Mauno puhui Helokille nykien sille ruohoa, kun hänet odottamatta
kutsuttiin kiikkulaudalla istuvan nuoren parin luo. Kun häneltä
kysyttiin, haluttiko häntä jäädä taloon ainiaaksi, sanoi hän
sävyisästi, ettei hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan. Ei hän
juuri tuntenut itseään iloiseksikaan ehdotuksesta, hän oli ainoastaan
ihmetyksen vallassa ja sisäisesti hiukan ylösalaisin käännetty.
Hän siis kohautti olkapäitään, pani kädet "taskuihin", tuijotti eteensä
ja seisoi vaieten.
Olipa se hieman noloa nuoren väen mielestä, jotka tahtoivat riisua
häneltä renkaan ja varmasti uskoivat, että hän vapautuneena siitä
huutaisi ja nauraisi ilosta.
Ja siinä hän nyt seisoi ja oli ääneti, näyttäen miettivältä.
"Mutta, poika, etkö tahdokaan jäädä?" kysyi Kirsti ihmetellen ja
suorastaan tyytymättömänä.
Pelokkaana ja hämillään kääntyi Mauno pieniin kasvismaihin, missä
sisarukset taas kitkivät. Ja sillä kertaa hän tiesi, mitä hän tahtoi.
Oli aivan oikein Antille ja Matleenalle, jos hän jäisi heistä.
Saisivat sitte mielin määrin tästä lähtien nipistellä, pestä suovalla
ja suoria messinkikammalla! Niin että Mauno kääntyi nuoren väen
puoleen onnellinen ja mielistelevä hymy huulillaan ja sanoi, että hän
puolestaan pitäisi erinomaisena asiana, jos saisi jäädä tähän taloon.
Helokkia hän piteli luonaan, ettei se irrallaan ollessaan
vahingoittaisi nuoria puita eikä kasvistarhaa.
Mauno muuttui äkkiä jälleen tuumaavaksi. Hän katseli vuohta, silmissään
kummasteleva, pelästynyt ilme.
"Minusta tuntuu --", änkytti Mauno, käyden tulipunaiseksi, äänen
alkaessa väristä. "Minusta tuntuu, että kuitenkin mieluinten lähtisin
täältä."
"Mutta poika", sanoi Kirsti katsoen häntä lempeästi ja lujasti silmiin.
"Muista, ettei sinun tarvitse enää koskaan olla nälissäsi tai kierrellä
teitä pitkin väsyneenä ja nääntyneenä. Saat siistin vuoteen lakanoineen
ja pieluksineen ja vällyineen, ja sitte saat oikeat vaatteet, jotka
minä kudon ja neulon sinulle."
Mauno kuunteli kuvausta tyytyväisenä.
Hän käsitti enemmän kuin hyvin, mitä sellaiset edut, joita hänelle
lueteltiin, merkitsivät.
Ei hänen mielestään ollut ensinkään mukavaa kulkea ja kulkea, ja nähdä
nälkää ja pelätä ihmisiä ja koiria ja revontulta, ja kummituksia
jäällä, ja kauhistua naisihmisiä, jotka olivat hirttäytyneet vanhoihin
latoihin, tai vaeltaa kerjäläisen puvussa ja vääntää nenänsä tilaltaan
ahtaiden pikkupaitojen läpi, jotka olivat kuitenkin niin lujat, ettei
niitä voinut repiä rikki ja saada siten helpommin ylleen.
Ei, mukavaa se ei ollut. Paljon, paljon pahempaa se oli kuin Antin
kuritusnipistykset ja Matleenan suopavesikampaukset.
Mauno seisoi taas tuijottaen ja mietti.
Helokki märehti ihan hänen vieressään rauhallisin, tyytyväisesti
suljetuin silmin. Hän tuskin avasi niitä tyrkätessään Maunoa lempeästi
kuonollaan. Hän tahtoi, että häntä syyhytettäisiin sarvien välistä.
Mutta Mauno käsitti hänen sanovan: "virmapää, ajatteletko, että
eroaisimme. Kun minulla on rengas, niin voinet sinäkin sitä kärsiä.
Parempi se on kummallekin kuin ero."
"Tämä Helokki ei kuulu voivan luopua minusta", sanoi Mauno
huolestuneena. Hän mulkoili mäkeen pyörein silmin ja hankasi hiekkaa
tuohikengillään, niin että paljas nilkka sen yläpuolella paistoi
sinipunaiselta.
"Vuohi", kertasi sahanhoitaja ällistyneenä. "Ei kai se kysy sitä,
kenenkä luona se on. Se menee kyllä yhtä mielellään sisarustesi kanssa,
oletpa poissa tai mukana."
"Päivällä ehkä kyllä", myönsi Mauno, "mutta yöllä, kun on pimeä,
talvella, kun on kylmä, ja nytkin sitä paitsi, kun makaamme luhdeissa,
vajoissa ja muissa sellaisissa paikoissa, on hän tottunut siihen, että
pidän pääni hänen päällään. Hän surisi minua kyllä kovasti."
"Se ei ajattele sinua eikä muista sinua mentyänsä tästä talosta. Saat
tulla kanssani sahalle ja nähdä Portugalin ja Hollannin laivoja. Ja
sitte saat hienon puukon."
"Puukon", kertasi Mauno. Hänen silmänsä kävivät vielä pyöreämmiksi ja
suuremmiksi, ja hän irroitti hyväilevän otteensa vuohen niskasta.
"Saat pikku kirveenkin, että voit auttaa minua puitten pilkonnassa, kun
emännän on keitettävä meille hyvää ruokaa."
