Kun he hengästyneinä juoksivat pihan yli, kohtasivat he seurueen,
joka oli pelättää heidät järjiltään. Mauno huusi täyttä kurkkua.
Siinä oli joukko renkejä ja poikia, jotka tulivat hiipien häätaloa
kohden, vaatteiden päällä punavärillä paikka paikoin värjätyt paidat.
Heillä oli tuohiset naamarit, joissa oli silmiä varten pyöreät, suuret
reijät ja jonkin vanhan metsäkuusen naavasta pitkät leukaparrat. He
heiluttivat palavia tervaskimppuja, joita he kantoivat käsissään. Joka
ikinen oli juovuksissa. Lapset tunsivat kauhistuksella sen äänen, joka
kulki etunenässä. Se oli naapuritalon renki, joka oli tahtonut pakottaa
Matleenaa ja Maunoa juomaan totia. Hänkin tunsi heidät ja rupesi
ilkeästi ulvoen juoksemaan heidän perässään. "Juoskaa lapset, juoskaa!
Minä kaadan sinut, sillä sinä olet juovuksissa, ja minä olen selvä."
Ja varjelkoon, miten he juoksivat, Matleena ja Mauno. He lensivät
nopeammin kuin kesällä vuohipaimenina ajaessaan takaa pakenevia vuohia.
Antti pysähtyi äkkiä, kun renki oli aivan hänen niskassaan. Hän pani
notkeasti jalkansa eteen. Raivoisasti kiroten kaatui suuri, roteva mies
mäkeen.
"Odota sinä, huomenna tapaan sinut taas, silloin pieksen sinusta
karskeuden", mylvi renki kömpelösti nousten, mutta sai jalat allensa
nähdessään muun joukon jättävän ja jo lähestyvän häätaloa. Antti
kuuli karjunnan, minkä he siellä ikkunoiden alla päästivät, ja
käsitti, että siellä syntyisi raju tappelu. Hän oli kuullut ja nähnyt
tarpeekseen ymmärtääkseen, että osa kylänpojista tahtoi "piestä"
ulkopitäjäläissulhasen, joka oli ottanut heidän kylästään korean,
rikkaan morsiamen. He olivat juoneet viinaa rohkeutta saadakseen.
Häätalossa, missä kaikki oli ollut valoista ja onnellista, missä oli
syötyä veisattu virsiä ja luettu rukous ja kauniitten sävelmien mukaan
tanssittu, oli nouseva meteli ja surkeus suuri. Antti juoksi voimiensa
takaa -- hän lensi -- hän, kuten pikku siskotkin.
Silloin kuului halkovajasta, minne he olivat panneet Helokin,
omituista, tukahtunutta määkinää. Jotakin oli tapahtunut vuohelle.
Niin, jotakin oli sille tapahtunut! Jotakin, joka oli vähällä lopettaa
viisaan, kelpo eläimen, ellei Matleena kesken hääiloa olisi ollut
kuulevinaan Helokin määkivän.
Helokki, heidän pieni piikansa, kaunokkinsa, kultahelmensä, makasi
lastuissa läähättäen, verta vuotaen kaulaan ja mahaan viilletyistä
haavoista. Lapset saattoivat sen selvästi nähdä, sillä yö oli pitkälle
kulunut, ja täysi kuu loisti vajan aukosta sisään. Antti oli kuolon
kalpea. Pikkusiskot itkivät. He olivat polvillaan Helokin vieressä.
"Ota esiliina edestäsi. Matleena. Minä panen lunta haavoihin ja sidon
kiinni villakaulahisellani."
"Helokkia on purtu", jatkoi hän tylyllä äänellä. "Hän, joka saattoi
antaa isoisän ryömiä kainalosauvaa etsimässä, hän on kyllä voinut
tämänkin aikaansaada! Ja joku on usuttanut häijyn koiran sen kimppuun."
"Niin, ja ne ovat pitäneet kiinni Helokista, sillä se on aina osannut
puolustautua koiria vastaan -- ja kas", jatkoi Matleena nyyhkyttäen.
"Sen sarvissa ei ole nyt yhtä ainoata koiran karvaa. Se ei ole _saanut_
puolustaa itseään. -- Kaikki pojat ovat olleet täällä ja pitäneet
kiinni siitä; täällä haiseekin niin siltä inhottavalta tupakalta, jota
pureskellen tuo Niilo-heittiö kulkee", puhisi Matleena.
