Varhain aamulla, paljon ennen auringonnousua, heräsivät lapset. Aamu
oli aikalailla kylmä, niin että he ryömivät takaisin vällyihin.
Käsittämättömän somaa oli maata siten ja kuulla lintujen heräävän
toisen toisensa perästä.
Varikset olivat aikaisimmat. Ne vaakkuivat kuin palovartijat karkein ja
rosoisin äänin. Heti rupesivat ne riitelemään rotista ja linnunmunista
ja lensivät pian meluten metsästä. Harakat tirkistelivät korkealta
männyn latvasta, taitavasti kootusta pesästään. Ne saivat tuskin
nokkansa pesästä, kun jo nauroivat.
Ne nauroivat sille, että kettu oli kaapannut jäniksen ja siihen määrin
pelästynyt, että oli jättänyt vähän niillekin eineeksi. Ne nauroivat
kevätlinnuille, jotka olivat uskaltaneet saapua niin aikaisin lumiseen
maahan. Ne olivat varmaan unohtaneet, että näinä katovuoden aikoina
talvi pysyi maassa, vaikka aurinko päivisin jo liikkui korkealla
taivaalla.
"Ke-ke-ke-ke. Ne vierähtävät oksalta joka ikinen kuoliaaksi
nälistyneinä, kuoliaaksi paleltuneina." Ja ne nauroivat ihmislapsille,
jotka olivat sijoittuneet metsään asumaan. Muuten ne hyvin tunsivat
Hallatunturin lapset. Useammin kuin kerran ne olivat heille nauraneet,
kun he olivat vaeltaneet metsässä risuja kokoamassa ja raahanneet
taakkoja pieneen, harmaaseen ihmisasuntoon. Tuvan lähistön laajoilla
nevoilla ne olivat nähneet heidät marjoja poimimassa. Ja nyt ne
hassut tenavat makasivat täällä, keskellä metsää. Eikä niillä ollut
siipiä, millä lentää, eikä nokkaa, millä iskeä, jos huuhkain tai
kettu hyökkäisivät heidän kimppuunsa. "Ke-ke-ke-ke" nauroivat harakat
kuorossa.
Viiden aikaan heräsi keltavarpunen. Hellimmällä äänellään, tuskin
kuuluvasti, se kuiskasi puolisolleen: "Oletko hereillä?" Tämä vastasi
unisesti, pehmeästi: "Tietysti."
Vieretysten istuen, samalla kertaa, ne pistivät pienet päänsä pesästä.
Oi, mikä riemu tulvi heidän pienistä kurkuistaan, kun he näkivät, miten
kevät ja kesä lähestyivät.
"Näetkö!" sanoi pikku naaras. "Näetkö, että minä olin oikeassa. Tänä
vuonna ei tule katovuotta. Voimme kiirehtiä pesän-laittoa."
"Ja ruveta poikasia ajattelemaan", visersi uros.
Ja pienet linnut, jotka juuri olivat saapuneet katselemaan pesän sijaa,
puhkesivat taas riemuun. "Ei missään maan päällä ole sellaista kuin
täällä", he sanoivat. "Kas, aurinko nousee yli tunturien. Pian jää se
koko yöksi. Metsä on niin laaja. Voimme jo pysähtyä tänne, kuten viime
vuonna. Silloin näimme vilua ja nälkää. Mutta hyvä oli omistaa pesä.
Otamme sen taas, otamme sen taas. Aurinko ja kevät! Ei katovuotta!
Aurinko ja kevät!" Eri murteilla ja eri sävelmissä kaiuttivat pienet
linnunkurkut: "Aurinko ja kevät! pesä ja poikaset!" Kauas, kauas
metsään se kuului.
Lapset makasivat hiljaa ja kuuntelivat. He kuulivat metson kuherruksen
ja tiesivät hyvin, miten lystikkäältä se näytti soittonsa tahdissa
pyöriessään.
Ja juuri nyt auringon noustessa alotti teeri salaperäiset
kuiskauksensa, päästäen merkillisiä imuääniä ja lopuksi riemuhuudon.
Onnekas, ken sai elää ja omistaa pienen, lempeän naaraksen, jolle
laulaa.
Voimakas pihkan ja kostean havun tuoksu tunki jo siellä täällä
paljastuneesta metsämaasta vastaheränneen, lempeän etelätuulen tuomana
kuusen alle.
