Antti ja Matleena kutsuttiin nyt vuorostaan esille. He istuivat
kiikkulaudalle nuoren väen keskelle. Käsiteltiin vakavia asioita. Ensin
päätettiin, että Mauno jäisi nuoren parin luo heidän _omana lapsenaan._
Sitte tuli kysymys vuohesta.
Sahanhoitaja tiedusteli, tahtoisiko Antti myydä vuohensa heille.
Patruuna oli luvannut hänen pitää kaksi lammasta talossa, ja hän uskoi
kyllä saavansa yhtä hyvin omistaa vuohen. Hän erottaisi sille aitauksen
pienine huoneuksineen, ettei se saisi aikaan odottamatonta vahinkoa.
Antti tuumi! Matleena huomasi sen, istuessaan siinä hämillään ja
vihaisena. Anttiko oli sellainen raukka, ettei hän kerta kaikkiaan
voinut sanoa olevan mahdotonta tulla toimeen ilman Helokkia!
Nyt oli Antin vuoro saada nipistyksiä. Neuvottelun kestäessä nipisti
Matleena häntä yhä pahemmin. Hänhän istui siinä kuin jänis, omistamatta
sen verran sisäistä voimaa, että olisi tällaisessa talossa voinut heti
kieltää. Kas niin. Matleenan nenän edessä ottaa hän vastaan kaksitoista
kruunua, "vuohesta" tarjotun hinnan.
"_Vuohesta_"! Juuri kuin Helokki olisi vuohi, sellainen vuohi, jonka
voi myydä, kuten minkä muun vuohirähjän tahansa.
Ja päälle kaupan istuu Antti aivan rauhallisena lausuen, että hän oli
jo kauvan ajatellut hankkia Helokille hyvän paikan, jonne se voisi
jäädä.
Vai niin! Matleena tuli niin kiukkuiseksi, että hänen sisunsa aivan
kiehui. Hänen teki mielensä sivaltaa Anttia, sillä tämä ei näyttänyt
ensinkään välittävän hänen nipistämisistään, vaikka hän teki ne
tuntuvammiksi kynsillään. "Mutta poika, oletko sinä hullu!" huusi
hän lopulta, kun Antti nousi lyöden kättä kaupan vahvistukseksi.
Sahanhoitaja saisi säilyttää rahat, kunnes Antti vaatisi ne.
"Tyttö, oletko sinä järjiltäsi", sähisi hän uhaten takaisin.
"Voithan nyt yhtähyvin myydä minutkin", ulvoi Matleena tukahtuneella
äänellä ja niin hillitysti kuin taisi.
"Matleena, ole vaiti ja hallitse mielesi", kuiskasi Antti totisena ja
nuhdellen. "Ajattele, mitä sanot."
"Niinkuin en tekisi sitä", vaikeroi Matleena hölkyttäessään Antin
perässä, joka kiiruhti nopein askelin talon taa nurmen poikki, etteivät
ihmiset kuulisi.
"Helokki on ollut minun sen jälkeen, kun Anna-Liisa erosi hänestä!
Minä olen lypsänyt sitä, ja minua hän on määkinyt, jos vain ei ole
nähnyt minua. Ja sinä otat hänet minulta, ja myyt hänet, aivan niinkuin
Josefin veljet tekivät Josefille."
Antti kulki aivan ääneti, odottaen, että Matleena hengästyisi ja
tyyntyisi. Kun hän tosiaankin hiljeni kootakseen ehkä voimaa uusiin
väitteisiin, tarttui Anttikin asiaan: "Sinun mielestäsi on kai Helokin
mukava käydä alituisesti rengas kuonossa?"
"Eihän sitä ole hänellä alituisesti", nyyhkytteli Matleena. "Hän kulkee
vapaana suurissa metsissä ja maantienhaaraimilla."
"Mutta huomaatkos, tyttö, nyt emme usein kulje suurmetsien läpi.
Vaellamme päinvastoin suurpitäjien kautta, missä on ainoastaan peltoja
ja kaatamattomia, kukkivia niittyjä. Tiedät, ettemme ehdi ottaa
Helokilta rengasta, ennenkuin taas on pakko asettaa se hänelle. Etkös
juuri sinä sanonut niin eilen?"
"Ky-yllä", ähkyi Matleena nolostuen.
"Sinä sanoit, että se on ruvennut laihtumaan", lisäsi Antti
järkähtämättömänä.
"Nii-in", vaikeroi Matleena tuskin kuuluvasti.
"Olisiko sinun mielestäsi hauskaa kulkea, kun tien toisella puolen
olisi rivissä voinokareita ja tuoreita juustoja, ja toisella limppujen,
vehnäspyörylöiden ja vastapaistettujen leipien seinämä. Ja sitte
kävelisit rengas nenässä, etkä voisi syödä. Olisiko se sinun mielestäsi
hauskaa?" toisti Antti ankaran totisesti, kun Matleena vaikeni.
"E-ei", kuiskasi Matleena täydellisesti masennettuna.
