Kaukana heidän edessään, missä tie kulki jo pohjoispuolellaan lumesta
vapaan mäen poikitse, näkyi aivan kuin harmaista, kuivista puista
muodostunut metsä, joka liikkui hiljaa eteenpäin.
Karin Matti joikahutti äänekkäästi, päästi omituisen, läpitunkevan
parkaisun, joka ponnahti juuri kuin kurkusta ja suulaesta yht'aikaa.
Ken ei ollut ennen sellaista kuullut, olisi voinut luulla Matin
äkkiä saaneen "miestä väkevämpää" ja loruavan järjettömiä. Mutta
Hallatunturin lapset tunsivat toki sen verran lappalaisten tapoja,
että käsittivät Matin nyt tilaisuutta varten sepitetyllä laululla
tervehtivän vaimoaan, lapsiaan ja poronvartijoita ja kertovan heille
kohtauksensa ruotsalaislasten kanssa, niin että kodassa tiedettiin
heidän kohtalostaan jo paljon ennen heidän tuloaan porolaumaan.
"Porohärkä juoksi pakoon koko päivän", joikui Matti. "Tapasi pieniä
ruotsalaislapsia jäätyneen veden partaalla; pelkäsivät lappalaista,
olivat mielissään, kun tunsivat Karhutunturin Matin. He saavat
lappalaisruokaa, saavat maata lappalaisen kodassa. Ovat orpoja, ei
isää, ei äitiä."
Pieni Pallas heittäytyi suksilleen heti, kun näki poronsarvimetsän. Hän
kiisi nuolennopeana kuin vainottu merilintu yli jään. Perästä-tulijat
kuulivat pian paimenkoirien haukuntaa niiden liehuessa enemmän kuin
tuhatlukuisen porolauman ympärillä saadakseen sen yöksi koolle.
Lappalaisilla oli aikomus pystyttää majansa mäelle, tälle puolen suurta
kylää, jonka lapset olivat nähneet toiselta rannalta. Oli siinä niin
koirilla kuin lappalaisilla ankara työ kuljettaessaan noita välistä
sangen äksyjä eläimiä ahtaan solan kautta joelta kankaalle. Matti
hiihtikin edelle ollakseen apuna.
Mauno, Matleena, jopa Anttikin kävelivät kuin unessa laahustaen
jalkojaan. He tuskin virkistyivät tavatessaan pikku Matin tiellä
lumisohjussa tallustamassa juuri niin iposen alastomana kuin oli
syntyessään. Siirillä, hänen pienellä siskollaan, oli työ ja vaiva
saada hänet kiinni ja kotaan viedyksi. Mutta lappalaisäiti, Serina,
oli käänteissään varmempi. Hän otti sätkyttelevän pojan, pisti hänet
nahkakoteloon, hienoon poronkarvavuoteeseensa ja sitoi tuon pehmeän
verhon hänen elämää ja vallattomuutta hytkähtelevän pikku ruumiinsa
ympärille. Käärön hän ripusti hihnoilla kodan kattoon kiinnitettyyn
kapeaan puunrunkoon. Siiri alkoi heiluttaa "kätkyttä" ja lauleli
villiä, huumaavaa lappalaista kehtolaulua Matille, joka vaikeni,
kuunteli ja -- nukkui.
Kiertolaislapset, pienet, väsyneet raukat, heittäytyivät poronnahoille,
joita oli kuin mattoja tulen ympärillä kodan keskellä. Siitä heidät
herätettiin juomaan väkevää kahvia. Mutta ei mikään kahvi eikä mikään
maailmassa saanut Maunon silmiä auki.
Ihmeellistä vain, miten Antti ja Matleena piristyivät kahvitilkasta.
Samassa tuntui nälkäkin. Kuinka uskomattoman hyvältä maistuikaan
poronliha, jota he saivat ohraleipäkakulla. Yksin musta, voimakas
poronverisoppakin oli heistä makoisaa. Poronmaidosta, jota tarjottiin
sirostiveistetystä maljakosta, he saattoivat kuitenkin kiittäen
kieltäytyä. Siitä, joka ei ole siihen tottunut, se tuntuikin karvaalta
ja väkevältä. Vuohenmaito maistui heistä paljon paremmalta.
Helokki, jonka rikas maitovarasto tarjottiin lappalaistalouden avuksi,
kiipesi sievästi poronnahkojen yli oikaisten itsensä mukavasti
äärimäiselle taljalle.
Mauno nukkui yhä kuin kivi.
Kuitenkin vallitsi kodan ulkopuolella mitä kauhein meteli. Lappalaiset
kirkuivat ja luikkasivat heittäessään suopunkeja niiden porolehmäin
sarviin, joita oli lypsettävä. Porot asettuivat kaikkine sorkkineen
vastarintaan lumisohjussa ja paljastuneitten mätästen keskellä. Mutta
ne vedettiin esiin, ja lappalaiset pitelivät niitä paikoillaan tyttöjen
lypsäessä pieniin maljakkoihin.