Lapset nostivat nenänsä vällyistä. He vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja
heissä heräsi niinkuin linnuissa halu lentää, visertää ja laulaa.
Puronkin äänen he kuulivat. Vapautuneena se pulppusi heidän vieressään
aivan kuin riemusta visertäen sekin.
He nousivat istualleen sängyssä. Samassa heräsi heissä halu laulaa.
Matleena alotti:
Aamu armahainen,
joki juokseva,
koski kuohuvainen
veisaa kiitosta!
Päivä paisteinensa
loistain vuorilla,
laaksot laumoillensa
veisaa kiitosta!
Maassa kimalainen,
linnut ilmassa,
leivo laulavainen
veisaa kiitosta!
Herää haluisesti
lapsi levosta;
huuda heleästi,
veisaa kiitosta!
"Oi, miten on mukavaa ja ihanaa ja hauskaa, kun on metsässä sekä
talo että kirkko", sanoi Matleena. Hän hypähti ylös, kun he olivat
lopettaneet laulun. "Nyt laittaudumme hienoiksi ja somistamme tuvan",
lauloi hän omalla nuotillaan. "Minä pesen itseni ja pesen sinut, minä
kampaan itseni ja kampaan sinut."
Matleena hyppi polkka-askelin Maunon luo, joka istui sängyssä ja
raapi päätään molemmin käsin. Hänen kasvonsa olivat verrattain
mustankirjavat, kun hän oli seisonut savussa ja hieronut unessa
silmiään jotakuinkin likaisilla käsillään.
"Ei tuo ole mikään hauska laulu", jupisi Mauno, joka heti kävi hyvin
pahalle tuulelle. "Olet yhtäläinen nokinenä kuin Väinö Paukan vanha
kana."
"Mutta sinun naamasi on kirjava kuin Niilekselän mustankirjava vuohi.
Mitä luulet, että Anna-Liisa sanoisi? Niin ajattele, Pekka-Erkki on
toisennäköinen kuin sinä."
"Niinkuin se sitte olisi jotain, että yrittäisin olla sen näköinen kuin
hän nyt. Mene tiehesi, minä menen purolle vettä hakemaan."
"Mutta, Mauno, ensin naama ja kädet puhtaiksi, tahdot tai et."
Matleena tarttui lujasti kiinni sätkyttelevän pojan käsivarteen.
"Sinä aiot kai vääntää ylleni tuon pikkupaidan, jonka saimme
edellisellä viikolla. Ennemmin tahtoisin käydä ilkisen alastomana
niinkuin Kain Niilekselän Kallen taulussa. Anna minun olla, kuuletko."
Mauno sähisi ja irvisteli kuin tappeleva ilves, valmiina viimeiseen
asti puolustamaan nahkaansa.
"Antti, pidä kiinni pojasta", läähätti Matleena. "Häntä ei ole pesty
kolmeen päivään. Yöllä johtui mieleeni, että minun todella pitää ottaa
hänet käsiini saadakseni hänet pestyksi ja kammatuksi, nyt kun hänellä
ei ole Anna-Liisaa."
Antti laski oksasylyksen, minkä hän oli kantanut sisään, ja tuli
Matleenan avuksi.
"Häpeisit toki olla pahemman näköinen kuin porsas."
"Mutta porsaita ei kaavita puhtaiksi hankiaislumella, ja niin aikoo
Matleena tehdä minulle, hänellä ei ole vähääkään järkeä", vänisi
Mauno. Suuret kyyneleet muodostivat valmistavia juovia hänen nyttemmin
jotenkin punaisiin poskiinsa, näyttäen, millaiset ne olisivat olleet
kokonaan vedellä huuhdottuina.
"Mene purolle hakemaan vettä tähän astiaan, niin saamme pestä sinut
puhtaaksi, ellet itse pese itseäsi", sanoi Antti välittäen.
Mauno riuhtaisi itsensä rajusti Matleenan otteesta. Salamannopeasti
hän ojensi kielensä hänelle ja katosi purolle päin vikkelästi kuin
sisilisko.
Matleena oli kieltämättä pikemmin pettyneen kuin tyytyväisen näköinen,
kun hän hetken kuluttua tuli "sisään" kasvot hohtavan kiiltävinä, vettä
valuen.
"Antakaa minulle riepu", pärskyi hän juhlallisesti, "että saan kuivata
naamani. Olen pessyt itseni purossa."
