KARKOITETUT.

Antti nousi kiirehtien.

"Kootkaa tavarat --; ja pistäkää konttiin. Kiiruhtakaa, kuin jos tuli

polttaisi jalkainne alla", hän läähätti, vieläkin hengästyneenä.

"No, hyvänen aika sinua, poika", sanoi Matleena. Hänen silmänsä

tummentuivat pelosta, ja huulet värisivät. Mutta vikkelästi ja

huolellisesti hän asetteli konttiin, mitä oli sinne tänne levitellyt,

saadakseen olon kuusen alla viihtyisäksi.

"Pitääkö meidän todella lähteä täältä?" kuiskasi hän ja katseli

kauhistuneena ympärilleen.

"Pitää, ja tuossa tuokiossa", sanoi Antti käheällä, hillityllä äänellä.

Hän sitoi reippaasti vällyt kiinni kelkkaan sekä kontin ja työaineet.

Ääneti, yhteenpurruin hampain hän vetäisi nuoran jälleen olkapäänsä yli

ja läksi matkaan "oikean" oven kautta.

Matleena seurasi, työntäen kelkkaa. Hän ei voinut katsoa taakseen

"koreaan, hienoon tupaan", missä hän vihdoinkin oli tuntenut omaavansa

kodin, ensimäisen siitä asti, kun he jättivät pienen, harmaan mökkinsä.

Helokki läksi tietysti perässä, aivan poisrientävien kintereillä kuin

koira.

Antti kulki raskaalla ja katkeralla mielellä kelkkaansa vetäen. Oli

vaikeata päästä eteenpäin, kun aurinko oli sulattanut hangen ja lumi

oli kuin vettä; niin että Antti koetti etsiä niemekkeitä, töyryjä ja

ojainpartaita, missä maa oli melkein paljas ja minne kelkka ei jättänyt

niin selviä jälkiä.

"Sen pahan talon renki, näettekös, ajaa meitä takaa", sanoi

hän lopulta, kun he olivat ehtineet niin kauvas, ettei näkynyt

vilahdustakaan korkeasta, vankkaoksaisesta kuusesta, jonka suojissa he

olivat asustaneet.

Matleena oli kyllä koko ajan käsittänyt, että juuri sen talon väkeä he

nyt pakenivat. Hän värisi kauhusta ajatellessaan kuutamoiltaa vajassa,

jolloin he kuulivat Helokin pelottavan määkinän ja näkivät sen makaavan

aivan kuin kuolleena.

Pakolaiset eivät uskaltaneet levähtää, ennenkuin olivat päässeet

niin etäälle, että toinen kylä näkyi. Eivät he myöskään jaksaneet

enää kahlata pehmeässä, epätasaisessa lumisohjussa. Mauno oli niin

väsynyt, että itki. Mutta miten he uskaltaisivat mennä kylään pyytämään

ruuanapua?

"Saamme luvan juoda maitoa siihen asti", sanoi Matleena. "Kontin

pohjalla on pari kolme leivänkannikkaa. Ennenkuin lähdemme ihmisiin,

niin..."

"Kun vain joutuisimme joelle ja siitä yli toiselle puolelle, tuonne,

missä näette tuon suuren kylän, niin olisimme päässeet näiltä

kulmilta", tuumi Antti.

"Joen jäällä on vettä, mutta tottahan löydämme jonkun paikan

päästäksemme 'selvälle' jäälle", intoili Matleena. "Voi sinua, Helokki

raukka", hän jatkoi, hyväillen vuohta. "Sinä saat kärsiä tällä

lakeudella. Mutta ennenkuin menemme joen yli, tulemme kyllä johonkin

pieneen koivulehtoon tai näemme pikku leppiä, joista voit saada

ateriasi."

Helokki ei valittanut. Ei sekään rakastanut kyliä. Ja niin se astuskeli

keveästi pitkin kiemurtelevaa polkua, joka kylän laidassa ulottui

joelle asti. Antti ohjasi kelkkaa, ja eteenpäin mentiin hyvää vauhtia.

Täällä, varjoisalla mätästiellä, oli, näet, vielä hiukan jääkeliä.

Mauno istui tyytyväisenä kelkassa, ja Matleena juoksi perässä niin

nopeasti, että lapikkaat pyörivät kuin rummunpalikat.

Laudanpaloja oli heitetty jäälle, joka virtasi sulaneena lumisohjuna

yli rannan teräsjään. Mutta Antti ei mennyt eteenpäin. He olivat

saapuneet somaan leppälehtoon pienine katajapensaineen, ja Helokin piti

saada päivällisensä.

Täällä, jyrkän töyrämän alla, oli sanomattoman turvallista ja

suojaista. Nyt saattoi Antti kertoa vaaroista, joista hän oli auttanut

heidät kaikki. He saivat kuulla, miten hän oli juosten hypellyt puitten

lomassa ja ollut niin iloinen ajatellessaan kuinka saapuisi kotiin

"tupaan" ruokaa tuoden. Hän oli vaeltanut kauvas kasken taa, mutta oli

seurannut aurinkoa kulkien poispäin siltä suunnalta, missä "paha talo"

sijaitsi. Hän oli tullut oikein tyytyväiseksi kuullessaan ihmisääniä --

ne olivat hirrenhakkaajien, jotka puhuivat kaikuvasti puiden välissä.

