Antti sai pian valkean kuntoon ja melkeinpä keskelle tuvanlattiaa. Se
ei sammunut, vaikka kuusenrungosta ja märistä oksista tippui sulanutta
lunta.
Eväspussi kesti vielä. Mutta kun oli syöty, oli jo taas ilta ja jälleen
maatapano-aika. "Emmehän nyt taas voi ruveta makaamaan, kun meidän
on niin hyvä", arveli Matleena. "Emmekä sitä paitsi tiedä, onko nyt
keskiyö vai aamupuoli."
Hän meni toimeliaasti konttia järjestämään.
"Emmekö tiedä?! Onhan minulla kello, joka sanoo ajan!"
"Minusta tuntuu, että pian on aamu, sillä minulla on aivankuin halua
istua työtä tekemään. Kummallista, ettei kuu ole ennättänyt pitemmälle.
Se oli vain muutaman kyynärän päässä suurtunturista, sen näin, kun
äsken olin ulkona. Ehkä se sen sijaan laskee."
"Oletko milloinkaan nähnyt kuun laskevan itään! Mutta -- mutta! -- Mikä
kellolla on! Se käy, mutta on sittenkin aivan väärässä."
Antti kuunteli kelloa ja ravisti sitä niinkuin oli nähnyt
aikaihmistenkin tekevän.
"Mitenkähän paljon se on väärässä?"
"Se näyttää kahdeksaa. Kello ei voi olla kahdeksan aamulla, kun on näin
pimeä, ja kuu on ylhäällä."
"Niin, sittenpä on kahdeksan aika illalla." Antti rupesi nauramaan.
"Luulen, että metsänhaltijat ovat lumonneet silmämme."
"Ja ymmärryksen myöskin", nauroi Matleena, "sillä muuten olisivat
varmaan kaikki merkit ilmaisseet meille kerta kaikkiaan, että on ilta.
Lumi ei kanna, niin että auringon on täytynyt äskettäin laskea, ja
Kalevan miekka on korkealla taivaalla."
"Mutta minä en kuitenkaan pane maata. On vielä pitkältä yöhön."
Antti oli ollut ulkona ja tuli sisään syli täynnä risuja, jotka hän
heitti tuleen.
"Kuulen kaukaa jotain ääntä, jotain, joka eninten muistuttaa
koiranulvontaa", sanoi hän.
"Naaraskettu on ulkona ja ääntelee, ymmärrätkö. Mitkään pedot eivät
tule tänne niin kauvan kuin tuli palaa, eivätkä kummitukset liioin",
lisäsi hän arasti katsoen kuusen mustanvälkkyvien oksien läpi. "Panemme
kelkan tulen eteen ja sitte alan neuloa ruusuja. Minulla on kaksi
lapasta neulottavana."
"Sitten istun minä puulusikoita vuolemaan."
Antti otti kelkasta aineet. "Mutta ensin me syömme, sanoi talonpoika,
kun sauna paloi. Enhän minä turhanpäiten lypsä, vaan saamme kai me
samalla syödäkin, kun sinä olet isäntä ja minä emäntä."
Matleena istui Antin viereen kelkkaan puuvati polvellaan.
Helokki pisti päänsä oksien välistä heidän viereensä. "Sängyssä"
kuorsasi Mauno äänekkäästi.
"Miten hyvä meidän yhtäkaikki on olla, Antti. On niinkuin en sietäisi
ajatella enää kylälle lähtöä."
"Sinä olit mielestäni kovasti tyytyväinen häissä."
"Niin, lauluihin ja tanssiin ja morsiusväkeen, jotka olivat niin
kohteliaita meille. Näin he kulkivat piirissä ja lauloivat: 'Hih, hei
sä reipas tyttö!'"
Matleena oli saanut illallisen valmiiksi. Hän hypähti pystyyn ja alkoi
matkia lauluja sekä tanssia.
"Eivät emännät noin tee", huomautti Antti, mutta näytti kuitenkin aika
tyytyväiseltä istuessaan vuolemassa lusikoita terävällä puukollaan,
joka välkkyi tulenvalossa.
"Mutta siunatkoon! Minunhan täytyy parsia sukkamme. Ruusut saavat jäädä
siksi aikaa."
Hän kiskaisi lapikkaat jaloistaan, jotka hän, riisuttuaan sukat, ojensi
valkeata kohden ja ryhtyi parsimaan tänään jotenkin isoja reikiä. Eihän
hänellä juuri usein ollut tilaisuutta tehdä työtä.
"Kle-vit, huu", kirkui pöllö, joka suhahti ihan "tuvanoven" ohi.
"Ilkeä ääni", mutisi Antti.
"Hän on mielestäni kiltti. Hän sanoo: 'ei niit', ei niit', kas niin',
että rotat ja linnut, joita hän haluaa, voisivat piiloutua. Mitä
sitten, jos se ei sanoisi mitään, tulisi vain ja ottaisi ne."