Matleena, joka hänen poissaollessaan oli kasvattanut itsessään
naarasleijonan rohkeutta ja voimaa tulevaa veikon suurpuhdistusta
varten, repäisi kiivaasti isän vanhasta nutusta toisen hian irti ja
antoi sen hänelle.
"Mitä sinä kynsit minua?" kirkui Mauno kiukkuisesti, kun Matleena
ei voinut pidättäytyä pyyhkäsemästä rievulla muutamin puhdistavin,
kuivaavin ottein pojan niskaa ja korvia.
"Eihän sinulla ole silmiä takana, että saattaisit nähdä, miten musta
kaulasi on."
"No siunatkoon, tyttö, sitte täytyy kai minun auttaa vuorostani sinua,
kun sinä rupeat, sillä minkä minä näen, ei sinullakaan ole silmiä
takana."
Matleena vetäytyi takaisin veljen todistuksen masentamana. Olihan
sangen alentavaa hänen äidin ja emännän arvolleen antautua niin
täydellisesti.
Mutta hänen mielialansa kohosi jälleen. Hän antoi vällyjen, joita hän
juuri oli ollut käärimässä kokoon, pudota taas sammaleeseen ja meni
sitte nopein askelin kontille, jonka hän otti oksannappulahaasta.
Sieltä hän vihdoinkin löysi messinkikamman. Voitonriemuisen näköisenä
hän syöksyi Maunoa kohden kampa ojossa.
Mutta Mauno oli tällä hetkellä saavuttamaton, voimakas, ylimielinen,
ensi kerran kunnollisesti itse peseydyttyään. Kädetkin olivat puhtaat
ja rievulla pyyhityt!
"Tyttö, mene purolle ja hiero nokipilkut nenältäsi. Nyt on naamasi sen
näköinen kuin Niilekselän karjun."
Mutta nyt täytyi Antin nauraa, ja kun Antti nauroi niin hilpeän
iloisesti, piti molempien toisten nauraa mukana.
"Anna tänne kampa", sanoi Mauno, joka ensiksi pääsi taas totiseksi. Hän
oli päättävän näköinen, ja otti vastaan kamman aivankuin se olisi ollut
keihäs, jolla hänet oli tuomittu ottamaan itsensä hengiltä.
"Jos kerran kelpaan itse itseni pesemään, niin tottahan pystyn
kampaukseenkin."
Matleena, joka kiusottavasti hymähtäen oli jättänyt veljen oman onnensa
nojaan, tuli pian purolta yhtä kiiltävän puhtaana kuin Mauno.
Tämä istui ankaran hartaana tulen edessä, vettävaluvat hiussuortuvat
kuin pienet kynttilänsydämet pitkin kaulaa. Hän oli epäilemättä
kammattu, sillä siitä, missä hiukset olivat jakauksella, loisti iho
veripunaisena. Maunoa palelti niin että hän hytisi, mutta hänen siniset
huulensa eivät kuitenkaan ilmaisseet, miten vähän häntä itse asiassa
nämä puhdistustoimenpiteet miellyttivät.
"Minä luulen, että sinun on vilu", sanoi Matleena, katsellen Maunoa
kiharahiustensa läpi, joita hän koetti saada jakaukselle ja kiskoi ja
repi, saadakseen ne puhtaiksi ja jos mahdollista sileiksi.
"Josko minua paleltaa! Tietysti minua paleltaa. Minä luulen, että
selkäni on aivan jäässä."
Mauno istui hievahtamatta kuin olisi paleltunut jääpatsaaksi ja sen
johdosta kadottanut liikkumiskyvyn. Matleena tunsi jonkinlaista
katumusta. Hän kiersi äkkiä hiuksensa kokoon rautalangasta tehdyn
messinkireunaisen kamman ympärille, minkä hän kiinnitti korkealle
niskaan.
Sitte sitaisi hän villahuivin päähänsä ja ryhtyi nopeasti
aamuaskareihin. Ensin tietysti "navettatyöt", että saisi pojille ja
koko perhekunnalle maitoa. "Eläkevanhus" muuttui äkkiä kokonaiseksi
uljaaksi navetta-asujamistoksi. Emäntä pani sitte pöytään eineen
"miehille". Hän oli töytätä Mauno-"rengin" suoraan tuleen koettaessaan
saada hänet istumaan lähellä sen lämpöä, kun poika, tietäen olevansa
renki, halusi antaa isännälle paikan pöydän "yläpäässä".