Jokin tuntui heitä kovin huvittavan -- sen käsitti Antti, joka kiirehti

askeliaan saavuttaakseen heidät.

Mutta sitte hän kuuli tuon pelottavan sanan "toti" ja lauseen: "Kyllä

minä heille sen opetan, ja muutakin! Poika, joka pisti jalkansa

tielleni, on saava niin paljon kuin sietää." Puhuja oli pahan talon

renki!

Toinen, saman talon pikkurenki, oli nauranut "mokomia tenavia, jotka

rohkenevat vastustaa aika-ihmisiä ja kieltäytyä väkijuomista". Antti

oli töin tuskin ehtinyt kyyristyä risu- ja murtoläjän taakse, mistä

hän oksien lomitse saattoi katsella miehiä, kun kierosilmäinen renki

kääntyi suoraan sinnepäin, minne Antti oli ryöminyt.

"Ne ovat jossakin täällä metsässä", nauroi renki ilkeästi. "Sitä ei ole

vaikea älytä, sillä vuohesta on vuotanut verta pariin kohtaan tielle

juuri niille paikkeille, missä kelkanjäljet kääntyivät lakeudelle;

siellä hanki vielä aamulla kannatti."

"Tällä suojalla ne eivät kai pääse pitkälle raskaine kelkkoineen ja

vuohineen, jonka lienee sangen vaikea nyt kävellä", oli toinen mies

vastannut ilkeäniloisesti naurahdellen.

"Vuohi sai toki sen verran nahkaansa kuin sieti", irvisteli renki.

"Niilo on tarkkaa poikaa ja teidän talon toiset pojat samoin."

"Niin eikä vähimmän tyttö. Saat uskoa, poika, mutta hän sanoi

aamusella, kun join totia eikä ollut antaa mitään hänelle: 'jos en

saa totia', sanoi hän, 'niin hyppään hautaan!' Äitinsä täytyi hakea

tilkkanen ja antaa hänelle lopultakin, tyttö ei muuten taipunut."

Tällöin he molemmat nauroivat niin kovasti, että pikkulinnutkin

pelästyivät ja lensivät tiehensä.

"Pisto, talon halli, on yhtä häijynnaaluinen ja pahansuopa kuin koko

talon väki", virnisteli renki. "Se kykenee kyllä vainuamaan tenavat

ja iskee kiinni niiden kinttuihin ja selkään, ennenkuin ehtivät

kirkumaankaan."

"Tuon kaiken sinä kuulit maatessasi?" kuiskasi Matleena silmät

säikähdyksestä suurina. Hän seisoi ja taivutti Helokille oksaa, jossa

oli paisuvia pajunumpuja.

"Enhän voinut liikkua paikaltani. Renki seisoi ikäänkuin epäilevästi

tuijottaen risuläjään päin, missä makasin. En uskaltanut edes

hengittää, sillä luulin heidän huomanneen minut jo sinne ryömiessäni."

"Ettet, poika, kuollut pelosta!"

"Ei sellaisesta kuole", arveli Mauno. Hän istui vielä polvet koholla,

niin uupuneena, että tuskin saattoi seurata Antin kuvausta heidän

väistämistään vaaroista.

Tämän vakuutuksen perästä vajosi Mauno uudestaan takaisin tylsyyteensä.

"Niin, kyllä minä pelkäsin", myönsi Antti. "Mielessäni välähti, miten

teidän kävisi ja Helokin, ja mitä minusta itsestäni tulisi, jos nuo

ilkeät irvistelijät huomaisivat minut. 'Ne eivät voi olla kaukana',

sanoi renki astuen muutaman askeleen risuläjääni kohden. 'Ne saattavat

piileksiä täälläkin, siltä mielestäni äsken jokin liikkui tuon

risuläjän takana.' Ja hän otti kiven ja heitti sen läjään, niin että se

oli sattua päähäni."

"Ja sinä et liikahtanut etkä huutanut?" Matleenan ääni oli paksuna

pelosta. "En, koska silloin olisi ollut niin minun kuin teidän ja

Helokin loppu käsissä. Mutta renki kiipesi vieläkin pari askelta

eteenpäin."

"Poika, en kestä kuulla enempää!"

"Mutta silloin, tiedätkös, tulla lennätti koko parvi pikku sopuleita

mäkeä alas, mustan- ja keltaisenkirjavana kuin pitkä tilkkumatto, joka

kahahti hänen jalkojensa juureen. Hän polki niitä tappaakseen muutamia

ja hypähti kohoksi ilmaan, niin suutuksissaan hän oli; ja sitte hän ei

enää katsonut minuun."

"Kuinka ihmeellistä. Ne tulivat kuin lähetetyt. Metsässä ollessamme

emme ole vielä ollenkaan nähneet tunturisopuleita", tutkisteli

mielessään Matleena. "Uskon, että äiti ne lähetti. Mutta silloin sait

kai jalat allesi?"

