"Surkeata, miten kauvan olet ollut poissa", sanoi Matleena, kun Antti
tuli juosten kelkan luo, jolle hän ja Mauno olivat painautuneet Helokin
viereen.
"Tuntui pahalta lähteä isoisän luota. Mutta sain tämän häneltä."
Antin silmät loistivat, kun hän näytti sisaruksille hopeakelloa, joka
naksutti ja kävi kunnollisesti, ja kun hän saattoi levittää vällyn
vuohen päälle.
Lasten kesken syntyi iloa ja ihmettelyä, ja he keskustelivat pitkältä
siitä, miten erinomaisia vanhukset olivat, ja miten ilkeitä talon
lapset, jotka tekivät heille kaikkea pahaa mitä keksiä saattoivat. He
puhelivat läähättäen. Tie nousi korkeutta kohden, ja niillä kohdin,
mistä metsänajajat olivat takareillään kulkeneet, oli se roukkeloista
ja epätasaista.
"Meidän pitää kiirehtiä voimiemme takaa", sanoi Antti. "Ne saattavat
pian olla kintereillämme."
"Häätalosta riensi ratsastava mies", ilmoitti Matleena. "Saattepa
nähdä, että hän läksi hakemaan nimismiestä. -- Monet niistä, joilla
oli verenvärinen paita, lähtivät myöskin sieltä ja juoksivat jokainen
tahollensa."
"Renki voi hänkin nyt olla kotona milloin hyvänsä", sanoi Antti. Hän
iski nauloitetut pikisaumakenkänsä jäätikköön ja veti niin paljon kuin
jaksoi.
Edellisen päivän suojan jälkeen oli yöllä tullut aikalailla kylmä. Tien
molemmin puolin levisi hanki jääkenttänä joka suunnalle. He saivat
kelkan vedetyksi väsyttävältä, epätasaiselta metsätieltä ja jatkoivat
matkaansa sinertävää hankea pitkin, lumen peittämien niittyjen ja
vainioiden halki ja yli jäästä kiiltävien kivien, purojen ja pikku
nevojen.
Antti otti tähdistä merkin, katsoi, että Kalevan miekka oli etelän
puolella ja aamutähti, joka loisti suurena ja kirkkaana, suoraan
edessä. He seurasivat yhä jotenkin tarkkaan joen laajoja mutkia. Sen
molemmin puolin kauvas metsiin ja vuoriin ulottuivat laaksopitäjät,
vaikka niitä eroittikin toisistaan pitkät metsätaipaleet ja suuret
järvet.
Joki juoksi lännestä itään merta kohti, ja sitä suuntaa vaelsivat
lapsetkin. Nyt oli vain tärkeintä päästä asutulta seudulta syvälle
metsään, pelastua teillä liikkuvasta, vaarallisesta joukkueesta
ja joutua suojaavan metsän läpi kylän ohi toiseen pitäjään. Aamu
jo sarasti. Aurinko pilkisti kuin leikkien etäisten, terävien
tunturihuippujen takaa, sieltä, minne Matleena luuli maailman
loppuvan. Sitte se jäi toisen tunturihuipun taa. Sitte se jälleen
pilkisti näkyviin ja kimalteli kaikissa pienissä tuvan ikkunoissa
ja unenpöppöröisten lasten silmissä. Vielä kerran leikki aurinko
piilosillaoloa, peittyen korkean, pyöreäksi muodostuneen tunturin taa.
Mutta sitte se yht'äkkiä säteilevänä nousi, levitti ohuen, välkkyvän
kultavaipan yli koko lumipeitteisen lakeuden ja valoi kultaa yli
tunturihuippujen ja vihreitten kuusten sekä mäntyjen, niin että joka
ainoa havuneulanen kimalteli ja rungot hohtivat kullanpunaisilta.
