Oli keskikesä. Niityt heloittivat täynnänsä kukkivaa apilasta,
kamelisauramoita, vuohensilmiä, sinikelloja, keltaisia angervoja.
Ojainpartailla hehkuivat mansikat ja luhdikat heleänpunaisina.
Vaaraimet kypsyivät metsähalmeilla, ja peninkulmaiset suot olivat
täynnä suomuuraimenraakaleita, jotka merikullan kellertävinä tai
ruusunvärisinä vielä pysyttelivät nelilohkoisen, sinivihreän
kukkaverhonsa suojassa.
Taloissa pyöriteltiin tahkoja ja teroiteltiin viikatteita.
Koreanvärisiä haravia nojasi tuvanseinämiä vasten. Sillä heinänteko oli
ovella, ja se toi muassaan juhla- ja huvitunnelmaa, elämää ja työniloa.
Mutta se ei ollut vielä varsinaisesti alkanut. Vielä oleskelivat lehmät
tunturimajoilla.
Antti ja Matleena, jotka olivat vetäytyneet pois etelästä, kuulivat
ja näkivät sekä lehmiä että vuohia, kulkiessaan pitkin metsäpolkuja
tunturimajojen väliä. Hyvä oli, jos ehtivät sellaiselle ennen iltaa.
-- Elleivät, niin eivät he suurestikaan välittäneet siitä, vaikka
jäivätkin ulos jonakuna yönä.
He ottivat illallisensa jostakin oikein mainiosta mustikkamättäästä ja
nukkuivat sitten kanervikossa, vaikka aurinko, niinkuin sen tapa on
Norrlannissa, loisti melkein koko yön.
Antti oli oppinut tekemään torvia kuusen säleistä ja koivuntuohista, ja
ehti tuskin herätä ja istuutua kasteesta kimaltelevalle sammaleelle,
kun jo ryhtyi puhaltamaan, kovasti tyytyväisenä saadessaan kuuluville
muutamia ääniä perätysten.
Hän jatkoi puhaltamistaan väsymättä, jos hän ei ollut Matleenan apuna
punomassa hienoista juurista sitkeitä säikeitä, joista he valmistivat
vasuja myytäviksi, kun heidän taas täytyi lähteä kylille.
Eräänä iltana, juuri heinä-ajan lähestyessä, olivat Antti ja Matleena
keskellä eksyttävää metsää. Oli lauvantai-ilta, ja he olivat saapuneet
niin somaan paikkaan pienelle metsä-aukeamalle, jota riippakoivut ja
muut lehtipuut ihanasti varjostivat.
Pieni puro, jonka syvässä, kirkkaassa vedessä taimenet molskivat,
hopeanhohteisina hyppelehtien, virtasi hiljaa solisten läheisyydessä.
Aukeaman keskellä oli mahtava kivi. Sen laki oli tasainen, ja vaikka
se oli niin korkean jyrkkä, että sille tuskin pääsi, oli Antti
kiivennyt sinne uskomattomalla vaivalla, koska se hänestä oli sopiva
saarnastuoli sille, joka halusi pitää jumalanpalvelusta metsäkirkossa
lauantai-iltana.
Matleena, joka oli kiven juurella, oli jo soittanut iltakelloja: "Pium,
paum, pium, paum" -- ja samalla toisella kivellä jyskyttänyt isoa
kiveä, josta hänen mielestään lähti niin sointuisa helähdys!
Antti seisoi huipulla totisena, kumartunein päin ja kädet ristissä.
Matleena istui sammalmättäällä yhtä totisena hänkin, myös kädet
ristissä. Antti kohotti päänsä. Iltapäivänaurinko, joka lähetti
säteitään suoraan puitten lomiin, ympäröi valonhohteella hänen
ruskehtivia, kulmikkaita pieniä kasvojaan syvine, totisine silmineen ja
tummavivahteisine hiuksineen.
Kolmaskymmenestoinen luku.