Samassa Antin vasta niin kauhistunut katse huomasi _poron_ sarvet ja
pään. Poron, joka kopsavin sorkin ja vuorostaan suurissa, mustissa
silmissään säikähtynyt ilme kiisi hänen ohitseen jatkaen matkaansa
joenäyrästä pitkin! Lappalaiskoira oli ihan sen kintereillä. Ne
syöksyivät sivuitse panematta huomiota lapsiin kelkkansa vieressä.
Moisia pikku raukkoja ei poro ja vielä vähemmän koira pelännyt!
Koivuviidakosta ilmestyi luikkaava lappalainen. Nopein ottein puikki
hän eteenpäin keveillä, lyhyillä suksillaan. Hänen latuaan seurasi
lappalaispoika.
Antti ei uskonut silmiään: Karin Matti! Lappalainen heidän omalta
kotiseudultaan, tuntureilta, sama, jolla oli kota ainoastaan kymmenen
penikulmaa heidän omaa pitäjäänsä pohjoisempana.
Lappalaiselta pääsi huudahdus. "Eikös vain olekin Antti tunturin
Huippukylästä! Ja, Jumala armahtakoon, pienokaiset myös, ja nyt
hoikemmat lappalaisen lapsia! Tänä keväänä on tunturin lapsilla ollut
ruuanpuute."
"Matti! Voi, oletteko Matti?" Matleena, vielä joka jäsenessään
vavisten, meni lappalaisen luo.
Mauno tuskin uskalsi kohottaa päätään kelkasta. Tällä kertaa hän uskoi
varmasti säikähdyksestä kuolleensa, sillä hän ei voinut liikahtaa
paikaltaan. Sitä paitsi hallitsi hänen mieltään vielä ajatus, että
hänen äsken kuulemansa hoilotus oli "totirengin" ja pahan talon poikien
kurkusta lähtenyt, ja että nalkuttava haukunta oli Piston. Mauno ei
voinut niin yht'äkkiä kääntää ylösalas ja alasylös kaikkia kauheita
kuvitteluitaan. Hänen täytyi saada aikaa niiden järjestämiseen.
Siksi hän yhä makasi, hankasi nilkkojaan kelkansyrjään ja seisoi
miltei päällään lammasnahkavällyissä. Vasta saatuaan läiskäyksen sille
ruumiinosalle, jonka hän liian varomattomasti oli antanut alttiiksi,
hän ponnahti pystyyn, päästen jaloilleen.
"Pikku poju on säikähtynyt suunniltaan; muuten oiva mies Lapin
tuntureilla!" sanoi Matti.
"Siellä ei ollut ihmisiä, jotka pelottavat toiset kuoliaaksi", jupisi
Mauno. "Olin ihan menehtyä. Ei ole lainkaan hauskaa odottaa tulevansa
koiran kuoliaaksi puremaksi ja saada sitte sisälmyksensä savuavalla
viinalla poltetuiksi."
"Kelpo pikkumies, joka pelkää vaarallista tulijuomaa! Köyhä lappalainen
nauttii tulijuomaa, ja se on lappalaisen surma." Matti oli tullut
äkkiä surullisen näköiseksi, mutta sai taas pian iloisen, tasaisen
lappalaistuulensa takaisin. "Olipa suuri onni", hän sanoi, "että
porohärkä pakeni laumasta tänä aamuna. Olin äkeissäni ja samosin sen
jälkiä lumisohjussa koko päivän. Nyt olen tyytyväinen poron paosta.
Pallas kyllä tyytyy myös pysähtymään. Annanpa ruokaa teille kaikille."
Lappalainen otti "Lapin kaapista" s.o. väljästä mekostaan palasen
poronjuustoa ja kovaa leipää, jonka Pallas, hänen poikansa, samaten
kuin muutkin, pisti nälkäisenä poskeensa.
"Ei olla nyt etäällä laumasta. Porohärkä on jo kyllä siellä. Tänä yönä
saavat ruotsinlapset olla pikkulappalaisina vanhan lappalaisen kodassa."
"Matti kulta, lähdetään jo", hätäili Matleena, vetäen Mattia
mekonhihasta. "Kuulen töyrän yläpuolelta harmaan koiran ääntä; se
vinkuu ja etsii jälkiä. Kuulenpa poikien huhuiluakin."
Matleena sai Matin mukanaan jäälle. Pikku Pallas katseli, miten Antti
järjesteli kelkkaa. Hän ajatteli, että ruotsin-ihmisten vaellus oli
perin hankalaa: ei pulkkaa, johon saattoi köyttää kiinni mitä tahtoi
mukaansa, eikä poroa vetäjäksi peninkulmaisten lakeuksien yli! Kaikkein
pahinta oli kai liikkua noin raskaissa tamineissa, varsinkin mitä
jalkineisiin tuli. Olihan Antilla ja Maunolla aikaihmisten kengät,
läpiliottuneet ja heinillä täytetyt. Heidän paikkaiset ja repeilleet
pitkät housunsa sekä pitkähihaiset, vyöttömät takkinsa olivat verhoiksi
työläät ja sopimattomat. Koskaan ei lappalainen olisi halunnut tai
voinutkaan kulkea retustaa tietään moisessa puvussa.
Pikku Pallas pyrähteli ja hypähteli notkeana kuin näätä, yllään lyhyt
poronnahkamekko säärimyötäisine housuineen, jotka olivat nilkasta
kiinninyörätyt korein tupsunauhoin, ja jaloissaan höyhenkeveät
lapikkaat. Sininen, viheriäraitainen suippolakki kattoi päätä keveänä
kuin tyhjän verta!
Lapinpoika asetti sukset ja sauvat kelkkaan ja tarttui nuoraan
auttaakseen Anttia vetämään. Matti oli sen sijaan neuvonut jättämään
kuorman jäljelle. Hän lupasi kyllä auttaa heitä kohoveden yli.
Heidän rohkea tuumansa, kun olivat ottaneet vuohen mukaansa pitkälle
kiertomatkalleen, huvitti lappalaista suuresti. Vuohihan oli melkein
yhtä helposti hoidettu ja ruokittu kuin poro.
Tuossapa Helokki tulikin juosten metsiköstä, kun Matleena kutsui sitä,
tuli kylläisenä ja tyytyväisenä.
Matleena oli molskahtaa jäihin, kun ei voinut olla katselematta
taakseen sinne päin, mistä hän kuuli selvästi haukuntaa ja hoilotusta.
Heidän ollessaan keskellä leveää jokea hän saattoi nähdä kylän,
jonka ohitse he olivat tulleet, ja siitä ylempänä peltoja päivineen,
mäkirinteitä ja ojanpartaita. Näkipä hän tumman, tiheän metsänkin,
missä heidän vihreä tupansa oli ollut!
Hän piilottautui väristen Matin taa. Tuolla, juuri missä mäkitie aukesi
joelle, hän näki harmaan koiran vinkuen ja hiljaa ulvoen painaltavan
sitä pitkin. Ylhäällä, uloinna mäen laella hän huomasi kaksi rotevaa
miestä ja kolme poikaa sekä tytön. Ne olivat takaa-ajossa kuin ahnaat
sudet, himoten saalista!
Matleena tarttui tanakammin Matin mekkoon; Mauno piteli hänkin siitä
yhtä lujasti.
Kahdeskymmenesviides luku.