Sekä päiviä että viikkoja on kulunut siitä alkukevään aamupäivästä,
jolloin Hallatunturin lapset erkanivat vanhoista ystävistään, Karin
Matin lappalaisjoukosta.
Niin Antti, Matleena kuin Maunokin olivat sitä ennen saaneet ottaa
osaa suopunginheittoon, lypsyyn ja telttojen kokoamiseen sekä auttaa
taloustarpeita ja ruokavaroja pulkkiin sullottaessa, jotka rivissä
seisoivat valmiina odottamassa.
Antti oli koettanut poronajoa, joka oli hauskaa, mutta oli käydä
vaaralliseksi. Hän sai nimittäin istua pulkkaan, sävyisänä pidetty
porohärkä valjastettiin eteen, ja Matti itse jätti poronnahkahihnan
Antin käteen. Nyt neuvottiin häntä, miten tuli hoitaa ajoporoa ja
käytellä hihnaa heittäen sitä poron sarvien oikealle tai vasemmalle
puolelle, aina sen mukaan kumpaan suuntaan halusi joutuakseen
kantavimmalle lumelle. Hänelle opetettiin myös, kuinka oli meneteltävä,
jos poro vasten odotusta rupeaisi äksyksi. Ja sitte oli Antti
kiitänyt matkaan hangelle korkeitten honkien väliin; ne loistivat
kullansinipunervina aamuauringossa, joka juuri tunkihe metsän läpi.
"Heleijaa!" -- Suurenmoista! Ihanampaa ei liene kotkan kulku yli
metsäin! Antin mieli kävi niin keveäksi. Hän kuvitteli lentävänsä kuin
kotka, liikkuvansa nuolen nopeudella metsän halki kuin lohi kirkkaissa
vesissä, penikulmamääriä kiitäen kuin nuori varsa! Poro raivasi
itselleen tien runkojen välitse, missä ei ollut koskaan tietä näkynyt.
Mutta sitte, eräällä kaskella, se tahtoi kääntyä takaisin, jota
toimenpidettä Antti vastusti mitä jyrkimmin, nykien suitsista ja
huutaen vaativasti: "Hei, hei, matkaan vaan!" Hän heitteli ajohihnaa
sarvien oikealle ja vasemmalle puolen, kiskoi ja repi. Näin hupaisessa
kyydissä hän ei ollut vielä koskaan ollut!
"Tahdotkos lähteä menemään, senkin sorkkatonttu!" hoilasi Antti,
viskaten ylimielisenä haukkumasanan tunturien porohärälle, hän, joka
oli ainoastaan metsien ja mäkien ruotsalaispoika!
Niin että porohärkä suuttui. Salamannopeasti se kääntyi pulkkaa kohden
hyökäten sarvin ja etujaloin poikanulikan kimppuun, joka oli sanonut
häntä "sorkkatontuksi"! Olipa nyt hyvä, että Antti oli painanut
mieleensä äksyjä poroja koskevan opetuksen ja että hän tottumuksesta
sekä välttämättömyyden pakosta oli kehittynyt päättäväksi ja vikkeläksi
liikkeissään. Antti tarttui siis pelastuskeinoon, jonka Matti oli
hänelle neuvonut. Hän liukui pulkasta, kiepsauttaen sen reippaasti
ylitsensä kuin suojukseksi. Sen alla hän sitte makasi mielestään
hirveän pitkän ajan, kuullen, kuinka porohärkä rummutti pulkkaa kovine
terävine "tonttusorkkineen".
Poro oli enemmän kuin tyytymätön siihen, ettei voinut toden teolla
väsyttävistä ponnistuksistaan huolimatta yltää poikaan, joka oli niin
taitamattomasti nykinyt hihnasta, kirkunut "hei, hei!" ja nimitellyt
häntä sorkkatontuksi, ja joka nyt makasi tuossa puupohjan alla, niin
ettei porohärkä voinut tarttua häneen. Täytyihän sen säästää sorkkiaan,
jotka saisivat tehdä yllin kyllin työtä päivän mittaan särkiessään
hankea; sen alla vasta oli sen mieluisa ravinto, jäkälä, josta porot
elävät.