"_Pikku kirveen_!"
Mauno toisti sanan melkein valittavalla äänellä.
"Ja minä teen sinulle pienen haravan. Se maalataan vihreäksi, ja sinä
saat haravoida sillä ja pitää tämän talon hienona."
Nuori mies nosti tarjouksia. Häntä huvitti nähdä, oliko köyhän pojan
rakkaus sellaiseen kurjaan elukkaan kuin vuoheen niin voimakas, että
hän sen vuoksi voisi luopua niistä eduista, joita nyt tarjottiin
hänelle.
"Vihreäksi maalattu pieni haravakin", nyyhkytti Mauno sillä hänessä
kävi niin kova taistelu, että hän itki ja kyyneleet tippuivat pitkin
hänen pientä, punaista pystynenäänsä. Hän voi tuskin hillitä ääntänsä,
kun hänen täytyi puhua.
"Ja saat kävellä täällä kasvistarhassa ja haravoida sillä, kun olet
maannut sängyssä ja olet kylläinen ja puettu siniraitaisiin uusiin
vaatteisiin, ja kun päässäsi on oikein uusi lippalakki. Ja niinkuin
aikamiehellä on sinullakin puukko tupessa."
Mauno tyrkkäsi samassa voimakkaasti Helokin luotaan. Hän melkein
potkaisi sitä.
"Menetkös siitä, vuohiraato! Mitä sinä siinä seisot ja mulkoilet minua
ja pusket, ja kuolaat turvallasi. Lähde pois tieltä, kuuletko."
Mauno polkaisi jalallaan niin kiukkuisena, että sähisi. Hän oli
punainen, ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään.
Antti ja Matleena, jotka olivat taas alottaneet kitkemisensä
kasvismaalla etäämpänä, ihmettelivät, mitä nyt oli tekeillä. Mutta
he olivat saaneet kahvia ja tahtoivat kitkeä lavat päähän asti, niin
etteivät voineet lähteä työstään, kun ei kukaan kutsunut heitä.
Anttia pelotti tosin, mitä Mauno saattaisi jutella. Mutta sitte hän
ajatteli, että oikeat ihmiset, kuten nämä, eivät välitä niin paljon
siitä, mitä tuollainen piskuinen lörpöttelee.
"Olavi, sinä teet pahaa pojalle. Näethän, miten hän kärsii", sanoi
Kirsti, joka säälien rupesi välittämään. "Tuo pienokainen on hyvää ja
uskollista lajia", jatkoi hän, "ja nyt koskisi oikein sydämeeni laskea
hänet menemään."
Mies nyökkäsi ajattelevaisena, katsellen eteensä.
"Sinä olet puhunut, miten sinusta on omituista, ettei täällä etelässä
pidetä vuohia", alotti hän hitaasti ja epävarmasti.
"Tottahan se on kummallista. Kun sellaisista elukoista on niin paljon
hyötyä. Ensiksikin saa niistä juustoa ja heravoita särpimeksi. Ja niin
lämpimiä lapasia ja vedenpitäviä töppösiä saa etsiä kuin ne, joita
valmistetaan sekoitetusta villasta. Vohlannahka on pehmeintä vällyiksi.
Ja kuka hyvänsä tietää, miten hienoa vuohennahka on. Sitäpaitsi on
niin vuohen kuin vohlankin liha hyvänmakuista. Sulaa hullutusta se on,
kun ei ole vuohia. Ne ovat helpot hoitaa ja puhtaita, niin että niistä
täytyy pitää. Hyvä vuohi antaa myös ainakin yhtä paljon maitoa kuin
nuori tai vanha lehmä, ja vuohi ei tarvitse neljättä-osaakaan niiden
ravinnosta."
"No nytpä sun kielesi kanta laukesi", nauroi mies.
"Niin, etpä usko, miten viisaita ne ovat. Olen varma siitä, että tuo
vuohi näkee pojan olevan suruissaan, ja ymmärtää ettei hän tarkoittanut
mitään pahaa huutaessaan ja potkiessaan sitä. Sillä, näetkös, he ovat
hyviä ystäviä nyt taas."
Mauno oli neuvotonna, vihaisena, tuskallisena ja katuen lähtenyt
Helokin perässä, joka oli poistyönnettynä juossut pienen matkan, mutta
pysähtyi sitte ihmetellen ja tuijotti Maunoon, päästäen valittavan ja
ikäänkuin loukatun määkinän.
Helokki ei puhellut Maunolle koreita asioita. Sen hän hyvin käsitti.
Mauno kuuli kyllä, mitä se määki. Helokki sanoi olleensa hänelle
kiltti, ja antaneensa hänelle ruokaa, lämmittäneensä häntä ja
vaeltaneensa hänen vierellään hyvänä ystävänä. Ja nyt hän, ymmärtämättä
miksi, sai potkun ja ilkeitä sanoja.
Ei kukaan muu kuullut Helokin kaikkea tuota määkivän. Mutta Mauno sen
kuuli ja sentähden hän meni takaisin sen luokse, kietoi käsivartensa
eläimen kaulan ympärille ja saneli yhä uudelleen: "Älä välitä siitä,
mitä sanoin sinulle äsken, minä vain hulluttelin. Olemmeko taas hyvät
ystävät, helmikki? Tottahan sinä ymmärrät, että minä seuraan sinua
aina, koreanukke. Minun täytyy kai sitte vain kuljeskella pitkin teitä.
Mutta vähät siitä, helmikki, kun vain pysymme yhdessä ja olemme hyviä
ystäviä."
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.