani kätensä esiliinan alle kyyristyen avoimen oven
kynnykselle, selvästi päättäneenä totella veljen kehoitusta.
"Missä kirkossa? Sano, kuuletko sinä", kysyi Elsa mennen ovelle
Matleenan luo voileipä kädessä.
"Ei se ollut mitään. Minä vain sanoin niin."
"Kuule Matleena, olitteko te leikkikirkossa?" sanoi Inkeri, joka
istuutui voileipineen Matleenan viereen.
"En minä tiedä, mikä se sellainen kirkko on", torjui Matleena.
"Pieni, suloinen, hieno Matleena, sano minulle, vain minulle, missä
kirkossa te olette olleet", kuiskasi Sylvi.
Hän juoksi pitkässä yöpaidassaan sängystä lattian yli ja heittäytyi
Matleenan syliin käsivarret hänen kaulansa ympärillä.
"Pieni suloinen Leena, sano minulle, vain minulle!"
Matleena katsoi pelokkaasti Anttiin, joka istui aivan säntillisenä
pöydässä syöden suomuuraimia ja kermamaitoa yhdessä Aunetan, Viivan ja
Nauristen kanssa, joiksi papinlapsia, Inkeriä ja Kerttua, kutsuttiin.
"Sano, jos tahdot", myönsi Antti nähdessään sisaren tuskan.
"Vain minulle, vain minulle", kuiskasi Sylvi.
"Minkä näköinen oli kirkko?"
"Vihreä sisältä ja sininen katto."
"Oliko se metsä? Oliko Jumala pappina?" kuiskasi Sylvi, äkkiä
hyvin totisena. "Jumala on käynyt luonamme ja vienyt takaisin pikku
Eeva-siskon, joka oli minulla ennen. Hänellä on nyt niin hauskaa, ettei
hän tahdo tulla uudestaan luokseni. Kuu minun on ikävä, ajattelen
minäkin melkein mennä hänen luokseen, Jumalan luo. Sano, oliko Jumala
pappina?"
"Eei, vaan Antti."
Viiva oli hiipinyt lähelle. Hän kuuli papin nimen.
"Tiedättekös", huusi hän, "nyt kun olemme valmiit ja syöneet ja kun
meitä on näin monta, menemme kirkkoon! Antti saa olla pappina, sillä
hän on saarnannut jo tänään Matleenalle."
Antti punastui korvia myöten.
"Niin jos sinä, Antti, olet tottunut olemaan pappina, niin pitää sinun
saarnata meille", sanoi Elsa lempeästi ja totisesti.
"Olemme vain nukkuneet ja olleet ilkeitä ja riidelleet keskenämme,
kun olimme harmistuneet itseemme, sillä eihän voi torua itseään. Sitä
olemme jatkaneet koko pyhän, niin kauvan kuin olemme olleet hereillä."
"Niin, meidän _täytyy_ saada vähän sunnuntaita itseemme ja tulla
kilteiksi, niin että tottahan tahdot saarnata meille, Antti", sanoi
Inkeri, katsoen rukoilevasti Anttiin sädehtivän lempeine silmineen.
"Muista, Antti, että olemme olleet turhasta ilkeitä toisillemme.
Muista, että sinun täytyy muuttaa meidät sunnuntaina kilteiksi",
intoili Kerttu.
Hän kääri jo hametta ympärilleen, kuten talonpoikaisvaimot ajaessaan
kirkolle, ja pani päähänsä punaraitaisen hilkan valmiina lähtemään.
"Ja tiedätkös, Antti, me laulamme yhdessä", sanoi Aunetta. "Lähde nyt
edellä, niin tulemme mekin."
Aunetan ääni oli sekä luja että vakuuttava, joten Antti ilman muuta
nousi ja lähti ulos.
Kolmaskymmenesviides luku.