Antti tirkisti aukosta pulkan alta, jota hän kohotti selällään. Hohoo
-- oliko niin, että poro oli perin röyhkeästi kääntynyt vetoasentoon
valmiina lähtemään takaisin leiripaikalle. Nyt sieti olla taas nopsa
käänteissä. Sorkkatonttu oli, näet, selvässä aikeessa lähteä matkaan
pulkkineen välittämättä siitä, oliko siinä ruotsalaispoikaa vai ei.
Tuskin ehtikään Antti vääntää pulkan suoraan ja pyöräyttää itsensä
siihen pää edellä, ennenkuin, aivan oikein, oltiin menossa takaisin
kotaa ja laumaa kohden. Antti palasi leiriin silmät ilosta loistaen,
koko pulkanalaisen tappionsa unohtaneena ja voitti lappalaisten
suosion- ja ihailunosotukset -- minkä ihastuksen hän otti ihmeteltävän
vaatimattomana vastaan. Hän yksin vain tiesi, kuinka jänismäiseksi hän
oli tuntenut itsensä pulkan alla viettämänään hetkenä, päänsä päällä
terävät, paukuttavat poronsorkat.
Kun sitte Matleena ja Mauno myöskin tahtoivat tulla huomatuiksi
ja yrittää osakseen lappalaisten suosiota tekemällä huvimatkan
pulkassa, nousi Antti päättävään vastarintaan. Hän vakuutti sen olevan
pienokaisille suorastaan vaarallista. Niinkuin muka olisi tarvittu
jotain taitoa pulkassa-ajamiseen! Istuu vaan ja pitää hihnasta kiinni!
No, kas nyt aina!
Mauno oli voinut vallan mainiosti lappalaisten ja porojen joukossa.
Olipa leikkinyt pikku Matinkin kanssa, joka oli saanut ryömiä aamulla
kätkyestään ja näyttänyt karvaiselta tonttulapselta, kun pehmeät
poronkarvat olivat tarttuneet hänen hikiseen pikku ruumiiseensa. Mauno
tunsi itsensä niin perin tyytyväiseksi oloonsa lappalaisten luona, että
hänestä olisi ollut paljon mukavampaa kulkea takaisin kotiin heidän
kanssaan kuin kierrellä teitä pitkin ja juosta itsensä pilalle jäällä
pahan talon väkeä ja koiraa paossa. Hän tunnusti avomielisesti, ettei
hänen paluutansa muu estänyt kuin se, ettei tuvassa enää ollut isää
eikä äitiä.
"Näetkös, Antti", oli Mauno vakuuttanut, lyödä paukahuttaen kätensä
yhteen, "näetkös, jos he vain olisivat siellä, niin minä puolestani
kääntyisin ja ajaisin takaisin kotiin pulkassa porohärän vetämänä koko
tien Hallatunturille asti, ettäs sen tiedät."
Mauno oli mennyt Antin luota ylimielisenä, kädet housuntaskuissa,
ylpeänä siitä, että hän taisi luopua niin komeasta kyydistä siksi
mitättömän esteen tähden kuin oli se seikka, ettei pienessä harmaassa
tuvassa ollut enää isää eikä äitiä.
Surullisen haikeaa oli, kun kulkurilapset ja lappalaiset, jotka ihan
äsken olivat kohdanneet toisensa, nyt jälleen lähtivät vaeltamaan
kumpikin taholleen -- lapset etelään ja itäänpäin varallisten ihmisten
luo, viljaviin seutuihin, lappalaiset nopeaa kulkua pohjoiseen päin
kohden suurta valoisuutta, korkeita tunturijyrkänteitä ja aavoja
paasikallioita, jotka olivat valkeina poronjäkälästä.
Kun kiertolaisemme jälleen yksinäisinä lähestyivät suurta kylää, kuului
etäältä Karin Matin jäähyväisjoikaus:
"Pois vaeltavat kulkurilapset, pois paljon näkemään ja oppimaan
kirjan mustista sanoista. Köyhä lappalainen ei tiedä mitään, ei voi
selittää mustia sanoja. Köyhä lappalainen kulkee tunturille, oppii
ymmärtämään suuren Isän sanaa, oppii tietämään, missä se yrtti itää,
joka lääkitsee sairaan miehen, oppii löytämään tien harmaasäären
olinpaikoille, oppii selittämään tunnusmerkkejä. Köyhällä lappalaisella
on tunturin yläpuolella hyvä Isä; hän vaeltaa sinne nopeasti, laulaa
laulun kulkurilapsista, jotka ovat ilahuttaneet lappalaista kodassaan.