Heidän syödessään seisoi Matleena kuten emäntä ainakin takan ääressä
kutoen lapasia. Vasta "miesten" jälkeen oli hänen vuoronsa ottaa maitoa
ja ne leipäpalat ja limpunsyrjät, mitkä hän oli säästänyt, eväspussiin.
Antti lisäsi tulta ja lähetti rengin kelkkoineen metsään. Hänen piti
tänään hakea puita taloutta varten ja tunsi kyllä tärkeytensä, kun oli
sekä hevosena että renkinä.
Matleena oli koonnut vuoteen, "lakaissut" lattian koivunvitsakimpulla,
pessyt astiat ja puistanut "vaatteet". Sitten istahti emäntä
kokoonkäärityille vällyille takan ääreen ja alkoi korjata isännän
housuja, isännän itsensä istuessa kyyristyneenä toisilla vällyillä
ja kärsivällisesti odottaessa noita tuiki tärkeitä vaatekappaleita.
Tyttö kyseli siinä ohessa veljeltään katkismusta, jota he tietysti
kuljettivat vaelluksellaan mukanaan.
"Mitä hyötyä on työteliäisyydestä?"
"Työteliäisyys edistää terveyttä ja hyvinvointia, estää monesta
synnistä."
"Rakkaani, älä nyt tee niin tarkkaa. Kunhan vain paikka on oikealla
kohdallaan", jatkoi Antti samassa hengenvedossa.
"Ethän toki voi käydä rikkinäisillä housunlahkeilla, kun kerran olet
suurtalonpoika", epäsi Matleena nuhdellen.
"Mitä sillä ymmärretään, että Jumala kuulee rukouksemme", kysyi hän
samalla neuvovalla äänellä.
"Että hän viisaudessaan ja hyvyydessään antaa meille joko sitä, mitä
pyydämme, tai sitä, mikä meille parempi ja hyödyllisempi on. Tulee
melkein kylmä istua näin", sanoi Antti koettaen saada kuluneen vällyn
ulettumaan alastoman ruumiinsa ympärille.
"No niin, sitte saat ottaa ne. Kyllä paikka takana pysyy kiinni, mutta
reunan olen vain hutiloiden ommellut, niin että se minun pitää korjata
paremmaksi illalla, kun olet pannut maata."
"Jos tietäisin, miten voisimme jäädä tähän mukavaan tupaan", jatkoi hän.
"Näyttää teettelevän sadetta", huomautti Antti, "sillä yöllä oli kuun
ympärillä kehä, ja sateella on meidän surkean ilkeätä lähteä täältä,
kun kantavan hangen sijasta saamme kahlata lumisohjussa. Jos meillä
vain olisi jotakin syötävää, niin olisi meidän hyvä olla täällä omassa
tuvassamme."
"Mutta meillä ei ole mitään. Jospa sentään olisi kesä", jatkoi Matleena.
"Mutta kesään on vielä pitkä", vastasi Antti raskasmielisen näköisenä.
"Muuta neuvoa ei kuitenkaan ole kuin että lähdemme taas", lopetti hän
huokauksella.
"Tottahan me jonkin neuvon keksimme, kun meidän on täällä niin hyvä
olla."
Matleena repäisi ripeästi toisen hihan isän vanhasta nutusta. Hän aikoi
neuloa hihanreijän kiinni ja tehdä siitä kauluksen. "Parasta kai on,
että otat rahamme, kaikki kaksitoistaäyriset, ja lähdet liikkeelle
nyt heti niin kauvan kuin hanki kantaa. Tässä vieressä on kaski, joka
on äsken poltettu, ja sen lähellä on tietysti ihmisiä, jotka sen
omistavat ja joilta sinä voit kysyä sitä kauppapuotia, josta pikku Anna
häätalossa puhui."
Antin ilme kirkastui.
"Niin, ja minulla on puulusikoita ja pesimiä vaihtotavaraksi ja sitten
kaikki kolme kaksitoistaäyristä ruuanostoa varten. Jos vain löydän
kauppapuodin, voin saada ruokaa, niin että me saatamme jäädä tänne,
kunnes saat meidät kuntoon laitetuksi."
"Ja sinä ennätät hyvin kaupitella lusikoita ja pesimiä. Kun vain
koivuihin alkaisi puhjeta lehtiä, voisimme tehdä vispilöitä ja latoa ne
kelkkaan."