Se oli verrattoman koreaa. Lapset eivät tunteneet pienintäkään
väsymystä, eivät edes nälkää. He olivat hiljaa istuneet kelkanlaidalle
ja katselivat, miten aurinko nousemistaan nousi. Nyt ei se ainoastaan
säteillyt. He alkoivat tuntea siitä lämpöä. Matleena tarttui Maunon
käsiin. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja sanomattoman iloiseksi, kaukana
kun olivat kylästä; ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä. Laulu ja
tanssinsävelmät olivat hänen mielessään. Hän tahtoi vain tanssia ja
hyppi eteenpäin hangella Maunon kera polskantahdissa.
"Käy ystäväin', käy tanssimaan
kanssani piiriin heipparallal-laa."
Ploms, pläiskis sukelsi hänen toinen jalkansa läpi lumen. "Surkeus
sentään, aurinko pistää pukinjalkaa minulle", nauroi hän kämpien
jälleen pystyyn.
"Niin, ja kyyditsee meidät metsään majaa etsimään. En ymmärrä, miten
löydämme oikein laajaoksaisen kuusen", sanoi Antti, jonka silmät
aurinko oli huikaissut, niin että hän näki edessään vain mustaa,
keltaista ja punaista, sillä hän oli totisena istunut ja tuijottanut
suoraan aurinkoon, joka niin nopeasti kohosi vuoren yli.
He olivat saapuneet kaskeen, missä lumi oli alkanut sulaa kaadetuilta
hirsiltä, kannoilta ja rydöiltä, ja kiirehtivät nyt syvälle metsään,
missä hanki vielä kannatti.
Helokki oli toipunut, tai eivät liene kolahtelut milloin yhteen,
milloin toiseen puunrunkoon häntä miellyttäneet. Hän potkaisi aivan
odottamatta vällyt päältään ja hyppäsi tiehensä syvemmälle metsään
esiliina ja kaulahinen vatsan ja kaulan ympärillä.
Uskomattoman helposti löysi vuohi suuren, tiheäoksaisen kuusen, joka
sopi tuvaksi, sellaisen, jota lapset olivat koko aamun turhaan etsineet.
Helokki asettui ihan jättikuusen alle, joka levitti oksansa ympärilleen
läpitunkemattomana kattona. Lumi oli jo sulanut alta pois tai kenties
ei sitä milloinkaan ollut päässyt sinne tunkeutumaankaan.
"M-ä-ä", määki Helokki. "M-ä-ä. Täällä asuu viisas vuohi, jolla,
vaikka on maannut kelkassa esiliina vatsan ympärillä, on ollut silmät
päässään. M-ä-ä. Tulkaa tänne, te kultaiset, pikku ihmisvohlat, niin
tarjoan teille juotavaksenne lämmintä, nuorta maitoa, levätäksenne
pehmeää sammalta ja kestitykseksi paleltuneita, makeita puoloja sekä
katajanmarjoja. M-ä-ä, olkaa niin hyvät!"
"Hän pyytää meitä luokseen. Näettekö, kuinka Helokki näyttää suurelta
ja mahtavalta", hymyili Matleena. "Nyt minä jään tänne ovelle, kunnes
hän pyytää minua peremmälle istumaan."
Matleena nosti raskasta, tiheää oksaa, astui sen sisäpuolelle ja jäi
seisomaan paikalleen veitikkamaisesti katsoen vuoheen.
Mauno seurasi ja noudatti hänkin samaa huomaavaisuutta kuin vieraisiin
mennessä.
"M-ä-ä", sanoi Helokki, "olkaa tervetulleita ja istukaa."
Hän sipsutti suurta runkoa kohden, jonka korkeat juurimukulat olivat
niin ihmisille kuin vuohille mukavat istuin- ja makuupaikoiksi.
Antti tuli "sisään", vetäen kelkkaa perässään.