Kulkurilapset ovat vaeltaneet pimeää tietä, mutta heidän yllään on
valoa. Kulkurilapsilla on myös hyvä, suuri Isä."
Lapset olivat seisoneet hiljaa kuunnellen, kunnes joikuvan lappalaisen
ääntä ei enää ollenkaan kuulunut.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
"MORSIAN."
Lapset läksivät niin muodoin taas matkaan suurasutusta kohden. He
tulivat taloihin, missä vallitsi järjestys ja rattoisa olo, missä
työ sujui vauhdilla ja vastakudotuita liinakappaleita valkaistiin
auringossa levälleen levitettyinä mäenrinteille talojen äärellä.
Välistä he myöskin joutuivat paikkoihin ja taloihin, ulkoapäin kyllä
peräti muhkeisiin, mutta sellaisiin, joissa juoppous ja laiskuus olivat
tehneet mielet koviksi ja kielet veitsenteräviksi.
Vietettyään kerran yönsä pelon vallassa ja nöyryytettyinä juuri
sellaisessa paikassa, he tulivat uuteen vieraaseen pitäjään. Valkeiden
koskien kohinaa, joiden pauhu oli kuin ainaisena ukonjylinänä yhäti
heidän korvissaan kaikunut heidän seuratessaan maantietä jokilaaksoja
pitkin, ei kuulunut enää.
He olivat päässeet seudulle, missä merenkulku alkoi ja valtajoki
virtasi purjehduskelpoisena, leveänä ja tyynenä. Sen partailla oli
taukoamatonta hyörinää ja pyörinää, ja se kuljetti muassaan kellertäviä
hirsiä, jotka korjattiin suuriin sahoihin. Ulompana satamassa oli
ankkurissa niin oman kuin vieraan maan laivoja, lotjien ympäröiminä,
jotka olivat täyteen ahdetut äsken-sahatuita lankkuja. Oli kesä, öin ja
päivin valoa, valoa ilmassa, valoa mielissä. Sahoilla ja laivoissa kävi
työ hilpeällä vauhdilla.
Kulkurilapset vaelsivat talojakin korkeampien lautatarhojen läpi, missä
tuore puu raittiisti tuoksui. He pysähtyivät valkorunkoisten koivujen
luo, jotka reunustivat tietä hienoon, valkeaan herrastaloon.
Pieni höyryvene, kokassaan Ruotsin lippu, seisahtui laiturin luo,
joka oli vähän tuonnempana lautatarhasta. Seurue hienoja ihmisiä tuli
nauraen ja jutellen koivureunaista, kauniiseen herrastaloon johtavaa
tietä kohti.
Matleena vetäytyi pelästyneenä syrjään Helokin kera. Veljet seurasivat.
Lautapinkkojen takana oli kyllin piilopaikkoja.
Matleena käsitti, etteivät he itse voineet nyt heti kulkea samaa tietä,
jota niin hienot ihmiset olivat menneet; niin että hän kääntyi pieneen
taloon, joka näytti niin somalta. Siinä oli pienet ikkunat, jotka
nauroivat punaisen tiilikaton alta aivan kuin jahtimestarilla, vaikka
tämä talo oli pienempi, väriltään vaalea ja keltainen.
Vihreä säleaita kiersi ympäri pihaa; tämä oli iso kasvistarhoineen
ja luonnollisine nurmikenttineen, joille oli levitetty kankaita
valkaistumaan.
Siellä oli myöskin pensaita ja pikkupuita, oikein rungollisia. Lapset
tiesivät nyt sen verran, että ne olivat puita, joissa kasvaisi omenia;
ja vaikka he eivät olleet milloinkaan syöneet tai maistaneet omenia,
niin oli heidän mielestään juhlallista nähdä sellaisia puita, joita oli
ollut itse paratiisissa.
Sitä paitsi oli siellä monenlaisia kukkia ja ruusuja. Niin että Antti
katsoi hyväksi asettaa koivunvitsaksesta tehdyn renkaan Helokin kuonon
ympärille, ennenkuin he astuivat sen kera kauniista, valkeasta portista.
Kasvistarhasta talon eteläpuolella nousi nuori nainen. Hän oli
rikkaruohoa kitkemässä.
Kohottaen käsivartensa kaarena suojaksi aurinkoa vastaan, hän
tarkasteli tulijoiden jotenkin tavattoman näköistä ryhmää.