"Kun vispilä-aika joutuu, on kelkkakeli kyllä lopussa", huomautti Antti
naurahdellen.
Hän tunsi itsensä niin tyytyväiseksi, kun hänen housunsa nyt verhosivat
hänet kunnollisesti, hänen tarvitsematta alituisesti vetää ja venyttää
niitä ylöspäin, ja kun hän oli osannut katkismusläksynsä, minkä hän oli
määräkseen pannut, ja ennen kaikkea, kun he vielä jonkun aikaa saisivat
asua kuusen alla tarvitsematta kulkea pitäjällä ruokaa ja yösijaa
haeskellen.
"No sitte minä lähden", sanoi hän. Matleena hieroi hänen vanhaa
karvalakkiaan lumessa ja kaapi nuttua hankiaiskimpaleilla. Hänen
mielestään Antti näytti oikein hienolta ja suurtalonpojan kaltaiselta,
kun hän kääntyi häneen päin sanoakseen hyvästi, ennenkuin kohotti
ovioksia ja läksi ulos.
"Sattuupa minulle onnellinen kohtaus, hevonen ja mies", hymyili hän
Maunolle, joka saapui takaisin kuorma täynnä tervanpitoisia männyn
juurimukuloita.
"Ptruu, hiljaa, Valakki", sanoi Mauno itselleen. "Tämä on korea kuorma.
Eikö ole? Arvelin pinota puut tänne talon eteläpuolelle, että aurinko
saa ne kuivata."
Mauno sylkäisi ja osotti paikkaa, minkä hän oli valinnut tarkoitusta
varten. "Hyvä on. Onpa erinomaista, kun talossa on oikea renki. Minä
lähden nyt myllyyn, että saamme leipää, ja sitte täytyy minun kai
hankkia kotiin vähän siemenperunoita."
"Rakkaani, sehän olisi pulskaa", huusi Matleena tuvasta. "Mutta ei
meillä ole pannua, missä keittää", vastasi Antti pää ovioksan alla.
"Minä ajattelin paistaa perunat päivälliseksi tuhkassa ja silakan
hiilillä, sillä tottahan tuot kotiin silakoitakin."
Emäntä tuli ulos talosta. Hän seisoi kädet esiliinan alla ja jutteli
isännän ja rengin kanssa.
"Jos löydät hyviä aineita lusikkoihin ja pesimiin, niin ota joukkoon
tulevassa kuormassa", sanoi isäntä. "No hyvästi sitten", lisäsi hän
lähtien pikkujuoksua varjoisten puiden lomaan, missä hanki vielä
kannatti, vaikka alkoi olla niin lämmin, että emännän oli pakko panna
käsivartensa kaareksi päänsä päälle auringon suojaksi, joka nousi ja
loisti ja lämmitti. Hän meni taas sisään, mutta huusi ulos rengille:
"Tule, niin saat nähdä koreata!"
Mauno kuului panevan hevosen talliin, ennenkuin hän astui sävyisästi
sisään.
"Mitä sitten?"
"Näetkö auringon noissa pisaroissa, jotka peittävät koko katon. Kas,
miten punaiselta ne loistavat -- entä oksat eri väreineen! Niin hienoa
ei ole kuninkaallakaan."
"Eei, koreaa se on", myönsi Mauno, "ja lämmin ja hyvä on tässä tulen
ääressä."
Hän seisoi tyytyväisenä ja lämmitteli. Helokki piti valkeasta, kuten
Maunokin. Se oli paneutunut maata vällyille Matleenan viereen, joka
käytti sitä selkänojanaan.
"Mauno, nyt voit jäädä sisälle einettä lepäämään."
"Eipä siihen halua puutukaan", myönsi Mauno arvokkaasti. Hän koetti
anastaa itselleen kappaleen vällyjä, joille Helokki oli levittäytynyt
maatessaan siinä märehtimässä.
"Siirry, Helokki, sinulla on paksumpi takki kuin minulla", jupisi
hän ja saikin loppujen lopuksi verrattain siedettävän paikan eräällä
kulmalla vuohen ja sisaren vieressä.
"Minun mielestäni meidän pitää nyt käydä läpi ensimäinen pääkappale
pikkukatkismuksesta, sillä huomenna täytyy panna toimeen
kinkerikestit", sanoi Matleena mielistelevällä äänellä. Hän alkoi
käsittää, että Maunon voitti parhaiten hyvällä. Sekä hän että Antti
olivat levottomia, kun pikku veli sai kulkea koko talven opetusta
vailla.
