Antti ja Matleena seisoivat yhä kivellä. He alkoivat kirkua ja huutaa
ja koettivat itsekin huhuilla, niin he elpyivät koreista sävelistä,
jotka synnyttivät metsässä helisten kierivän kaiun. Mutta kun
ihmisääniä kuului aivan heidän läheltään, kävi Matleena taas kovin
ujoksi. Hän ryömi Antin taa.
Metsiköstä vilahti punaruutuinen huivi ja sininen pumpulihame. Pian
Matleena kuuli hyvänsävyisen, osaaottavan äänen huutavan: "Mutta,
lapset, miten olette päässeet sinne?"
"Ja miten maailmassa pääsette sieltä alas?" lisäsi toinen, lapsekas
ääni.
Matleena nousi kiveltä pystyyn.
"Voi tule alas, kuuletko", huusi rukoilevasti pieni tyttö,
joka seisoi kiven juurella. Hän oli vaatetettu herrastapaan:
kotikutoiseen, siniruutuiseen hurstipukuun, valkoiseen, punatäpläiseen
karttuuniesiliinaan ja -- mikä herätti Matleenan epäilyä ja
levottomuutta -- hänellä oli sininauhainen _hattu_! Kaksi vaaleaa,
paksua palmikkoa oli kierretty korville ja kiinnitetty tummansinisin
nauharuusukkein. Huolestuttavaa ja hirveää oli joutua sellaisen oikean
herrasväen pariin!
Mutta Antti kiirehti. Hän liukui edellä saaden tytönkin lopulta alas.
Ja kerran maahan päästyään tunsi Matleena itsensä kuitenkin kaikitenkin
onnelliseksi ja turvalliseksi juuri kuin olisi saapunut laivahylystä
kuivalle maalle.
Saara, joka oli huhuillut niin koreasti, oli kiltin ja hauskan
näköinen. Hänen selässään oli pieni vuohipaimenen kontti. Sen hän
heitti yltään ottaen siitä esiin illallisvoileipiä sekä vuohenjuustoa
ja heravoita. Hän kertoi lapsille olevansa pappiloiden tunturityttö,
ja että Elsa oli papin vanhin tytär, jonka oli täytynyt lähteä hänen
kanssaan metsään hakemaan pientä Tähdikkiä, se kun ei ollut saapunut
kotiin edellisiltana toisten elukkain kanssa. He pelkäsivät karhun
syöneen sen; kuuleman mukaan oli metsässä nähty nuori karhu, eikä
voinut tietää, tyytyikö hän vain mustikkoihin vai oliko jo tottunut
maistelemaan verta.
"Se oli minun lehmäni", sanoi Elsa. "Olen saanut lypsää sitä joka päivä
tunturimajoilla ollessamme, ja se nuoli minua ja juoksi perässäni, jos
minne menin. Suren Tähdikkiä äärettömästi."
"Ei mesikämmen ole sitä repinyt, ei, vaikka ajoikin sitä takaa", sanoi
Antti varmasti. "Se vain pelotteli sitä. Tuonne päin se juoksi. Siellä
on suo, niin että se pikemminkin on vajonnut sinne. Mutta jos niin on,
ehdimme kyllä vetää sen maihin, sillä se joutui vasta äsken sinne."
Tanotorvi kajahti samassa korein liverryksin mainitulta suolta päin.
"Kullan terttu, Kalle on löytänyt Tähdikin!" huudahti Saara punehtuvin
poskin ja riemusta säteillen. Hän heitti kontin selkäänsä virittäen
vastahuhuilun, niin että metsä kajahteli. Sitte hän juoksi tiehensä
virsuissaan niin vikkelästi ja keveästi, että lasten oli vaikea seurata.
Lehmä kuului ammovan villitysti ja ääni värähdellen. Kun lapset ehtivät
suolle, näkivät he Tähdikin seisovan vettä valuen, muuten punavalkea
iho mudanharmaana. Kalle, pappilan renki, ja Saara, joka oli tullut
hiukan ennen heitä, juuri parahiksi nostamaan lehmää suosta, ennenkuin
sen pää vaipui vesihyyhmään, seisoivat sen vieressä hyväillen sitä
ja puhellen sille elähyttäviä sanoja. Saara kiitti Kallea, joka muka
oli pelastanut lehmän, vaikka Elsa vakuutti hänelle, että se oli
yksin Antin ja Matleenan ansiota. Hän uskoi uusille ystävilleen, että
Saara oli niin mieltynyt Kalleen, ettei ollut maailmassa sitä asiaa,
johon hän ei olisi uskonut Kallen pystyvän. Aivan samoin oli Annikki,
heidän entinen tunturityttönsä, suhtautunut Aappoon, ja nyt he olivat
naimisissa. Kalle oli vasta juuri saapunut tunturimajoille. Hänen oli
määrä kuljettaa voi ja juusto kotiin tiistaina, kun lehmät pääsivät
pois heinäajaksi; mutta ei hänen toki sitä varten tarvinnut tulla jo
lauantaina -- ei, se tapahtui yksinomaan Saaran tähden.