Hänen nuorille, kauniille kasvoilleen tuli hellä, myötätuntoinen ilme.
Hänen äänensä kaikui surullisen huolestuneelta: "No totisesti, eivätkös
nämä lapset ole katovuoden kulmilta, ehkä suurtunturilta, missä on
ollut vaikeinta. Miten teidän raukkojen on täytynytkään kulkea pitkältä
ja kärsiä paljon. Tulkaa sisään, rakkaat."
Hän tuli kasvismaalta kiiruhtaen taloon päin.
"Hän _oli morsian_ -- Antti, Mauno, -- pojat. -- Hän _oli morsian_",
kuiskasi Matleena innosta ja ilosta suunniltaan.
"Hupsu", jupisi Mauno, jonka oli nälkä. "Oletko koskaan nähnyt minkään
morsiamen kykkivän kasvistarhassa kitkemässä. Kyllähän täällä alamaassa
kaikki on takaperoista -- mutta niin päin seiniä eivät asiat kuitenkaan
liene."
"Kuitenkin se oli hän, tottahan näette. Tuo oli se korea, hieno
morsian", kuiskasi Matleena. Enemmän ujona ja hämillään kuin konsanaan,
mutta sittenkin ihastuneena hän hiipi veljien taa, jotka häpesivät
hänen typerää keksintöään ja olivat juuri piilottamaisillaan hänet.
He tulivat suureen, aurinkoiseen huoneeseen, missä oli niin hienoa
kuin olisi käyty häätalon pyhäkammioon -- ellei siellä olisi ollut
tavallista takkaa ja uuden uutukaisia kangaspuita keski-ikkunan edessä
ja niissä pumpulikangasta.
"Morsian", josta Matleena oli puhunut, seisoi valkeaksi maalatun kaapin
ääressä ottaen innokkaasti esille ruokaa.
Mauno alkoi tuijottaa suurin silmin hänen päähänsä. Ei kai tuo, joka
sijaitsi noin korkealla punapilkkuisen karttuunihuivin alla, voinut
olla morsiuskruunu. Luultavasti siellä oli vain hiuspalmikot, jotka
olivat kierretyt pään ympärille ja kammalla kiinnitetyt.
Mauno silmäili nuoren emännän vartta keksiäkseen jotain muuta
huomattavampaa morsiamen tunnusta.
Vieläkös mitä! Pumpulipusero ja kotikutoinen, siniruutuinen hame!
Samassa "morsian" kääntyi. Hän kohtasi Maunon miettivän, terävästi
tutkistelevan silmäyksen. Poika näytti somalta, aivan kuin pieni,
viisas karhunpoikanen: pää oli kallellaan, ja siniset silmät tähystivät
häneen mietiskellen.
"Mitähän tuollainen pieni mies ajattelee, kun hän näyttää niin
ihmettelevältä?" kysyi hän mennen hymyillen lasten luo heidän
seisoessaan ovensuussa.
"Matleena sanoo", -- alotti Mauno.
"Ole vaiti Mauno", varotti Antti nipistäen veikkoa käsivarresta
jotenkin tuntuvasti. Se oli merkki siitä, että tuli olla varovainen
ja ymmärtäväinen puheissa ja eleissä ja yleensä siinä, mikä oli tässä
maassa sopivaa. Mauno oli siihen tottunut sangen hyvin, niin että hän
saattoi ojentua sen mukaan. "Mitä hän sitte sanoo, tuo Matleena?" kysyi
nuori emäntä vetäessään Maunoa kanssaan pöydän luo.
"Tuo tyttönen ei näytä minusta haluavan sanoa muuta, kuin mikä on
oikeaa ja hyvää", lisäsi hän ystävällisesti.
Matleena oli tulipunainen ja loi silmänsä alas. Hänen teki mielensä
itkeä, niin tuskissaan ja häpeissään hän oli.
Mauno ei tietysti uskaltanut enää avata suutaan -- niin suuresti hän
kunnioitti Antin nipistystä.
"No mutta, lapset, nyt teidän täytyy kertoa, mitä Matleena sanoo."
Antti astui esiin, hänkin punaisena korvia myöten.
"Matleena juttelee usein niin paljon hullunkurista, jota hän keksii,
vaikka ei siinä ole mitään pahaa. Nyt hän väittää, että nuori emäntä on
-- morsian."
