Antti alotti juuri: "Niin, nyt saarnaamme...", kun hänet keskeytti ja
vaienti äkisti hirvittävä ryske kuivien juurien murtuessa ja oksain
taittuessa. Kuului läähättävää, vinkuvaa ääntä, niinkuin säikähtynyt,
takaa-ajettu eläin olisi lähestynyt. Sen ohessa kajahti kumea, kamala
murina, joka vapisutti puunrunkoja.
Jotakin valkoista välähti. Nuori hieho tunkeutui metsästä aukeamaa
kohden, juosten henkensä edestä. Sen kintereillä oli aarniokarhu,
ruskea, takkuinen otus, jonka pienet silmät häijynilkisinä ja nälkäisen
ahnaina kiilsivät pään karvaturkista.
Samassa heitti Antti maahan kirjan, josta hänen piti saarnata. Hän
tarttui salamannopeasti tanotorveen, asetti sen suulleen ja puhalsi
minkä keuhkoista lähti ihan karhun korviin, sen juostessa aivan kiven
vieritse hiehon perässä aikoen juuri iskeä siihen.
Karhu horjahti takaperin, kun kesken kaiken niin ilkeä, odottamaton
mölinä sattui hänen kaikkea melua arasteleviin korviinsa. Se
sai aivankuin kolhauksen päähänsä, sillä äänet, jotka Antti sai
tanotorvestaan lähtemään, olivat todella kauheat; tähän asti ei hän,
näet, ollut voinut saada siitä esiin muuta kuin tuollaisia kaameasti
säriseviä, hirvittäviä soraääniä.
Karhu nousi kahdelle jalalle, tarttuen korvaansa toisella
etukäpälällään. Hän äkkäsi poikanulikan kivellä ja käänsi huomionsa
häneen, hiehon kiitäessä metsään, häntä ilmassa.
Jos Antin olotila kivellä, vastapäätä karhua, joka raivostuneena yritti
iskeä häntä käpälällään, oli kaikkea muuta kuin hauska, ei Matleenan,
joka oleili yksin alhaalla, ollut paljoa parempi. Hän ei uskaltanut
liikkua eikä huutaa, sillä Antti ulvoi hänelle, samalla kuin hoilasi
torveensa karhua kohden, että hän olisi vaiti, ettei peto huomaisi
häntä.
Olla vaiti! Eipä ollut helppoa olla vaiti sen, joka pienenä ja
yksinäisenä oli muutaman askeleen päässä nälkäisestä, vihaisesti
mölisevästä karhusta, jonka suupalaksi oli uhassa joutua, ja tuntea
sitä paitsi kuolemanpelkoa lähes yhtä vaarallisessa asemassa olevan
veljen tähden, sen ainoan, minkä omisti koko avarassa maailmassa. Mutta
Matleena osasi sittenkin hillitä itsensä ja olla huutamatta, vaikka hän
vapisi kuin nuori haapa pohjatuulen kourissa.
"Laittaudu ylös itäpuolelta!" karjui Antti kiukkuisesti pelottaakseen
samalla äänellänsä karhua, kun ei jaksanut enää puhaltaa. Matleena
juoksi muutamin nopein askelin kiven luo; veljen sanat sattuivat
häneen niin pakoittavina kuin olisi niitä piiskaniskuin vahvistettu.
Hän heitti yltään virsut ja iski varpaansa ja koukkuiset sormensa
kivenrakoihin; hän riuhtoi, taittoi kyntensä ja kävi sinipunervaksi
kasvoiltaan pelosta ja ponnistelusta, ollen joka hetki vaarassa
menettää sormiensa ja varpaittensa otteen ja syöstä selälleen alas.
Antti kuuli hänen läähätyksensä karhun murinan lomasta. Hän teki
pari hypähdystä taaksepäin, kumartui ja tarttui tyttöön, niin että
tämä pääsi pahimmasta jyrkänteestä. Matleena kävi äkkiä ihmeellisen
voimakkaaksi ja rohkeaksi. Verrattuna siihen, miten oli ollut alhaalla
kahden kesken karhun kanssa, hän tunsi itsensä täällä kiven selällä,
Antti vierellänsä, miltei turvalliseksi ja suojatuksi. Tuo tunne
palautti voimat, elähytti jäsenet ja antoi taas ääntä kurkkuun.