"Minä en pidä siitä, kun ne sanovat lintujen juttelevan niinkuin
esimerkiksi rastaan. En minä usko sen sanovan 'neitsyt, neitsyt', kun
se istuu männyssä ja laulaa koko kevätyön."
"Ei, sitä minäkään en usko. Enkä sitäkään, että toinen rastas, jonka
kanssa hän puhuu, sanoo: 'köyhä soturi, köyhä soturi, miksi et aja,
miksi et aja!' Mitä tolkkua siinä puheessa on?"
"Minä ajattelen", sanoi Antti hereten työstään ja katsellen uneksien
valkeaan, "minä ajattelen, että nuo sanat ovat peräisin vainonajoilta,
tiedäthän, kun ryssät kulkivat täällä ja polttivat taloja ja olivat
niin kauheita."
"Mutta eiväthän meidän rastaat toki säälineet ryssää, eikä sitä, että
hänen piti istua ja ajaa", jupisi Matleena.
"Eiväthän sotilaat olleet ainoastaan ryssiä", vastasi Antti sävyisästi.
"Saattoihan täältäkin olla sotilaita, joiden kanssa rastas jutteli.
Isoisä oli sodassa hänkin. Ja sentähden ei kukaan ole saanut ottaa
meidän maatamme."
"Kunko isoisä oli sotilas?" kiusoitteli Matleena.
"Kun _kaikki_ miehet olivat sotilaita, näetkös."
Antti oikasihe, ja hänen silmänsä kävivät uljaiksi ja totisiksi. "Ryssä
ei uskaltanut ottaa meitä, eikä kukaan muukaan. Kurjuus oli suuri
silloin niinkuin nytkin, ja ihmiset söivät pettuleipää vaikeina, kovina
vuosina, sen sanoi isoisä. Mutta näetkös, sotureita ne olivat kuitenkin
joka ikinen!"
"Ja kulkivat metsässä ja olivat väsyneitä", lisäsi Matleena hellällä,
osaaottavalla äänellä. "Sellaisille ihmisille rastas tietysti lauloi:
'köyhä soturi'."
"Niin, ja vaikka sotilas oli köyhä ja väsynyt, piti hän kuitenkin
huolta hevosestaan. Näetkös, sellaisia ovat oikeat ihmiset mielestäni.
Sellainen sotilas tahtoisin minäkin olla, vaikka saisinkin tulla siksi,
jota pidän kaikista korkeimpana maailmassa."
Antti tarttui jälleen työhönsä jatkaen sitä äänettömänä ja
innostuneena, syvämielisen ja salaperäisen näköisenä. Hän oli lausunut
viimeiset sanat niin hiljaa, ettei Matleena kiinnittänyt niihin
huomiota.
"Riisu sukkasi, että saan parsia ne", sanoi Matleena vähääkään
epäröimättä, ettei se olisi tarpeen vaatimaa. Ilman pienintäkään
vastaväitettä irroittikin Antti jäykät nahkahihnat karkeista kengistään
ja veti sukat nurin yltään.
"On kovasti mukavaa istua näin", sanoi Matleena. "Mutta ethän sinä
halua soturiksi?"
"Haluan kyllä, jos tulee vainonajat, ymmärrätkö. En suinkaan minä salli
vihollisen ottaa meiltä maata."
"Antti -- jotakin liikkuu tuolla ulkona!"
Matleena ryömi veljen viereen. "Sinun täytyy lisätä valkeaa, mutta
luotani et saa lähteä. Katso nyt taas? Ei, sinä et näe mitään, sillä
kaikki eivät voi nähdä. Mustien oksien lomasta loisti ikäänkuin kaksi
silmää."
"Tuollako? -- Hyvänen aika, tyttö, etkö sinä tunne Helokkia?"
"Helokki makasi sängyssä aivan äsken, kun olin kontista lankaa
hakemassa."
Matleena näytti hämmästyneeltä ja epävarmalta, niinkuin ei vuohi
ensinkään huomaamatta olisi voinut pujahtaa ulos niin hyvin raketusta
talosta.
Mauno nousi haukotellen istumaan penkissä, vähääkään ihmettelemättä
heidän epäilemättä sangen outoa tupaansa. Mutta hänkin näki valkean
ja sisarukset ja Helokin. Matleena huusi häntä luokseen. Hän oli
varannut maitoa ja leipää hänelle tulen lähettyvillä. Kun hän oli
syönyt, huomattiin ajan liukuneen yli tavallisen nukkumatunnin. Oltiin
keskiyössä. Mauno sai tallustaa taas sänkyyn.
Antti tirkisti ulos ennen maatapanoa. Kuu loisti hiljaisena ja
kirkkaana. Tähdet vilkuttivat ja hymyilivät kuin äidin silmät. Tuntui
turvalliselta ja hyvältä.
Mutta Matleenan mielestä oli viihtyisintä "tuvassa", hän ei uskaltanut
pistää nenäänsä kuusen oksien ulkopuolelle.
Kahdeskymmenestoinen luku.