"Eei, kuule, Antti, sitä minä en sanonut." Matleena suuttui veljen
tavasta selittää väärin hänen sanojansa, ja niin hän vapautui
rasittavasta ujoudestaan.
"Minä sanoin, minä, että emäntä _oli morsian_."
"Niin kuuleppas -- nyt sinä sanot sen taas." Antti katsoi siskoaan
ankarasti nuhdellen ja varoittaen.
"Niin, _oli morsian_ pahan talon kylässä." Matleena loi nyt
kyyneleiset, säteilevän siniset silmänsä emäntään -- ikäänkuin vedoten
hänen apuunsa.
Emännältä pääsi huudahdus: "Mutta lapset -- totisesti, tehän saavuitte
kulkijaimina häätaloon, kun menin naimisiin, ja toitte onnea
tullessanne."
"Niin, sitähän minä tarkoitan", puhisi Matleena harmistuneena, "ja minä
sain tanssia morsiamen kanssa ja sain kaksitoista äyriä."
"Hertti sentään, miten on hauskaa saada nähdä tunturiseutulaisia. Minun
on sinne välistä niin kovasti ikävä, varsinkin nyt kesällä. Ennen,
tähän aikaan, hoitelin elukoita tunturimajoissamme."
Nuori emäntä hymyili, ja jutteli tuttavallisesti lasten kanssa
tuodessaan heille ruokaa ja etsiessään joitakin vaatekappaleita,
korjatakseen ne heille.
Hän nauroi tyytyväisenä, ajatellessaan, että lapset osuivat keksimään
jotain niin perin somaa, että ottivat vuohen joukkoonsa lähtiessään
kiertämään.
Hänen täytyi nähdä Helokki ja jutella sen kanssa, kun se rengas kuonon
ympärillä lepäsi portailla kuin koira. Hän ymmärsi vuohia ja olisi
mielellään tahtonut sellaisen omakseen. Mutta täällä sahalla ei niitä
ollut kenelläkään, eikä kukaan nykyään käsittänyt, miten paljon hyötyä
ja hauskuutta saattoi olla sellaisista eläimistä, jos hoiti niitä
oikealla tavalla.
"Voisipa sattua, että sittenkin hankimme vuohen, nyt kun ukkoni kuulee
puhuttavan tästä, miten merkillinen se on", hymyili Kirsti.
Nuori Kirsti-emäntä oli niin iloinen, että hän tarttui Matleenan käsiin
tanssien ympäri hänen kanssaan. Täytyihän pikkutytön taas kerran saada
tanssia "morsiamen" kanssa! "Käy ystäväin", lauloi hän. Matleena oli
kyllin rohkea ryhtyäkseen lauluun.
He pysähtyivät keskellä tanssia.
Isäntä, nuori sahanhoitaja, tuli sisään.
Hän seisahtui ovelle kuin kivettyneenä nähdessään vaimonsa
pyörähtelevän keskellä päivää lapsimukulan kera, joka kaiken lisäksi
oli katovuoden ja kerjäläisen puvussa.
"No mun päivinäni, Kirsti. Oletko tullut hulluksi?"
"Ei, poika!" nauroi Kirsti punaisena ja tanssin elähyttämänä. "Mutta
näetkös, minulla on harvinaisia vieraita tuntureilta, niin että totta
kai meidän täytyy pitää hauskaa keskenämme."
"Nyt lähdemme yhdessä kasvistarhaan kahvia juomaan", jatkoi hän.
Kirsti otti kahvipannun, jaettuaan lapsille kannettavaksi muut
kahvivarustukset. Ja niin he vaelsivat kiikkulaudalle, joka sijaitsi
kukkivan pihlajan alla, lähellä tuvan nurkkaa ja kahta pientä
kasvitarhaa.
Mies joi kahvia, kastaen kotonaleivottua vehnästä. Vaimo teki hänelle
seuraa, istuen hänen vieressään terveenä ja onnellisena, jutellen
lapsista puoli-ääneen.
"Niin, ajatteles, mitä tuollaiset pikku raukat ovat saaneet kärsiä",
sanoi mies. Hän katsoi miettien lasten joko ahtaaksi käyneitä tai
aikaihmisten hylkäämiä ja lahjoittamia vaatteita.
"Sitä ei voi sanoin selittää", intoili vaimo, "ilman sekä isää että
äitiä, ja näinä kurjuuden vuosina! Näin he saavat nyt jatkaa kulkien
ovelta ovelle, ottakoot sitte ihmiset heidät vastaan tai ajakoot ulos."