Porolehmät ja -vasikat tuijottivat ihmetellen vieraisiin, Anttiin
ja Matleenaan, jotka käyskentelivät Siirin kanssa käsi kädessä
mahtavan lauman keskellä. Turvallisina kulkivat lappalaislapset
porohärkäinkin parissa, jotka tappelivat ja puskivat toisiaan lopulta
yhteensekaantunein sarvin ja suopunkien lentäessä heidän korviensa
ympärillä. Alati valppaat lappalaiskoirat saattoivat äkkiä havaita
poron, joka huomaamatta halusi lähteä paremmille laitumille. Ne nuolena
perässä, suoraan lauman läpi, niin että sai katsoa eteensä pysyikö
pystyssä, jos sattui niiden tielle!
Joka puolella kaikui omituinen, pehmeä, mutta sittenkin hiomaton kieli.
Lappalaiset juttelivat, viittoilivat kiivain liikkein laumaan päin ja
huusivat tullakseen kuulluiksi. Oli vangittava porohärkiä vetojuhdiksi
kesytettäväksi; oli hoidettava pieniä, hontelosäärisiä vasikoita; oli
eroiteltava eläimiä teurastuksen varalta.
Naiset puhelivat hyväillen puolilaulavalla äänellä lypsyporoillensa.
He kyykkivät maassa, polvellaan nuori, pieni, silkinpehmeä vasikka.
Sitä he hellivät ja hyväilivät poroemon seisoessa vieressä ja hellästi
katsellessa suurine, mustankosteine silmineen.
Antti ja Matleena olivat kuin päästä pyörällä. Omituinen joikuileminen,
tuo ikäänkuin hilpeä touhu ja kiire, koko elämä tempasi heidät mukaansa.
Kodan aukosta kohosi savu mustana ja paksuna. Pikkupojat, jotka olivat
juosseet, hoilanneet ja pyöristelleet lumessa sekä päivinä paistavien
mättäitten keskellä porojen, koirien ja ihmisten tyrkkiminä, alkoivat
vetäytyä ruuan ääreen ja levolle. Sarvimetsä harveni. Oksapari toisensa
jälkeen vajosi seisovaan laumaan. Yhä useampia sukelsi piiloon, ja pian
oli koko porolauma yölevolla. Lappalaiskoirat puolestaan, jotka olivat
saaneet ruokaa kodassa, nukkuivat sen lämpimässä, suljetuin silmin,
kuten Lapin piskien on tapana, mutta korvat jännitettyinä pienintäkin
suden ennettä huomaamaan.
Matti tuli kotaan seurassaan isot pojat ja rengit. Serina oli varannut
heille ruokaa ja kahvia. Naisväki, sukulaisia ja porotyttöjä, tuli
pian jäljestä nälkäisenä ja väsyneenä -- ei pahemmin sentään kuin että
jaksoivat ylläpitää kodassa hilpeää hälinää.
Miehet polttelivat lyhyitä liitupiippujaan; samaten vanhemmat
naiset. He joivat mustaa kahvia ja kertoivat seikkailutarinoita,
niinkuin vanhasta sudesta, jota ei kukaan voinut kaataa, se kun oli
loihdittu eikä siihen siksi pystynyt keihäs eikä ruuti. He puhelivat
kuiskaten, mitä muka Matti oli "nähnyt" juhannusyönä seisoessaan
uhrikivikukkulalla. Hänpä oli nähnyt kaiken, mitä vuoden mittaan oli
tapahtuva maassa, ja osasi ennustaa rauhaa, sotaa tai ruttoa, hyvää
tai huonoa vuotta. Hän oli seurannut näyssään kuoleman kulkua. Matti
tiesi sanoa -- jos vain "tahtoi" -- korjaisiko kuolema vuoden varrella
enimmäkseen vanhaa vai nuorta väkeä.
Koko tuon lapinkielisen puhelun käänsi Siiri Antille ja Matleenalle.
Hän keksi kyllä itsekin lisää, muuttaen kaiken hieman kammottavammaksi.
Täällä lappalaisten joukossa ei ollut puhetta haltijoista ja
keijukaisista, vaan kyllä sen sijaan hiisistä ja noidutuista
ruotsalaisista, joiden oli pakko totella ja seurata lappalaista, vaikka
olivat ennen olleet hänelle kopeita -- ja noita-akoista ja "uhreista"
ja vaaroista autioilla tunturilakeuksilla, missä vainajat huusivat ja
vaikeroivat rämeillä yöt läpeensä.
Kummallista, että ihmistä saattaa ruveta nukuttamaan moista kauheata
puhetta kuullen! Mutta Antti ja Matleena, hepä kävivät sittenkin
unisiksi. He olivat heittäneet yltään lionneet kengät ja päällimäiset
verhot, ja nyt he vyöryttäytyivät poronnahalle Siirin ja pikku Liisan
viereen.
Porolauma nukkui ulkona. Tuhansittain elämää, ja kuitenkin äänetön
hiljaisuus. Yli kaiken säteili kevät-yön lempeästi hymyilevä
tähtitaivas, loistellen köyhän lappalaisen kodan yllä, kuten se
edellisenä yönä oli valaissut kulkurilasten vihreää tupaa metsässä.
Kahdeskymmeneskuudes luku.