Näillä mailla oli talojen väli niin lyhyt, että Antti ja Matleena,
joilla ei nyt ollut Maunoa, rupesivat ikävöimään metsiin, missä he
arvelivat saattavansa elää marjoilla, ettei olisi tarvinnut mennä joka
päivä vieraisiin taloihin ja seisoa kerjäläisenä ovensuussa.
Kaikkein vaikeinta oli yhä, kun ensin sai tulla ovesta ja seisoa pitkät
ajat, ennenkuin kukaan tuskin viitsi tervehtiä tai rupesi heistä
pitämään huolta. Lapset olivat saaneet vaihtaa ruokaan vispilöitä,
mäntiä ja puulusikoita tai olivat saaneet niistä lantin. Mutta ei niitä
ehtinyt paljon valmistaa sellainen, joka vaelsi heidän laillaan ovelta
ovelle ja jolla ei ollut pysyväistä paikkaa.
Tuntui tyhjältä ja pitkälliseltä ilman Maunoa ja Helokkia. Tuskin
Matleena saattoi vielä ajatellakaan, miten surullista hänestä oli,
kun hän oli viimeisen kerran harjannut Helokin karvan kiiltäväksi
ja pehmeäksi. Hän oli kiillottanut vuohen sarvet villatilkulla ja
kammannut sen parran. Ja hän oli hyväillyt Helokkia ja puhellut --
kiittänyt sitä kaikesta hyvästä itseään ja sisaruksia kohtaan tämän
talven raskaana lumi- ja pakkaskautena. Matleena ei unohtaisi Helokkia
koskaan, ei koskaan, sen hän lupasi vuohelle juhlallisesti; vaikka hän
kohoaisi niin korkeaan asemaan, että pääsisi kuninkaan luo, muistaisi
hän kuitenkin Helokkia.
Ja Helokki osotti puolestaan pelkkää hellyyttä ja ymmärtämystä.
Mauno olisi arvellut sen nauraneen "he, he, he" elähyttääkseen heitä.
Sillä se määki niin lempeästi, aivan kuin omalle pienelle vohlalleen.
Se töyttäsi Matleenaa kuonollaan ja nuoli hänen käsiään. Kyllähän
Helokki käsitti jäähyväisten lähenevän. Eninten se pelkäsi joutuvansa
itse matkaamaan vierasten ihmisten luo tai surmattavaksi ja
teurastettavaksi, kuten se oli nähnyt tapahtuvan monille, monille
vuohille ja vohlille tai muille elukoille taloissa, jopa varsinaisissa
karjapihoissakin.
Antilla oli myöskin vaikeat hetkensä Maunon kanssa, joka Helokin
seuraamana saatteli heitä kappaleen matkaa maantielle.
Täytyihän hänen vielä kerran painaa pikku veikon muistiin kaikki, mitä
äiti oli sanonut.
Antti oli niin sydämestään huolestunut, että Mauno takertuisi tuohon
Isä meidän rukoukseen: "tapahtukoon sinun tahtosi". Mauno sai lukea
hänelle koko rukouksen kolmeen kertaan, ja vihdoin se luisti sujuvasti,
ainakin tällä haavaa. "Sillä näetkös, Mauno", vakuutti Antti totisesti,
"äiti sanoi, että sitä rukousta pitää kaikkien sekä suurten että
pienten lukea ja osata se oikein ulkoa voidakseen lentää helpommin
taivaaseen ja avata ikäänkuin oven sinne joka päivä. -- Ja sitte sanoi
äiti, että kerran koko maailma lentää sillä rukouksella Jumalan luo
-- niin rikas kuin köyhä. Täytyy oppia löytämään tie, kunnes kerran
pääsee oikein sinne perille. Jumala tuntee äänemme, ja silloin emme
ole outoja, vaan voimme mennä suoraan taivaaseen Jumalan luo, niinkuin
äiti, kun hän kuoli."
"Ei sinun tarvitse olla huolissasi", sanoi Mauno nyreästi. "Nyt
viimeksi en takertunut ainoatakaan kertaa, ja minä olen kyllä yhtä
läheinen muistamaan, mitä äiti sanoi kuin sinäkin. Minä ajattelen häntä
ja meidän harmaata pikkutupaa ja tahtoisin ennemmin olla siellä kuin
missään muualla, jos vain hän itse ja Helokki olisivat siellä." Tämän
jäähyväishetkellä hellän ja hienotuntoisen vakuutuksen jälkeen kääntyi
Mauno mennäkseen Helokin kera takaisin sahalle ja kauniiseen taloon.
Ei hänen sitä paitsi tehnyt mieli sallia Antin ja Matleenan nähdä
kyyneleitä, jotka hänen suureksi harmikseen ja ihmeekseen syöksyivät
hänen silmistään. Tietäen, ettei hän surrut sitä, että pääsi vapaaksi
sisarusten isäntävallasta, oli kyyneleitten tulo hänen mielestään
tarpeeton.