"Isoisä sanoi, että varoisimme heitä", sanoi Antti mietiskellen.
"Minä niin pelkään, että tuo renki ajaa meihin totia huomenna", valitti
Matleena.
"Hän kyllä miettii kaikkea pahaa minunkin varaltani", sanoi Antti
synkän ja miettivän näköisenä. "Hän kiukustui rajusti, kun sain
sellaisen miehen kumoon."
"Ei ole ensinkään sopivaa olla tässä talossa", marisi Mauno -- "tuntee
itsensä niin merkillisen turvattomaksi."
"Me lähdemme pois täältä ja tässä paikassa", kuiskasi Antti.
"Pojat eivät ole kaukana. Minä näin, miten he juoksivat täältä ja
kyyristyivät ojaan aidan taakse. Ne kai pelästyivät, kun niin pian
tulimme heitä häiritsemään, sillä he luulivat varmaankin, että jäisimme
koko yöksi häätaloon."
"Kun tulimme, kuulimme Helokin ääntelevän niin kummallisesti.
Pojat huusivat: hus, hus, hus! Tuo häijy, harmaa koira oli juuri
hyökkäämäisillään Helokin kimppuun purrakseen sitä", kertoi Matleena
läähättäen.
"Mutta ne pelästyivät, kun minä tulin", tarttui Mauno puheeseen.
"He väijyvät vielä hetken häätalossa", keskeytti Antti säälivästi
katsoen Maunoon. "Siellä on nyt tappelu pahimmillaan ja siellä on
renkikin, sinne emme siis voi mennä, emmekä saata tännekään jäädä."
"Helokki, rakkahin -- kaunokainen, nouse nyt sen verran, että voit
tulla kelkkaan", jatkoi Antti.
Helokki, joka kyllä käsitti lasten tuskan ja oli yhtä peloissaan kuin
hekin, nousi vaivalloisesti.
Antin ja Matleenan tukemana kompuroi se ulos. Lampaannahkavälly
levitettiin kelkalle niin tasaisesti kuin suinkin, ja Helokki käsitti
kyllä tarkoituksen. Se kiipesi sinne, ja vajosi ähkivällä huokauksella
laatikkoa muistuttavaan kelkkaan. "Mitä pahaa minä olen tässä talossa
tehnyt, että minun pitää tuollaisen ilkeyden alaiseksi joutua",
ajatteli Helokki. Lapset askaroivat nopeasti ja äänettömästi vuohen
ympärillä.
"Lähdemme liikkeelle tuon vuoren kautta", kuiskasi Antti,
"Niillä on koira mukanaan häätalossa. Se huomaa kyllä, jos kuljemme
ohi, ja silloin ei ole Helokin enempää kuin meidänkään asiat hyvin."
"On mainion hyvä, etteivät kelkanjäljet voi näkyä", alotti Matleena
taas. "Polku vuorelle on iljanteinen."
Lapset lähtivät liikkeelle. Antti veti, Matleena työnsi, ja Mauno kulki
vieressä katsoen, ettei vuohella puuttunut mitään.
"Minun mielestäni on kovin ilkeätä mennä talosta lausumatta kiitoksen
sanaa vanhuksille", sanoi Antti ja pysähtyi, kun he olivat ehtineet
ulkohuoneitten sivu.
"Mutta, rakkahani! Meidänhän täytyy kiiruhtaa", vaikeroi Matleena.
"Niin, ne ottavat meidät, enkä minä yksin voi niille mitään, ties
vaikka taas tahtoisivat ajaa meihin kannuttaisin totiakin", napisi
Mauno.
"Seisokaa kumminkin tässä aivan pieni hetki", sanoi Antti värisevällä
äänellä. Vilauksessa oli hän poissa.