Hän otti siitä kontin sekä tervaspäreet ja vällyn. Sitte hän kaatoi
kelkan kumoon kaikkia neljää pylvästä vasten. Matleena toi "pöytään"
pienet puuastiat täynnä vaahtoavaa, lämmintä maitoa sekä häätalon
pyörylöitä ja leipää.
Pöytä oli juurimukulapenkkien ääressä. Lapset, lukivat pöytärukouksen,
söivät siivosti ja hitaasti ja olivat mielestään omassa tuvassaan
asuvia suurtalonpoikia. Matleena korjasi "pöydän", teki istuinpaikan
kuusenrangon toiselle puolelle, puhdisti sitte astiat lumella ja pani
ne kumolleen.
Sitten valmisti hän "alasänkyyn", suureen juuri mukulasyvennykseen
kuusenrungon vieressä, sisarvuoteen, asettaen vanhat vällyt alle ja
uudet päälle.
Antti ja hän puhuivat senjälkeen kuiskaten keskenään, ettei Helokki
kuulisi heitä. He pohtivat nimittäin, voisivatko ottaa hänetkin hienoon
sänkyynsä.
"Hän saanee olla meidän eläkemuorimme", sanoi Matleena hätäisesti,
kun Helokki, joka tunsi itsensä täysin kotoiseksi, ilman pienintäkään
epäilystä tai ajatusta siitä, mikä sopi tai ei, kiipesi ylös ja
laskeutui maata vällyille.
"Niin, ja silloin meidän täytyy olla oikein hyvät häntä kohtaan",
intoili Antti. "Minä menen ulos ja etsin sille nuorkoivun oksia ja
hienoja männynhavuja! Sillä hän on tietysti hampaaton, ja siitä tulee
kuin näkkileipää ja kahvia vanhalle isoäidille."
"Ajatelkaa, hän on viisaampi kuin minä", sanoi Mauno, joka toi kaksi
kourallista kylmettyneitä puoloja sisaruksille; hän oli poiminut ne
melkein huoneesta. "Sillä nähkääs, kun kävellä kohlusin ja etsin vettä,
juoksi hän oikopäätä pikku purolle, joka on aivan tässä vieressä. Ja
nyt hän menee maata, sillä hän ajattelee tietysti, että meidän, jotka
olemme kulkeneet sekä päivän että yön, tulisi tehdä samalla tavalla."
"Mutta nythän on keskipäivä", vastusti Antti, jonka mielestä
ymmärtäväisten ehdotusten piti lähteä hänestä eikä pikkumiehestä tai
vuohesta.
"Niin, sitten saa auringonpaiste muuttua kuunvaloksi", tarttui
puheeseen Matleena. "Olen niin väsynyt, etten viitsi edes riisua yltäni
enkä kuivata kenkiäni tulen edessä." Hän oli lämmittävinään käsiään
takkavalkean ääressä. "En viitsi kuivata edes sinunkaan kenkiäsi,
Mauno", lisäsi hän, "saat asettaa ne sängyn viereen." Matleena oli
perin totinen.
"Luulenpa, että minäkin paiskaan itseni maata niinkuin olen", arveli
Mauno, "metsästä kun tulen, olen niin väsynyt, että olen aivan lopussa.
Olen nimittäin kaskella kaatanut muutamia pikku kuusia, ja selkä ja
käsivarret tuntuvat aivan taittuneilta."
"Mutta tottahan ensin suljet pellin, että saamme lämmintä", hymyili
Antti hiukan veitikkamaisesti.
"Niin, hertti sentään! Mutta pelkäsin melkein häkää, ymmärrättekö."
Matleena kääntyi yhtäkaikki takaisin takkaa kohden. Hän kurkotti
vaivalloisesti käsiään ylöspäin ja repäisi erään oksan sivulle.