Matleena oli kuullut, että karhun voi säikäyttää kirkumalla ja
metelöimällä sekä tuimalla esiintymisellä. Myöskin tiesi hän sen
pelkäävän ihmissilmien katsetta; senvuoksi laskeutui hän suulleen, pää
kiven reunassa, parkaisten pahasti karhulle, joka hänet nähdessään
peräytyi hölmistyneenä pari askelta, tirkistäen häneen, silmissä
surullisen naurettava, miltei pelokas kiilto.
Ei eläin näin ylhäältä katsoen näyttänytkään niin vaaralliselta --
arveli Matleena. Kun se noin asetti päänsä kallelleen, vikisten juuri
kuin hänen korviinsa olisi koskenut tanotorven sähisevä, säröinen
mylvinä, näytti se suorastaan alakuloiselta ja raskasmieliseltä.
"Vaikene edes hetkeksi, Antti!" huusi Matleena kiusaantuneesti.
Rähinä oli hänenkin korvilleen vastenmielinen. Antti laski luikun
hämmästyneenä sisaren pelottomasta äänestä.
"Vanhus, Mesikämmen", sanoi Matleena, katse varmasti tähdättynä
karhuun, kuten hänen tapansa oli tahtoessaan taltuttaa eläimiä.
"Otsoseni!" Hänen äänensä kuului sydämellisen hyväilevältä. "Et saa
olla meille vihainen. Me olemme pieniä me, ja niin yksinäisiä, emmekä
millään voi puolustautua sinua vastaan."
Karhu kaapi käpälällään korvallistaan; sen silmät eivät enää olleet
niin häijyt. Sointuva, hyväilevä ääni ja ihmislapsen varma, hyvä,
lujatahtoinen katse, saattoi sen epävarmana epäröimään, jatkaisiko
yrityksiään päästä kivelle ja siepata poika korvaukseksi maukkaasta
hiehosta, minkä oli päästänyt pakenemaan, vai lähtisikö tiehensä,
jättäen pienet ihmispoloiset rauhaan.
Karhu laskeutui jo miettivänä, valmiina etsimään nelinkontin tukea
maasta, kun se taas vihan vimmassa kohosi kahdelle jalalle nyt jälleen
katkeroituneena ja varmana valinnastaan. Pojan vihattu tanotorven
räminä sattui uudestaan sen korviin. Se teki sen villiksi ja raivoksi.
Ei ajattelemistakaan, että moisen hornanparkaisun aikaansaaja saisi
pitää henkensä!
"Antti sinä -- sinä teet kaiken tyhjäksi", valitteli Matleena
itkuun valmiina. "Nyt se on yhtä kiukkuinen kuin äsken, ja paljon
kiukkuisempikin, sinä kun puhkaiset sen korvat ja saat sen suunniltaan.
Etkö voi vaieta!"
"Vaieta! Kun hän saattaa tarttua halkeamiin ja olla täällä yhdellä
hyppäyksellä ja lopettaa meidät molemmat!" Antti otti taas luikkunsa.
"Mutta minä sanon, että sinun pitää olla ääneti", kuiskasi Matleena
oudosti loistavin silmin. Hän nousi nopeasti siepaten luikun veljeltä.
Sitte hän heittäytyi taas pitkälleen, pää kiven ulkopuolella. Vaalea,
auringossa kullankimaltava tukka välkkyi hänen ympärillään, silmät
säteilivät hyvyyttä, sääliä ja tuskaa.
"Rakas, rakas, Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa, älä ole vihainen,
vaan lähde täältä pois. Sinä saat liikkua koko metsän laajuudelta, saat
syödä kesällä kaikki marjat. Talvella on sinulla pesäsi eikä sinun
tarvitse kiertää ympäri maata ruokaa saadaksesi."
Karhu kävi taas miettiväksi, se laskeutui kolmelle jalalle ja istui
heiluttaen oikeaa etukäpäläänsä ilmassa ikäänkuin jäähdyttääkseen
kuohuvia tunteitaan tai kootakseen voimia uuteen hyökkäykseen.
Antti aivan ällistyi sisaren ihmeellistä taitoa rauhoittaa petoa.
Hänelle selväsi, että karhu kiukustui heti kun havaitsi hänet, ja että
Matleenan ääni ja sanat saivat otuksen lauhkeaksi. Hän kapusi siis
syrjään, istuen niin, ettei vaarallinen villieläin voinut nähdä häntä.