"En siedä kuullakaan sitä. Vaikeinta se on tietysti ollut tuolle pikku
tenavalle. Tuollaiset pienet sääret, joilla hänen on pakko vaeltaa.
Mutta reipas hän ainakin on rikkaruohoa kitkemään, niin että kyllä kai
hänestä vielä aikaa voittaen tulee mies."
Isäntä katseli tyytyväisenä naureskellen, miten Mauno maaten
nelinkontin kasvistarhassa repi naurismaasta savikkaita, heittäen
rikkaruohot läjään käytävälle.
"Saanko viedä nämä Helokille", kysyi Mauno. Hän seisoi hikisenä,
savisin poskin ruohokäytävällä kasan edessä, missä oli vielä tuoretta,
vihreää rikkaruohoa.
"Kuuleppas tuota pienokaista, Kirsti?"
"Niin, hän on ihmeteltävä poika, vaikka tunturilapset kehittyvät usein
noin toimeliaiksi, kun ovat niin köyhiä. Mutta nyt heidän pitää saada
vehnäskahvia niin paljon kuin jaksavat, se on varma."
"Anna sinä poika vain rikkaruohot vuohelle", sanoi isäntä Maunolle,
"Mutta luuletko sen syövän sellaista roskaa", jatkoi hän, Maunon
tullessa takaisin Helokin kera, jolle "luvattiin" ruoholäjä, ja joka
vapautettuna renkaastaan alkoi näykkiä siitä itselleen.
"Helokki pitää hyvänään, mitä saa", vakuutti Mauno. "Sellaista
vuohta ei ole koskaan nähty", lisäsi hän suulaasti, mikä oli hänelle
ominaista, kun oli Helokista kysymys, ja hän oli nyt poissa Antin
ulottuvilta.
"Jopa jotain! Että se on niin merkillinen!"
"Helokkiko? On kyllä! Hänellä on viisautta kahdentoista edestä. Hän
syö, maistunee tai ei, -- pahinta roskaakin, ellei saa parempaa, sillä
hän tahtoo koota meille paljon maitoa utariinsa."
Mauno seisoi hetkisen hiljaa miettien Helokin muita mainioita
ominaisuuksia. Hän jatkoi: "Jos hän näkee, että olemme väsyneitä ja
nälkäisiä, tulee hän luoksemme ja sanoo: mää -- niin hän sanoo -- hän
tarkoittaa: 'lypsäkää minut', ja kun pikkutytöt olivat joukossamme,
saattoi hän sanoa Anna-Liisalle sillä tavalla monta kertaa päivässä."
"Ja aina hänellä oli maitoa?"
"Alituisesti, se on varma --. Ja sitte hän kihnuttaa meitä turvallaan
näin. Hehehe, sanoo hän. Hän juurikuin nauraa silloin, että tulisimme
iloisiksi, emmekä kulkisi tietämättämme pahantuulisina. Varo itseäsi,
Helokki", huusi Mauno kesken ihastunutta kuvaustaan. "Älä mene maalle,
muuten tuon renkaan."
"Miten hennot panna hänelle sellaista kidutuskappaletta?" sanoi isäntä
hieman ilvehtien.
"Siltä voi tuntua", jupisi Mauno. Hän sylkäisi, eteensä tuijottaen.
"Mutta Helokki ei pahastu siitä. Hän ei tahdo parempaa kuin meillä on."
"Onko teillä sitte rengas kuonon ympärillä?"
"Eei -- mutta. Mitenkäs se olikaan, Antti?"
Neuvotonna ja hämillään kääntyi Mauno veljeen, joka kahvinjuonnin
jälkeen istui maahan kumartuneena ja perkasi tulisella touhulla jo
siksi lähellä kiikkulautaa, että kuuli, mitä nuo kaksi, isäntä ja
Mauno, juttelivat.
Hän katsoi isäntään, joka tuli kasvismaalle.
"Johtui vain mieleeni, kun keksin renkaan Helokille, jottei hän saisi
jyrsiä ja hävittää talojen läheltä pikkupuita ja ruohoa, ettei hän
kärsi siitä sen enempää kuin mekään."
"Kuulostaa aivan siltä kuin sinäkin kulkisit rengas kuonon ympärillä?"
Sahanhoitaja katseli kummastellen poikaa, joka oli noussut maasta ja
seisoi totisin kasvoin hänen edessään.