Väsynein, huolestunein emäntä-ilmein laahusti hän sitten sänkyyn,
missä hänen oli vaikea saada valtaansa näkyviin. Sen talon eläkevanhus
osasi pitää lapset aisoissa, sillä isoäiti Helokki ponnistihe karkeaa,
tukevaa kuusenrunkoa vasten, ojentaen kaikkia neljää koipeaan aivan
kuin olisi aikonut yksin hallita koko vuodetta. Ellei hän olisi ollut
eläkevanhus, olisi melkein voinut kiukustua häneen. Emäntä oli aivan
neuvoton nuoren väen ja lapsen sängyn paikasta. Mutta sitte hän
käsitti, mitä vanha isoäiti tahtoi. Hän oli kipeä. Hän halusi vatsalle
uuden kääreen. Ja sen hän saikin.
Talonväki ryömi sänkyyn, yhteen mykkyrään koko joukko, ja veti vällyt
silmilleen estämään "kuunvaloa", joka pilkisti tiheitten, paksujen
puunrunkojen välistä ja lämmitti ilman, niin että lapset uneksivat
nukkuvansa lämmitetyssä tuvassa päällään paksut, raskaat, uudet vällyt.
Helokki oli laskeutunut heidän päälleen lämmittääkseen itseään ja
heitä. Se makasi siinä märehtien, räpytteli pitkulaisia silmäteriään
auringon paisteessa ja kuunteli vaanivan tarkkana. Täytyi olla
varuillaan petojen suhteen, sitä paitsi oli metsässä ihmisiä ja koiria.
Helokki kuuli kyllä!
Ylpeänä se katseli ympärilleen. Täällä, tiheitten, maata väistävien
kuusenoksien alla, he olivat hyvässä turvassa, täältä ei kukaan
voinut nähdä heitä. Vuohi märehti kaiken päivää puoleksi suljetuin,
mutta kuitenkin näkevin silmin. Hopeakello, joka riippui eräässä
oksantyngässä puunrungossa, naksutti tunnin toisensa jälkeen. Kuuvalo
heikkeni ja viileni vaimeten ruusunpunaiseksi iltaruskoksi. Se muuttui
joutavan kalpeaksi. Ja yhä nukkuivat lapset.
He nukkuivat, kun oikea kuu, pakkanen seuralaisenaan, nousi taivaalle,
nukkuivat, vaikka askeleita ja ihmisten sekä haukkuvien koirien hälinää
kuului varsin lähellä heitä, nukkuivat, kun kaikki metsässä muuttui
hiljaiseksi ja kuolleeksi. Mutta silloin he heräsivät.
Kunpa heillä vain olisi ollut tulitikku, yksi ainoakaan, niin
olisi käynyt päinsä saada tulta. Olihan heillä kokonainen kimppu
tervaspuikkoja siinä, mihin Matleena oli takan paikan raivannut. Hän
värisi vilusta, niin että tuskin saattoi puhua.
"En minä voi nousta, enkä minä voi lypsää. Me palellumme kai
kuoliaiksi."
"Ei arvatenkaan ole muuta neuvoa kuin ryömiä takaisin vällyihin, niin
että saamme maata täällä, kuten Kaarle XII:nnen sotilaat ja odotella
aamua, kunnes aurinko tulee", sanoi Antti ja valmistautui taas
sankarillisesti ryömimään vällyjen alle.
Matleena heitti ylleen isän vanhan nutun, jonka he olivat saaneet
Pekka-Erkin peruina.
Kun hän istui lypsämässä nuttu hartioilla, pudota tupsahti kuusenkäpy
hänen päähänsä ja hyppäsi sitte nutun tyhjänä ammottavaan taskuun.
"Tämä on varmasti oikein kaunis kevätlehmä. -- Mauno saa sen, kun hän
herää", ajatteli Matleena perin tyytyväisenä, kun hän pujottaessaan
kätensä taskuun tunsi siellä pehmeänliukkaan, pihkantahmean kevätkuusen
kävyn.