"Tiedän varmasti osaavani ensimäisen pääkappaleen", vakuutti Mauno
kopeasti.
"Parasta on, ettet kehu", huudahti Matleena närkästyneestä. "Vastaa
sitte paikalla _toiseen käskyyn_!"
"Ei sinun pidä turhaan lausuman Herran Jumalasi nimeä, sillä ei Herra
jätä sitä rankaisematta, joka Hänen nimensä turhaan lausuu."
Vastaus oli sujuva. Matleena oli huomattavasti hämmästynyt. Mutta hän
ajatteli solmia hänet kahdeksannella käskyllä, joka aina oli ollut
hänestä sekava.
"Mitä kielletään kahdeksannessa käskyssä?"
"Kaikki valheellisuus ja varsinkin väärä todistus lähimäistä kohtaan."
Maunon silmät loistivat voitonriemuisina.
"Nyt kukko varmasti munii sinulle, kun Antti tulee takaisin", kiitteli
Matleena. Mauno paisui tyytyväisyydestä.
"Niin, näetkös, katkismus ei ole minulle ollenkaan vaikeata", sanoi
hän sen enempää kursailematta. "Minäpä luulen, ettei se sinulle ole
niinkään helppoa kuin minulle", lisäsi hän ylimielisesti.
Se sattui Matleenaan hiukan ilkeästi. Mutta eipä olisi tullut
kysymykseenkään, että hän olisi tunnustanut mitättömyytensä.
"Miten on virsien laita?" alotti hän taas arvokkaan totisesti, samalla
kun hän huomattavalla vaivalla pujotteli puikot lapasen peukaloreikiin
alottaen kutoa peukaloa. "Esimerkiksi: 'Koko maailma iloita mahtaa'."
"Siihen minä en pysty", mutisi Mauno. "Kun sanat noin kaatuvat
päällekkäin ja ovat sillä tavalla yhdessä, että romahtavat irralleen,
jos ainutkin sana menee hukkaan, niin en voi muistaa niitä."
"Mutta meidän pitää laulaa huomenna kinkereillä se värsy, ja Antti on
pappi, ja silloin emme saa hävetä hänen edessään."
"Lue värsy ääneen kaksikymmentä kertaa, niin pian se sinuun menee."
Mauno ajatteli todellakin noudattaa Matleenan määräystä. Olikin niin
hupaisaa istua sisällä valkean ääressä, katsella seinissä ja katossa
kimaltelevia kastepisaroita ja tietää, että edessä oli kinkeripidot
tuhassa paistettuine perunoineen ja hiilillä kärvennettyine
silakkoineen.
Hän viskasi pari tervaista juurimukulaa tuleen, joka koreasti
leimahteli ja lämmitti. Sitten hän istuutui vällyille, kyynärpäät
polvien varassa, kädet poskien alla ja kirja maassa edessään. "Koko
maailma iloita mahtaa", luki hän värsyn loppuun ja toisti sen yhä
uudelleen.
Helokki märehti. Matleena selvitteli koreaa lankaa. Hän ajatteli
virkistää itseään neulomalla ruusuja kohta valmistuviin lapasiin.
Auringonsäteet kimaltelivat pienissä kimpuissa sammallattialla.
Ylt'ympäri "talon", kaikkialla kuusissa kuuli pikkulintujen viserrystä
ja rapinaa. Matleena istui ajatellen, miten koreaa kaikki oli. Mikään
ei voinut olla niin riemullista kuin metsässä oma, vihreä tupa.
Antin tekisi kyllä sinne mieli hänenkin, vaikka kestäisikin myöhäiseen
iltaan, ennenkuin hän tulisi.
Samassa kuulivat sekä hän että Mauno kiireisiä askeleita, ja
läähättävää hengitystä, ja joku hyökkäsi kuusta kohden kuin
vainolaisten takaa-ajamana.
Keskeltä seinää, ottamatta selvää edes oikeasta sisäänkäytävästä,
saapui Antti niin uupuneena, että hän, ennenkuin sai sanaakaan
suustaan, heittäytyi pitkäkseen maahan. Hän oli kalmankalpea. Hiukset
tahmeina hiestä.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän kykeni liikkumaan tai sanaakaan
lausumaan.
Kahdeskymmeneskolmas luku.