"Ei meillä nyt ihan sellaista rengasta ole, joka näkyy päällepäin",
vastaili Antti hämillään ja punastuen. "Mutta ajattelin, ettei Helokin
olisi vaikeampi kulkea peltojen ja naurismaiden välistä rengas
kuonossa, saamatta mitään, kuin meidänkään, jotka vaellamme ja tulemme
paikkoihin, missä on ruokaa, mutta kenties ei anneta yhtään."
Vanhemman miehen ilme muuttui miettiväksi ja totiseksi sen sijaan, että
se ensin oli ollut hiukan ilkamoiva hänen kuunnellessaan pojan sanoja.
Antti pelkäsi, että sahanhoitaja oli vihainen siitä, mitä hän oli
sanonut, ja että hänen puheensa oli kuulostanut valittamiselta, josta
syystä hän jatkoi niin reippaalla äänellä kuin mahdollista: "Kas, ei
sen ole erittäin vaikea kulkea renkaassa, joka on jo hieman varttunut,
ja jolla on ymmärrystä ja joka saattaa odottaa, siksi kunnes saa, sillä
annetaanhan lopuksi yhtäkaikki jotakin."
"Niin, kyllähän maailman meno muuten olisikin peräti surkea", huomautti
isäntä ankarasti.
"Vaan niille, jotka ovat pieniä, kuten tämä pikku Mauno, saattaa se
tuntua vaikealta", jatkoi Antti. "Ja sen minä uskon, että pahempi
hänen on nähdä ruokaa, koskematta siihen, vaikka ei hänellä olekaan
rengasta, kuin Helokin, joka aina itse sieppaa jotain ojien partailta
ja pikkupensaista."
"Sellainen rengas, josta puhut, pitäisi niin yhden kuin toisenkin
meistä omistaa. Olisi tarpeen panna rengas, kun menemme kapakan ohi, ja
kun tupakin haju voimakkaasti tunkeutuu nenäämme, niin että tuntuu kuin
emme voisi ilman sitä elää."
"Mutta sellainen rengashan sinulla on ollut nuoruudestasi asti", sanoi
Kirsti, joka oli vienyt pois kahvivehkeet ja tuli nyt jälleen paikalle.
Hän painoi päänsä hyväillen miehen terveeseen, ruskeaan poskeen.
"Ja sentähden sain sinut -- talon ainoan tyttären ja Rasin
pitäjän koreimman tytön, vaikka ei minulla ollut taloa ja olin
ulkopitäjäläinen."
Mies veti sydämellisen tyytyväisenä nuoren vaimonsa polvelleen.
"Mieleni laajenee, kun ajattelen sitä, aivan kuin omistaisin koko
maailman. Ja nyt", jatkoi hän suoristautuen aivan kuin olisi halunnut
nostaa hartioilleen aikamoisen taakan, "nyt tunnen itseni kyllin
voimakkaaksi ottamaan tämän pikku miehen omakseni, sillä en siedä
ajatella hänen tulevan johonkin hienoon suurtaloon rengas kuonossa."
"Poika, miten iloiseksi teet minut. Olen käynyt samoissa ajatuksissa."
Kirsti vei käsivartensa miehen kaulalle ja suuteli häntä sydämellisesti.
"Ajatteles", jatkoi hän, "mieleeni juolahti heti nähtyäni pojan, että
minä voisin ruveta rakastamaan häntä, ja että olisi synti sallia hänen
taas lähteä kiertoteille."
"Niin, minäkin pidin heti tuosta pikkumiehestä."
"Ja kyllä ruoka riittää, ja tilaa on tarpeeksi."
"Sen verran olen toki säästänyt renkaani avulla, jota olen pitänyt
nenälläni ja kaulassani, kun olen mennyt kapakan sekä muiden kurjien
paikkojen ohitse, että katson kykeneväni huolehtimaan pienokaisesta,
jolla ei ole isää eikä äitiä."
Nuori sahanhoitaja nousi. Hän oli uljaan ja komean näköinen,
lujatahtoinen, notkea ja voimakas -- näkyi kyllä, että rengas oli
vaikuttanut häneen hyvää.
"Tuollaisten pikkumiesten holhoaminen, kun ne ovat hyvää lajia, on
paras säästöpankki, ja olen varma siitä, ettei herrastalon patruuna
ajattele toisin, hänkään."
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.