Hän juoksi isoisän luo tupaan. Vanhus istui suorana sängyssään
tuijottaen eteensä ikäänkuin kuunnellen. Hän ymmärsi kyllä
kokemuksesta, mitä häätalossa tapahtui. Ennen muinoin oli hän sellaista
maininnut 'poikien leikiksi', ja se oli hänen mielestään ollut raukka,
joka ei voinut olla sen tapaisessa mukana. Mutta nyt hän näki sen
toisessa valossa. Hän suri myöskin vierasten lasten tähden, jotka
olivat aivan täydellisesti hänen lastenlastensa hoivassa. He saisivat
pelästyä, rääkkääntyä ja kiusaantua. Hän tiesi kyllä, miten sen talon
lapset käyttäytyivät kaikkia sellaisia kohtaan, jotka he arvelivat
voittavansa, niinkuin vanhoja, voimattomia tai sairaita, köyhiä,
yksinäisiä lapsia ja turvattomia eläimiä kohtaan. Ukko säpsähti, kun
Antti seisoi hänen vieressään lämmintä kahvikupillista tarjoten. "Kas
tässä, tänä yönä on kylmä, ja kahvi oli lämmintä pannussa. Minä lisään
tulta. Ja sitte kiitoksia teille, vaari, oikein paljon!"
"S-s-s-sinunhan p-p-piti m-maata täällä?"
"Minä en uskalla. Ne lopettavat täällä vuohen ja tahtovat lapsia
juomaan totia. Ja minullekin ne tahtovat tehdä ties mitä pahaa."
"N-n-niin s-s-se on." -- Ukko nyökkäsi vakuudeksi. "Olen
ty-ty-tyytyväinen, e-että tu-tu-tulit, s-s-si-sillä o-olen
a-a-ajate-tellut a-a-an-taa s-si-sinulle t-tämän ke-ke-kellon."
Isoisä otti naulasta suuren hopeakellon, joka riippui sängyn
seinustalla.
"M-m-minä olen k-k-kohta lo-lo-lopussa. E-e-en mi-mi-nä n-nä-näekään
m-m-mitään. O-o-ota k-ke-kello. P-p-po-jan la-la-lasten ei pi-pi-pidä
s-si-sitä s-sa-saada! O--o-o-ota se! ja Jumala s-s-seu-seuratkoon
s-s-sinua!"
Antti seisoi kello kädessä -- hämmästyksestä ja pelosta jäykkänä, aivan
kuin olisi vanhus uhannut häntä vihaisilla sanoilla, sen sijaan että
hän sai sellaisen lahjan.
"S-i-si-tten s-s-sinun p-p-pitää o-o-ottaa v-v-vällyt, jotka
o-on yli-s-sängyssä. O-o-on k-k-kylmä. M-m-me-em-me n-n-niitä
ta-ta-tarvitse. A-a-akka l-lo-loppuu p-p-pian h-h-hä-hänkin. --
Kiiruhda, poika!" sanoi hän yht'äkkiä puhuen selvästi. "Kohta ne
joutuvat häätalosta. Kiiruhda! Kuuletko! --"
"Minun täytyy ensin kiittää teitä, isoisä, sillä te olette ollut niin
kovin hyvä meille. En minä tiedä, voinko ottaa teiltä kelloa -- enkä
vällyjä liioin."
"S-s-si-sinun pitää ottaa, mitä minä annan s-s-sinulle, p-p-poika! Ei
ole liian a-a-a-aikaista, että saan t-t-tehdä v-v-v-aikka k-ku-uinka
vähän h-h-y-vää. M-m-m-mi-nusta on n-n-n-niin h-h-h-helppoa n-nyt,
k-k-un s-s-sain s-sen t-teh-dyk-si. J-j-juokse! n-nyt p-p-paikalla.
N-n-ne a-am-ampuvat h-hää-häätalossa."
"No niin, sitte tahdon kiittää isoisää. -- Ja terveisiä mummolle!"
Antti kohensi pielusta ukon jäykän niskan alla, peitteli hänet hyvin
vällyillä ja asetteli halot takkaan siten, että ne palaisivat kauan.
Kello taskussa ja vällyt käsivarrella hän vielä kerran pysähtyi,
vaikka oli jo avannut oven poistuakseen. Hän otti päästään kuluneen
koirannahkalakin ja kumarsi: "Monta kiitosta teille, isoisä!"
Mutta isoisä ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän lepäsi kädet vällyillä
tottumattomasti, vaivalloisesti ristissä ja mutisi itsekseen. Antti
ymmärsi hänen rukoilevan, sillä hän kuuli sanat: "Isä, Jumala --
Jeesus", jotka hän niin monta kertaa oli äitinsä huulilta kuullut hänen
viimeiseen hetkeensä saakka.
Kahdeskymmenes luku.