Matleenalle kävi niinkuin kaikille, jotka jotakin löytävät. Hänessä
heräsi halu tutkia, eikö siellä olisi enemmän sellaisia, ja niin hän
pisti uudelleen kätensä taskuun, mistä oli löytänyt "lehmän".
Kyllä, siellä oli todella jotain muutakin. Siellä oli jotain, mikä
hetkessä poisti sen viluisen, tuskaisen pimeänpelon, joka oli painanut
ja kiduttanut Matleenaa, kun hän siinä yksin istui pimeässä kuusen alla
lypsämässä.
Olihan se kuin ihme -- niinkuin äiti taas olisi ollut lastensa
läheisyydessä ja auttanut heitä oikealle tolalle.
Sillä taskunpohjalta olivat Matleenan haparoivat sormet löytäneet kaksi
_tulitikkua._
Vaikka he olivat niin kauvan käyttäneet vanhaa nuttua, pitäneet sitä
yllään lämmittävänä verhona, liehuneet ja leyhkineet, eivät he koskaan
olleet huomanneet, että taskuissa oli jotakin. Oli selvää, että tikut
olivat jääneet sinne kauvan aikaa sitte, kun isä vielä talven mittaan
teki metsässä työtä ja poltteli väliin pikkupiippua.
Matleena piti tikkuja kädessään. -- Hän haistoi niitä. -- Oikein! --
Niillä oli oma oikea rikkihajunsa.
Hän oli niin ratki iloinen, että hän olisi voinut ääneensä huutaa.
Hänen ensimäinen nopea ajatuksensa oli ilmaista Antille ilonsa.
Mutta -- Niin -- paras oli vaieta. -- Sillä entä jos tikut eivät
syttyisi? -- Siten hän vain viekoittelisi Antin iloitsemaan siitä, mikä
silloin muuttuisi surulliseksi ja raskaaksi.
Matleena haparoi kiirehtien, kumoon kaatuen ja kompastuen, takkaa
kohti. Sen viereen, oksalle, oli hän ripustanut kontin.
Hän kopeloi ja etsi sitä pilkkopimeässä.
Hei! -- Siellä se kuitenkin oli! Ja juuri sen alapuolella oli kimppu
tervaspäreitä, mitkä hän oli "mielikuvitustakkaan" järjestänyt. Niin,
jos -- jos, -- _jospa_ niissä pienissä tikkuvaivaisissa nyt vain olisi
eloa!
Hän riipaisi tikkua vapisevin käsin yhden, kaksi, kolme, neljä kertaa
pientä, lämmintä, lujaa lapikastaan vasten -- lapikkaat hän oli
tietysti pitänyt jaloissaan.
Mutta hän oli liian innostunut, liian kiihkeä. Tikku hehkui ja loisti
silmänräpäyksen, juuri kun Matleena piti siitä niin lujasti kiinni,
että se meni poikki -- sitte se upposi märkään sammaleeseen ja sammui.
Hän oli pelästyksestä ja surusta ääneen huutaa. -- Niin, kirkua täyttä
kurkkua kuin pieni lapsi.
Kadottaisiko hän nyt toivonsa, kun hän jo oli ollut niin vähällä
onnistua. Tuli! Se merkitsi lämpöä paleltuneille jäsenille. -- Tuli! Se
olisi tuonut valoa ja viihtymystä pienille yksinäisille eksyttävässä
erämaassa! Tuli! Koti ja liesi muodostui sinne, missä oli tulta.
Ja vain _yksi_ tikku --! Sellainen pieni, taipuisa, hento raukka!
Matleenan sydän sykki kuuluvasti. Hän seisoi tikku sormien välissä
uskaltamatta uudistaa koetta tulen aikaansaamiseksi. Hänen kätensä
tärisi, ja hänen mielestään tikku taipui sormien välissä, niinkuin se
millä hetkellä hyvänsä voisi taittua.
Vihdoin istuutui hän päättävästi maahan -- levitti esiliinansa
sammaleelle, pani siihen tervaspäreen --.