Elsa piteli Matleenaa kädestä; Antti kulki myös hänen vierellään,
milloin he saattoivat päästä täten eteenpäin eikä tarvinnut kompuroida
mukulakivisten teiden poikki, hyppiä purojen niljakoilla kivillä tai
kävellä vaappuen, käsivarret ojona ja kieli puolittain suusta riippuen,
kapeita, märkiä riukuja, joita oli heitelty hyllyvän suon monien
salakavalain piilohetteiden yli.
Majan piipusta kohosi savu, kun seurue, lehmä mukana saatossa,
vihdoin ennätti tunturimajan nurmikoille. Oli jo sangen myöhäinen
ilta, vaikkakin valoisaa kuin kirkkaana kesäpäivänä. Oli vain niin
ihmeellisen hiljaista, kun kaikki linnut, paitsi käki ja rastas, olivat
nukahtaneet. Ei kuulunut enää metsistä lehmänkelloja, ei huhuilua eikä
tanotorven toitotusta. Kirkas pieni lampi, joka välkkyi tunturimajan
alapuolella, lepäsi äänetönnä juuri kuin olisi uinahtanut hienon
sumuharsonsa peittoon.
Mutta syntyipä siellä elämää kuitenkin, kun Tähdikki, josta niin oli
huolehdittu, näkyi tuttujen ja tuntemattomain ihmisten parvessa.
Lehmä juoksi avonaisesta veräjästä suoraan läävän ovelle Saaran
seuraamana. Mutta Antti ja Matleena pysähtyivät kauhistuneina. Tuolla
majan luona oli varmasti keijukaisia!
Viisi lasta, hullunkurisesti puettuina, aivan kuin olisivat olleet
pelkissä paidoissa, seisoi korkealla laakakivellä. Hiukset hulmusivat
vapaina heidän ympärillään. He pitivät toisiaan kädestä, heiluttivat
käsivarsiaan hitaassa tahdissa ja lauloivat: "Västäräkki, lampaankello,
kivitasku, jyvävakka toisiansa saattelee."
Eiväthän Antti ja Matleena voineet ymmärtää, että lapset noin lauloivat
pelottaakseen haltijoita ja susia tunturimajoilta ja elukkain
lähettyviltä, ja että he olivat keksineet erilaisia sävelmiä joka
illan varalta sekä että heidän täytyi pysyä totisina eivätkä saaneet
laulaessaan jutella eivätkä nauraa.
Heidän täytyi laulaa laulunsa loppuun, vaikka silmät paloivat
ihmettelyä ja uteliaisuutta, kun he näkivät joukossa molemmat
kulkurilapset.
"Saa-aattelee", he päättivät laulunsa, jonka Aunetta tällä kertaa oli
keksinyt ja joka oli kaunis sekä helppo laulaa. Mutta nyt he hypähtivät
ravakasti kuin villit kiveltä ja juosta vilistivät veräjästä ulos.
Jollei karhu olisi kuljeskellut metsässä, olisi voinut asettaa
kysymyksenalaiseksi, eikö Matleena ja Anttikin olisi paennut sinne
takaisin suoraa päätä.
"Nyt me olemme villejä joutsenia", kirkui kummallinen keijukaisparvi,
"ja muutamme teidätkin joutseniksi."
"Pian nousee aurinko, ja silloin lennämme Egyptiin", saneli puoleksi
laulaen muuan heistä. Hänellä oli punaiset posket, kipunoina välkkyvät
silmät ja tukka niin pitkä ja paksu kuin hevosen harja.
He muodostivat kaikki piirin pelosta ja ihmetyksestä miltei
jäykistyneiden lasten ympärille. He tanssivat tahdissa, rajusti
heilutellen yhteenliitettyjä käsivarsiaan ja käsiään:
"Hoi Kirjo, hoi Karjo,
hoi lehmäni pien'! --
Nää pojat ja tytöt
ma leikkihin vien."
Eivät Antti ja Matleena juuri tällä hetkellä näyttäneet, "tyttösiltä ja
pojilta", joita sopi "leikkiin viedä". He seisoivat hehkuvan punaisina,
maahanluoduin katsein, tuntien totisesti suurempaa halua itkeä kuin
antautua tanssiin.
Elsa tuli juosten ja pelasti heidät. "Majassa on ruokaa ja kahvia!" hän
huusi. Ja hän veti Antin mukanaan. Inkeri ja Sylvi ottivat Matleenan
väliinsä ja juoksivat nurmikon poikki majaa kohden.
Saara seisoi viileässä, puolihämärässä maitokammiossa kaataen maitoa
purtiloon. Ovi suureen tupaan oli auki. Oven suussa nurkassa oli iso
takka, missä tuli loimusi korkealle, vaikka olikin lämmin, valoisa
kesä; mutta se oli kiehuttanut kahvin ja perunat lehmänetsijöitä
varten. Saara oli oikein tyytyväinen, kun pääsi istumaan eikä tarvinnut
lypsää keskiyöllä.
Hän oli oikein ihmetellyt, huomattuaan kaikki lehmät lypsetyiksi
paitsi Ruusun-nupukkaa. Se potki eikä tahtonut antaa maitoansa, kun
lapsimukulat tulivat roikkuen lypsinkiulu ja jakkara muassaan, ja
saattoivat edes sellaista vaatia!
Inkeri selitti, etteivät he olleet sietäneet kuulla lehmien älinää,
maidon pingottaessa utareita. Siksi he olivat lypsäneet.
Kolmaskymmenesneljäs luku.