Antti nousi kiirehtien.
"Kootkaa tavarat --; ja pistäkää konttiin. Kiiruhtakaa, kuin jos tuli
polttaisi jalkainne alla", hän läähätti, vieläkin hengästyneenä.
"No, hyvänen aika sinua, poika", sanoi Matleena. Hänen silmänsä
tummentuivat pelosta, ja huulet värisivät. Mutta vikkelästi ja
huolellisesti hän asetteli konttiin, mitä oli sinne tänne levitellyt,
saadakseen olon kuusen alla viihtyisäksi.
"Pitääkö meidän todella lähteä täältä?" kuiskasi hän ja katseli
kauhistuneena ympärilleen.
"Pitää, ja tuossa tuokiossa", sanoi Antti käheällä, hillityllä äänellä.
Hän sitoi reippaasti vällyt kiinni kelkkaan sekä kontin ja työaineet.
Ääneti, yhteenpurruin hampain hän vetäisi nuoran jälleen olkapäänsä yli
ja läksi matkaan "oikean" oven kautta.
Matleena seurasi, työntäen kelkkaa. Hän ei voinut katsoa taakseen
"koreaan, hienoon tupaan", missä hän vihdoinkin oli tuntenut omaavansa
kodin, ensimäisen siitä asti, kun he jättivät pienen, harmaan mökkinsä.
Helokki läksi tietysti perässä, aivan poisrientävien kintereillä kuin
koira.
Antti kulki raskaalla ja katkeralla mielellä kelkkaansa vetäen. Oli
vaikeata päästä eteenpäin, kun aurinko oli sulattanut hangen ja lumi
oli kuin vettä; niin että Antti koetti etsiä niemekkeitä, töyryjä ja
ojainpartaita, missä maa oli melkein paljas ja minne kelkka ei jättänyt
niin selviä jälkiä.
"Sen pahan talon renki, näettekös, ajaa meitä takaa", sanoi
hän lopulta, kun he olivat ehtineet niin kauvas, ettei näkynyt
vilahdustakaan korkeasta, vankkaoksaisesta kuusesta, jonka suojissa he
olivat asustaneet.
Matleena oli kyllä koko ajan käsittänyt, että juuri sen talon väkeä he
nyt pakenivat. Hän värisi kauhusta ajatellessaan kuutamoiltaa vajassa,
jolloin he kuulivat Helokin pelottavan määkinän ja näkivät sen makaavan
aivan kuin kuolleena.
Pakolaiset eivät uskaltaneet levähtää, ennenkuin olivat päässeet
niin etäälle, että toinen kylä näkyi. Eivät he myöskään jaksaneet
enää kahlata pehmeässä, epätasaisessa lumisohjussa. Mauno oli niin
väsynyt, että itki. Mutta miten he uskaltaisivat mennä kylään pyytämään
ruuanapua?
"Saamme luvan juoda maitoa siihen asti", sanoi Matleena. "Kontin
pohjalla on pari kolme leivänkannikkaa. Ennenkuin lähdemme ihmisiin,
niin..."
"Kun vain joutuisimme joelle ja siitä yli toiselle puolelle, tuonne,
missä näette tuon suuren kylän, niin olisimme päässeet näiltä
kulmilta", tuumi Antti.
"Joen jäällä on vettä, mutta tottahan löydämme jonkun paikan
päästäksemme 'selvälle' jäälle", intoili Matleena. "Voi sinua, Helokki
raukka", hän jatkoi, hyväillen vuohta. "Sinä saat kärsiä tällä
lakeudella. Mutta ennenkuin menemme joen yli, tulemme kyllä johonkin
pieneen koivulehtoon tai näemme pikku leppiä, joista voit saada
ateriasi."
Helokki ei valittanut. Ei sekään rakastanut kyliä. Ja niin se astuskeli
keveästi pitkin kiemurtelevaa polkua, joka kylän laidassa ulottui
joelle asti. Antti ohjasi kelkkaa, ja eteenpäin mentiin hyvää vauhtia.
Täällä, varjoisalla mätästiellä, oli, näet, vielä hiukan jääkeliä.
Mauno istui tyytyväisenä kelkassa, ja Matleena juoksi perässä niin
nopeasti, että lapikkaat pyörivät kuin rummunpalikat.
Laudanpaloja oli heitetty jäälle, joka virtasi sulaneena lumisohjuna
yli rannan teräsjään. Mutta Antti ei mennyt eteenpäin. He olivat
saapuneet somaan leppälehtoon pienine katajapensaineen, ja Helokin piti
saada päivällisensä.
Täällä, jyrkän töyrämän alla, oli sanomattoman turvallista ja
suojaista. Nyt saattoi Antti kertoa vaaroista, joista hän oli auttanut
heidät kaikki. He saivat kuulla, miten hän oli juosten hypellyt puitten
lomassa ja ollut niin iloinen ajatellessaan kuinka saapuisi kotiin
"tupaan" ruokaa tuoden. Hän oli vaeltanut kauvas kasken taa, mutta oli
seurannut aurinkoa kulkien poispäin siltä suunnalta, missä "paha talo"
sijaitsi. Hän oli tullut oikein tyytyväiseksi kuullessaan ihmisääniä --
ne olivat hirrenhakkaajien, jotka puhuivat kaikuvasti puiden välissä.