"E-en toki. Siihen en kyennyt. Renki läksi taas tuon toisen luo ja

nytpä hän sanoi, että olin muka varastanut vaarin kellon ja vällyt."

"_Sinä varastanut -- ottanut luvatta!_" Matleena päästi irti oksan.

Hänen silmänsä paloivat harmista mustina.

"Niin hän sanoi." Antin muoto oli raskasmielinen ja surullinen. "Usko

pois, se pisti minuun kipeästi."

"No, nyt minua hävettää mennä kylälle ihmisiin! Varastanut! -- ihan

kuin Hiiron Kalle, joka varasti kauppamieheltä ja istuu nyt kaupungin

linnassa." Matleenan huulet alkoivat väristä; kyyneleitä valui

tulvanaan hänen silmistään.

"Tyttö, tiedäthän, etten ryhtyisi sellaisiin!"

"Mutta on kauheata, että joku on edes sanonutkaan sellaisia. Äiti olisi

kuollut, jos olisi kuullut."

"Tottahan äiti sieltä, missä hän on, näkee asian oikean laidan, niin

etten minä sen vuoksi pelkää. Enemmän pelkään pahan talon vaarin

puolesta."

"Miksi niin?"

"Niin, tiedäpäs, Matleena, että renki kertoi, että kun Suska oli

aamulla tullut vaarin luo virittämään valkeata, olikin vaari saanut

halvauksen."

"Ettei voinut kertoa _antaneensa_ sinulle kellon ja vällyt!"

"Hän, raukka, oli saanut halvauksen eikä kyennyt liikkumaan

sängyssään", jutteli Antti hiljaisesti. "Talon isäntä ja emäntä ja

pikkupojat olivat tulla lennättäneet vaarin luo ja olivat nähneet, että

kello ja vällyt olivat poissa. Vaari oli voinut sanoa, että minä olin

saanut häneltä molemmat. Miehet matkivat vaarin puhetta ja änkyttivät

hänen tavallaan: 'P-p-p-oika o-o-on s-s-saanut k-k-kellon ja v-v-ällyt,

N-n-n-iilon ei p-p-pidä s-s-saa-da niitä.'"

"Vaari oli niin soma ja hyvä. Mutta olivat ne maar kiukkuisia hänelle?"

"Niin, suuttuivat. Pojan vaimo oli puristanut häntä ja sanonut, että

kellon _piti_ esille, ja Niilo oli ollut niin äkäinen, että oli itkenyt

ja puhunut vaarille kaikenlaista ilkeää."

"Ja siinä hän makasi yksin eikä ollut kehen turvata!" sanoi Matleena,

äänessään mitä hellin myötätunto.

"Kyllä vain hän löysi sen, johon turvautua, sillä, näetkös, vaari kuoli

eilen illalla."

"Sitte on hänen yhtä hyvä kuin äidin", sanoi Matleena keventynein

mielin.

"Mutta Niilo tahtoo saada kellon takaisin ja emäntä vällyt."

"Ja renki tahtoo antaa sinulle selkään ja ajaa viinaa Maunoon ja

minuun", jatkoi Matleena, katsoen väristen mäenrinnettä. "Meidän täytyy

kiiruhtaa pois täältä."

"Ei niiden pitänyt ruveta meitä takaa-ajamaan ennenkuin iltapuolella

vietyään puut kotiin. Mutta silloin oli Niilon ja toisten lasten määrä

tulla mukaan, ja Piston he aikoivat ottaa meitä vainuamaan."

"Poika, meidän on mentävä heti paikalla joen poikitse. Heidän koiransa

ei löydä jälkiämme, kun kuljemme kohoveden yli ja vedämme avuksemme

laudanpalat, joita siellä kelluu."

He järjestivät joutuisasti kelkkansa. Matleena pysähtyi äkkiä

nuoratessaan kiinni konttia. Hän tarttui Antin käsivarteen.

"Poika! Kuuletko! Nyt ne ovat sittenkin meidän jäljillämme sekä renki

että lapset ja Pisto! Kuuletko, ne ovat kohta täällä! Ne tulevat tätä

mäkeä -- nyt ne ovat tuon kalliolohkareen takana!"

Antti seisoi jäykkänä. Hän kuuli selvästi, hän, kuten Matleenakin,

äkäistä koirannalkutusta, joka nopeasti lähestyi mäen alapuolelle

ulottuvan metsikön kautta. Keskelle mäkeä pistäytyvän jyrkän

kallioseinämän tuolta puolen kuului mies- ja poikaäänten yllyttäviä

huutoja.

Nyt ratisivat ja taittuivat oksat aivan heidän vierellään. Matleena ja

Mauno, joka oli juuri noussut lämmittelemään, heittäytyivät kovasti

kirkaisten suin päin kelkkaan. Antti piteli Helokkia takanaan toisesta

sarvesta. Hän oli tuiman ja raskasmielisen näköinen.

Lapset -- Helokki! Hänessä välähti taas, että hän itse oli johdattanut

heidät tähän surkeuteen, vaaroihin, jotka nyt olivat yllättäneet heidät.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Hallatunturin lapset · 第 28 / 44 题