"Täällä se saa aitauksen juostakseen, ja pienen läävän, jonka lattialla
on olkia, asuakseen; se saa syödä ruohoa ja lehtiä ja männynhavuja tai
sitte sitä pidetään köydessä koko kesän näillä vihannilla, mehevillä
ruohokentillä."
"Ja nämä kunnon ihmiset antavat sille kyllä joka päivä leipääkin ja
suolavettä ja kaikenlaisia jätteitä syötyänsä", mutisi Matleena alkaen
käsittää, että Antin tapa rakastaa Helokkia oli parempi kuin hänen
omansa.
"Näetkös, Matleena, pikkutyttöseni", sanoi Antti nyt niin hellivällä,
lempeällä äänellä kuin saattoi. Hän tahtoi koko sielustaan ja
sydämestään olla hyvä tuolle -- sen hän toki hyvin käsitti -- sydämen
pohjia myöten surulliselle pikkusiskolle. "Tottahan ymmärrät, Matleena,
miten hyvä on, kun nämä ihmiset myöskin huolehtivat Maunosta."
"Niin, että Helokilla on hänessä turva, kun sen on ikävä."
"Niin, ja poikaparalla myöskin. Mauno ikävöitsee ja murehtii meitä
kyllä monta kertaa", lisäsi Antti raskaasti, ajattelevan näköisenä.
"Mutta hänelle tulee erinomaisen hyvä olo tuollaisten oikeitten
ihmisten luona."
"Saat uskoa, Antti, että äiti se johdatti meidät tännekin."
"Poika", lisäsi hän pehmeällä, hartaasti katuvaisella äänellä. "Oletko
vihainen minulle, kun nipistin sinua niin kauheasti? Pelkään, että
kärsit siitä?"
"En toki!" sanoi Antti ylevästi.
Tosin hän vielä tunsi Matleenan nipistyksen ja kynnen jäljet. Mutta
hän ei tahtonut raskauttaa häntä sillä -- häntä, joka oli tuskissaan
ja suruissaan, ja jonka täytyi erota Helokista! Antti oli kauvan
ollut, hänkin, ahdistuksessa ja peloissaan Helokin tähden. Paon
jälkeen häijystä talosta, missä Helokkia rääkättiin niin pahoin, oli
hän ollut sisäisesti levoton, että jokin uusi vaara kohtaisi sitä.
Ja häntä karvasteli joka kerta, kun hänen nyt, vuoden ihanimpana
kukoistusaikana, oli pakko asettaa rengas Helokin kuonoon. Joten Antti
tunsi helpoitusta saadessaan jättää sen niin hyvään paikkaan.
Sen toisen tunturitilan, missä ihmiset elivät kuin ryövärit juoden ja
tapellen, tunsi Kirsti hyvin.
Hän oli äsken pihalla jutellut lapsille, miten naapurinväki oli
mellastanut häätalossa ampuen ja puukolla iskien; kuinka lautamies ja
nimismies olivat saapuneet viikko häiden jälkeen ja vanginneet itse
isännän salakapakoimisesta sekä rengin puukottelusta.
Hän kertoi, että suurin poika, Niilo, koko pitäjän pelotin, niin jopa
ulkopitäjäinkin, oli taittanut molemmat säärensä kerran metsässä
oltuaan jossakin pahanteossa. Niilo väitti, että muutamat katovuoden
kulkurilapset olivat varastaneet vanhalta isoisältä kellon, vaikka
ukko oli vakuuttanut kuolemaansa asti antaneensa sen, ettei Niilo
saisi sitä. Ja nyt hänen piti muka lähteä sitä etsimään. Niilo oli
ottanut mukaansa rengin ja harmaan koiran, joka oli vihainen ihmisille
ja opetettu löytämään jäljet, jotka sille näytettiin. Toiset ilkeät,
häijyt lapset olivat joukossa nekin, sekä toinen renki.
Niilo oli kirkunut ja räyhännyt ja juossut jyrkänteitä ja sulaneita,
liukkaita mäkiä pitkin muiden edellä. Hyppiessään havaitsi hän äkkiä
ne raukat, joita he ajoivat takaa, ne olivat silloin olleet jo jäällä
asti. Ja samassa joutui hän, Niilo, suorastaan suunniltaan, niin ettei
katsonut edes eteensä, vaan lensi pää edellä eräältä kiviröykkiöltä
aivan lähelle jokea ja makasi siinä nyt taittunein säärin!
Vanha isoisä kuoli samana päivänä. Ja isoäiti lepäsi alasängyssä
ennustaen kaikkea sitä pahaa ja jumalatonta, joka tapahtui ja oli vielä
tapahtuva.
Siitä talosta eivät vaarat lopu, niin kauvan kuin yksikin juopposuvun
jälkeläinen elää, oli Kirsti sanonut.
Lapset olivat kuunnelleet häntä kuin kivettyneinä. Koskaan he eivät
olleet niin lähellä onnettomuutta kuin siellä.
Eivät he saattaneet kertoa Kirstille, joka kuitenkin oli heille niin
hyvä, että he itse olivat olleet nuo vainotut, katovuoden kerjäläiset.
Kolmaskymmenes luku.