Pidellen Helokin toisesta sarvesta hän läksi nyt antamatta edes kättä
sisaruksilleen tai lausumatta jäähyväissanaa.
Matleena oli kuin puusta pudonnut. Hänestä tuntui ilkeältä unelta, että
niin Helokki kuin Mauno nyt olivat kokonaan poissa.
Se ei saanut tapahtua. -- Ei ainakaan nyt heti. Hän halusi vielä
pidättää heitä hetkisen! Ja Maunon täytyi saada häneltä joku muisto,
ettei hän milloinkaan unohtaisi sisartaan ja hänen varoituksiaan.
Matleena vetäisi nopeasti ja vapisevin käsin kontin Antin olkapäiltä.
Harjaantuneella tottumuksella työnsi hän kätensä sen pohjaan asti.
"Messinkikampa!" Maunon tuli saada häneltä itse messinkikampa
pysyäkseen sen avulla ulkonaisesti hienona samoin kuin Antti oli
antanut hänelle sitä, millä hän pitäisi itsensä sisäisesti hienona.
"Mauno", huusi Matleena, "odotahan, poika."
Mauno hiljensi askeleitaan kääntymättä. Hän sävähti
vastenmielisyydestä, kun Matleena juostuaan hänen peräänsä seisahtui
äkkiä, ojentaen kamman hänen korvansa ja nenänsä editse, jota se
melkein raapaisi.
Vihattu messinkikampa välähti auringossa ihan hänen silmiensä edessä.
Mauno suuttui niin, ettei enemmästä väliä, sillä Matleena hypähti
oikein takaperin, kun poika käänsi kyynelten huuhtomat kasvonsa
tultaiskevin silmin häneen, nykäisi häneltä kamman ja heitti sen mäkeen.
"Luulenpa, että aiot ottaa minulta hengen tuolla vaivaisella. Olen
lähtenyt vieraisiin ihmisiin päästäkseni tuosta kynsivästä kissasta
ja sitten laukkaat sinä jälkeeni sen kanssa. Ota itse ylös kampa ja
kampaile koukeroitasi niin, että hiuksesi kerrankin ovat sileät kuin
muilla ihmisillä. Helokki ja minä tulemme kyllä toimeen."
Ja sen sanottuaan poistui Mauno Helokin kera, joka kiskoi ja kiersi
sarveaan irtautuakseen hänen kädestään, että saisi vielä hetkisen
tuntea Matleenan hyväilyjä ja hellimistä.
Hän, jonka täytyi kumartua ottamaan kampa talteen, seisoi aivan
kivettyneenä.
Helokki ja Mauno poistuivat yhä etäämmälle maantientomuun pieneten
pienenemistään. He katosivat lautaläjän taa, ilman että kumpikaan
kääntyi taakseen, mikä olisikin ollut vuohelle jotenkin vaikeata, kun
Mauno oli tarttunut lujasti sen päähän.
Kenties Matleena olisi seisonut vähemmän ihmettelevänä ja
raskasmielisenä, jos hän olisi nähnyt, miten Mauno pysähtyi lautaläjän
taa, kurkistaen lautojen välistä sisaruksia niin kauvan kuin saattoi
nähdä heitä. Häntä olisi suorastaan itkettänyt, jos olisi nähnyt
hänen kumartuvan Helokin yli ja kuullut hänen lämpimän vakuutuksensa
vuohelle: "Tiedä se, Helokki, koreanukke, että nyt on nimesi sekä Antti
että Matleena. Pidän sinua Anttina iltaisin, kun en tunnu jaksavan
lukea Isä meitää -- ja Matleena saat olla aamuisin, kun en viitsisi
kammata itseäni. Suutuin niin kauheasti, en tiedä minkätähden, ja nyt
minä itken, enkä tiedä mitä varten, kun olen kiukuissani Matleenalle,
ja kyyneleet juoksevat, tahdonpa taikka en. Kas, tuolla ne nyt menevät
alas mäkeä. Nyt näen ainoastaan Matleenan punaruutuisen huivin, ja
nyt vain Antin lakin. Nyt ei niitä ole enää. Tule nyt, 'pikku Antti',
'korea Matleena', meillä on muutakin tekemistä kuin seisoa tässä
katsellen sitä, jota ei enää ole."
Mauno ei ennättänyt kääntyä, ennenkuin Kirsti, joka ikävöi kotiseudun
poikaa ja vuohta, hyvin käsittäen, että pienokainen tunsi itsensä
surulliseksi, oli hänen vierellään. Hänellä oli illallisvoileipiä
pienessä korissa, jossa myöskin oli leivänpaloja Helokille.
Kolmaskymmenesensimäinen luku.