"Laula sille, Matleena!" kuiskasi hän. Antti käsitti, että jos
Matleenan pelkkä puhe vaikutti noin karhuun, olisi hänen laulussaan
vielä voimakkaampi teho. "Laula", hän toisti, "että pääsemme täältä
pois ennen yötä."
Matleena oli kuin houreissa ja poissa suunniltaan taistellessaan karhun
vihaisen, ärsyttyneen mielen lauhduttamiseksi, joten hänestä ei ollut
sen kummempaa ryhtyä laulamaan, kun sanat eivät riittäneet, vaikka hän
olisi lausunut ne miten hyväillen ja rukoilevasti tahansa.
"Käänny, käänny ja tanssi taas", hän lauloi aluksi värisevällä,
epävarmalla äänellä. Kyyneleet tulivat Antin silmiin kuullessaan häntä.
"Tääll' on metsäiset marjamaas'", lauloi Matleena rohkeammin nähdessään
karhun jälleen asettuvan neljälle jalalle ja pää kallellaan, ilman
varsinaista kiukkua, mutta kummastelevin katsein mulkoilevan häneen.
"Metsäruusun ma sulle lehdon liepeiltä lennätän", hän lopetti, suloinen
kaiho äänessään. Hänen päästään ja silmistään, jotka eivät luopuneet
karhusta, heijastui auringon kultaloiste.
"Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa" ravisteli itseään. Se tunsi
olevansa pettynyt, masentunut ja hämillään. Hetken tuumittuaan se
painoi päänsä maahan kuin häpeissään ja lönkytti tiehensä metsään
seuraamatta paenneen hiehon jälkiä.
"Näetkös, se menee, raukka, hän häpee sitä, että on peto ja me olemme
ihmisiä", sanoi Matleena. Hän silmäili sanomattoman säälivin katsein
karhua, joka päästyään hänen silmiensä lumouksesta loikki tiehensä,
niin että metsä ryskyi.
Äkkiä Antti riemastui: "No, nyt ei sitte muuta neuvoksi kuin lähteä
kiveltä mustikkametsään, sillä minun on kovasti nälkä."
"Minun puolestani saavat mustikat olla. Tähän minä jään yöksi. Olen
niin väsynyt kuin jos olisin yhdessä päivässä vaeltanut Hallatunturilta
tänne", vastasi Matleena, joka nyt kalpein kasvoin, vapisevin polvin
vaipui kiven sammalmättäälle.
"Sitte menen yksin metsään ja poimin sinullekin marjoja, sillä sen ja
enemmänkin olet ansainnut." -- Antti valmistautui kiipeämään alas. Hän
olikin jo reunamalla ja valmiina polviensa ja varpaittensa varassa
liukumaan alas, kun kuuli korean, livertävän huhuilun ei kauvempaa kuin
noin virstan päästä. Hän lensi takaisin kivelle nopeasti kuin siivet
saaneena.
"Matleena, tyttö! Metsässä on ihmisiä. Miten he löytävät meidät, kun
emme jaksa huhuilla vastaan?"
"Poika, ota tanotorvi", huusi Matleena innokkaana. Myöskin hän oli
hypähtänyt pystyyn; kaikki väsymys oli poissa niinkuin ei sitä olisi
koskaan ollutkaan.
"Kuule, joku tunturityttö huhuilee, ja hänpä on mainio huhuilemaan,
niin korealta kuuluu!"
Antti otti tanotorven ja puhalsi minkä jaksoi: tru, pirituut,
prut-tu-tuut.
"Ne huhuilevat ja huutelevat hiehoa!"
"Vastaa, Antti, niin saamme sanoa, että pikkulehmä on tuolla suunnalla."
"Mutta minua hävettää, kun puhallukseni kuuluu niin ilkeältä."
"Täytyykö ihmisten olla peloissaan lehmän tähden, ehkäpä menettää se,
jos se sattuisi vaipumaan suohon, vain siksi, että sinua hävettää?
Ellei sinulla olisi ollut tanotorvea, kun kontio oli iskeä hiehoon,
olisi se nyt kuollut. Puhalla heti paikalla, kuuletko!"
Antti työnsi tanotorven suuhunsa. Hän päästeli ilmoille kauheita,
räiköttäviä, korviasärkeviä ääniä, niin että Matleenan täytyi pidellä
päätään molemmin käsin. Mutta kun hän lopetti, kuuluivat sekä huhuilu
että ihmisäänet lähempää.
Kolmaskymmeneskolmas luku.