Jokin tuntui heitä kovin huvittavan -- sen käsitti Antti, joka kiirehti
askeliaan saavuttaakseen heidät.
Mutta sitte hän kuuli tuon pelottavan sanan "toti" ja lauseen: "Kyllä
minä heille sen opetan, ja muutakin! Poika, joka pisti jalkansa
tielleni, on saava niin paljon kuin sietää." Puhuja oli pahan talon
renki!
Toinen, saman talon pikkurenki, oli nauranut "mokomia tenavia, jotka
rohkenevat vastustaa aika-ihmisiä ja kieltäytyä väkijuomista". Antti
oli töin tuskin ehtinyt kyyristyä risu- ja murtoläjän taakse, mistä
hän oksien lomitse saattoi katsella miehiä, kun kierosilmäinen renki
kääntyi suoraan sinnepäin, minne Antti oli ryöminyt.
"Ne ovat jossakin täällä metsässä", nauroi renki ilkeästi. "Sitä ei ole
vaikea älytä, sillä vuohesta on vuotanut verta pariin kohtaan tielle
juuri niille paikkeille, missä kelkanjäljet kääntyivät lakeudelle;
siellä hanki vielä aamulla kannatti."
"Tällä suojalla ne eivät kai pääse pitkälle raskaine kelkkoineen ja
vuohineen, jonka lienee sangen vaikea nyt kävellä", oli toinen mies
vastannut ilkeäniloisesti naurahdellen.
"Vuohi sai toki sen verran nahkaansa kuin sieti", irvisteli renki.
"Niilo on tarkkaa poikaa ja teidän talon toiset pojat samoin."
"Niin eikä vähimmän tyttö. Saat uskoa, poika, mutta hän sanoi
aamusella, kun join totia eikä ollut antaa mitään hänelle: 'jos en
saa totia', sanoi hän, 'niin hyppään hautaan!' Äitinsä täytyi hakea
tilkkanen ja antaa hänelle lopultakin, tyttö ei muuten taipunut."
Tällöin he molemmat nauroivat niin kovasti, että pikkulinnutkin
pelästyivät ja lensivät tiehensä.
"Pisto, talon halli, on yhtä häijynnaaluinen ja pahansuopa kuin koko
talon väki", virnisteli renki. "Se kykenee kyllä vainuamaan tenavat
ja iskee kiinni niiden kinttuihin ja selkään, ennenkuin ehtivät
kirkumaankaan."
"Tuon kaiken sinä kuulit maatessasi?" kuiskasi Matleena silmät
säikähdyksestä suurina. Hän seisoi ja taivutti Helokille oksaa, jossa
oli paisuvia pajunumpuja.
"Enhän voinut liikkua paikaltani. Renki seisoi ikäänkuin epäilevästi
tuijottaen risuläjään päin, missä makasin. En uskaltanut edes
hengittää, sillä luulin heidän huomanneen minut jo sinne ryömiessäni."
"Ettet, poika, kuollut pelosta!"
"Ei sellaisesta kuole", arveli Mauno. Hän istui vielä polvet koholla,
niin uupuneena, että tuskin saattoi seurata Antin kuvausta heidän
väistämistään vaaroista.
Tämän vakuutuksen perästä vajosi Mauno uudestaan takaisin tylsyyteensä.
"Niin, kyllä minä pelkäsin", myönsi Antti. "Mielessäni välähti, miten
teidän kävisi ja Helokin, ja mitä minusta itsestäni tulisi, jos nuo
ilkeät irvistelijät huomaisivat minut. 'Ne eivät voi olla kaukana',
sanoi renki astuen muutaman askeleen risuläjääni kohden. 'Ne saattavat
piileksiä täälläkin, siltä mielestäni äsken jokin liikkui tuon
risuläjän takana.' Ja hän otti kiven ja heitti sen läjään, niin että se
oli sattua päähäni."
"Ja sinä et liikahtanut etkä huutanut?" Matleenan ääni oli paksuna
pelosta. "En, koska silloin olisi ollut niin minun kuin teidän ja
Helokin loppu käsissä. Mutta renki kiipesi vieläkin pari askelta
eteenpäin."
"Poika, en kestä kuulla enempää!"
"Mutta silloin, tiedätkös, tulla lennätti koko parvi pikku sopuleita
mäkeä alas, mustan- ja keltaisenkirjavana kuin pitkä tilkkumatto, joka
kahahti hänen jalkojensa juureen. Hän polki niitä tappaakseen muutamia
ja hypähti kohoksi ilmaan, niin suutuksissaan hän oli; ja sitte hän ei
enää katsonut minuun."
"Kuinka ihmeellistä. Ne tulivat kuin lähetetyt. Metsässä ollessamme
emme ole vielä ollenkaan nähneet tunturisopuleita", tutkisteli
mielessään Matleena. "Uskon, että äiti ne lähetti. Mutta silloin sait
kai jalat allesi?"
"E-en toki. Siihen en kyennyt. Renki läksi taas tuon toisen luo ja
nytpä hän sanoi, että olin muka varastanut vaarin kellon ja vällyt."
"_Sinä varastanut -- ottanut luvatta!_" Matleena päästi irti oksan.
Hänen silmänsä paloivat harmista mustina.
"Niin hän sanoi." Antin muoto oli raskasmielinen ja surullinen. "Usko
pois, se pisti minuun kipeästi."
"No, nyt minua hävettää mennä kylälle ihmisiin! Varastanut! -- ihan
kuin Hiiron Kalle, joka varasti kauppamieheltä ja istuu nyt kaupungin
linnassa." Matleenan huulet alkoivat väristä; kyyneleitä valui
tulvanaan hänen silmistään.
"Tyttö, tiedäthän, etten ryhtyisi sellaisiin!"
"Mutta on kauheata, että joku on edes sanonutkaan sellaisia. Äiti olisi
kuollut, jos olisi kuullut."
"Tottahan äiti sieltä, missä hän on, näkee asian oikean laidan, niin
etten minä sen vuoksi pelkää. Enemmän pelkään pahan talon vaarin
puolesta."
"Miksi niin?"
"Niin, tiedäpäs, Matleena, että renki kertoi, että kun Suska oli
aamulla tullut vaarin luo virittämään valkeata, olikin vaari saanut
halvauksen."
"Ettei voinut kertoa _antaneensa_ sinulle kellon ja vällyt!"
"Hän, raukka, oli saanut halvauksen eikä kyennyt liikkumaan
sängyssään", jutteli Antti hiljaisesti. "Talon isäntä ja emäntä ja
pikkupojat olivat tulla lennättäneet vaarin luo ja olivat nähneet, että
kello ja vällyt olivat poissa. Vaari oli voinut sanoa, että minä olin
saanut häneltä molemmat. Miehet matkivat vaarin puhetta ja änkyttivät
hänen tavallaan: 'P-p-p-oika o-o-on s-s-saanut k-k-kellon ja v-v-ällyt,
N-n-n-iilon ei p-p-pidä s-s-saa-da niitä.'"
"Vaari oli niin soma ja hyvä. Mutta olivat ne maar kiukkuisia hänelle?"
"Niin, suuttuivat. Pojan vaimo oli puristanut häntä ja sanonut, että
kellon _piti_ esille, ja Niilo oli ollut niin äkäinen, että oli itkenyt
ja puhunut vaarille kaikenlaista ilkeää."
"Ja siinä hän makasi yksin eikä ollut kehen turvata!" sanoi Matleena,
äänessään mitä hellin myötätunto.
"Kyllä vain hän löysi sen, johon turvautua, sillä, näetkös, vaari kuoli
eilen illalla."
"Sitte on hänen yhtä hyvä kuin äidin", sanoi Matleena keventynein
mielin.
"Mutta Niilo tahtoo saada kellon takaisin ja emäntä vällyt."
"Ja renki tahtoo antaa sinulle selkään ja ajaa viinaa Maunoon ja
minuun", jatkoi Matleena, katsoen väristen mäenrinnettä. "Meidän täytyy
kiiruhtaa pois täältä."
"Ei niiden pitänyt ruveta meitä takaa-ajamaan ennenkuin iltapuolella
vietyään puut kotiin. Mutta silloin oli Niilon ja toisten lasten määrä
tulla mukaan, ja Piston he aikoivat ottaa meitä vainuamaan."
"Poika, meidän on mentävä heti paikalla joen poikitse. Heidän koiransa
ei löydä jälkiämme, kun kuljemme kohoveden yli ja vedämme avuksemme
laudanpalat, joita siellä kelluu."
He järjestivät joutuisasti kelkkansa. Matleena pysähtyi äkkiä
nuoratessaan kiinni konttia. Hän tarttui Antin käsivarteen.
"Poika! Kuuletko! Nyt ne ovat sittenkin meidän jäljillämme sekä renki
että lapset ja Pisto! Kuuletko, ne ovat kohta täällä! Ne tulevat tätä
mäkeä -- nyt ne ovat tuon kalliolohkareen takana!"
Antti seisoi jäykkänä. Hän kuuli selvästi, hän, kuten Matleenakin,
äkäistä koirannalkutusta, joka nopeasti lähestyi mäen alapuolelle
ulottuvan metsikön kautta. Keskelle mäkeä pistäytyvän jyrkän
kallioseinämän tuolta puolen kuului mies- ja poikaäänten yllyttäviä
huutoja.
Nyt ratisivat ja taittuivat oksat aivan heidän vierellään. Matleena ja
Mauno, joka oli juuri noussut lämmittelemään, heittäytyivät kovasti
kirkaisten suin päin kelkkaan. Antti piteli Helokkia takanaan toisesta
sarvesta. Hän oli tuiman ja raskasmielisen näköinen.
Lapset -- Helokki! Hänessä välähti taas, että hän itse oli johdattanut
heidät tähän surkeuteen, vaaroihin, jotka nyt olivat yllättäneet heidät.
Kahdeskymmenesneljäs luku.