He tulivat häätaloon. Ovet olivat auki, ja sisältä höyrysi lämmintä.
Ikkunoiden ulkopuolella näytti olevan väkeä tupaten täynnä; he
kurkistivat sisälle saadakseen nähdä morsiamen. Juuri kun lapset
pääsivät perille, tuli hän ulos näyttämään itseään. Morsiusneidot,
jotka olivat pitäneet telttaa morsiusparille kirkossa, saattelivat
häntä.
Totisesti oli hän korea, tuo nuori morsian. Hän oli pitkäkasvuinen ja
uljas ja kantoi kultakruunua. Sen pienet kultalehdet helisivät hänen
liikkuessaan tai puristaessaan kättä ja "kiittäessään" kaikkia kylän
tyttöjä. He olivat, kuten tapa vaati, tuoneet maitoa riisiryynipuuroon
ja juustokakkuun. Ruusuja oli morsiamelta, ruusuja seppeleenä pään
ympärillä ja köynnöksenä olkapäästä vyötärölle. Ruusuja mustassa
silkkipuvussa, sen lisäksi valkea huntu, ja leveä, punainen,
keltakukkainen vyöhyke, joka ulottui aina hameenhelmaan asti.
Hyvältä ja lempeältä hän näytti. Hän etsi silmillään vanhuksia ja
pikkulapsia, jotka eivät jaksaneet tai uskaltaneet tunkeutua esiin.
Heidät hän kutsui luokseen, heidän kättään hän puristi tai puheli
heidän kanssaan.
"Ei, mutta kas, kolme lasta, joita en tunne. Tulkoot he tänne, että
saan kiittää heitä. Se tietää onnea, kun kulkurilapset tervehtivät
tällaisena päivänä."
Morsian meni alas portaita ja vei Antin sisaruksineen mukanaan.
Heissä oli jotain kärsivää, kuihtunutta ja kuitenkin valoisaa ja
ujostelematonta, joka ikäänkuin kiinnitti häntä heihin. Hehän olivat
myöskin ulkopitäjäläisiä; sellainen tulisi hänestäkin sillä seudulla,
jonne hän joutuisi muuttaessaan "alamaahan", missä hänen nuori
puolisonsa oli sahanhoitajana.
"Nyt olette häissä, että sen tiedätte", hymyili hän lapsille. "Jos
olette Hallatunturilta, niin olette syöneet pettua jo pari vuotta.
Mutta tänä päivänä pitää teidän syödä riisiryynipuuroa ja vierrelimppua
voin ja lihan kanssa, ja kahvia pitää teidän saada ja vehnästä niin
paljon kuin jaksatte."
Morsian huusi ruuanlaittajaa, joka seisoi leipomotuvan portailla.
Lasten piti saada aikamoinen ruokamytty mukaansa lähtiessään, varoitti
hän.
Naapurin lapset tulivat myöskin sisään ja saivat hekin osakseen
tavallisen tarjoilun. Mutta morsian ei välittänyt heistä sen enempää.
Tunturilapset saivat sellaisen aterian, jonka vertaista he eivät
koskaan olleet mielessään kuvitelleet. Suska, joka muiden ihmisten
joukossa oli aivan kuin toinen tyttö, siisti, iloluontoinen ja
suorastaan hyvä, otti heidät aivan odottamatta huostaansa. Heidän
täytyi tulla katsomaan tanssia ja leikkejä ja nähdä hänenkin tanssivan,
sillä sitä hän osasi. Hän ehti lasten kera tuskin ovelle, kun uljas,
notkea tukkilainen saapui ja tarttui hänen käteensä.
Nuoriso meni jo piiritanssia. Muuan tyttö kulki piirin mukana sen
sisäpuolella erään pojan rinnalla. Hän lauloi kirkkaalla, korealla
äänellä:
"Rukkaset annan muutamalle
kosijalle, katsojalle.
Sä olet minun armahaisein
kaunokaisein!
Hihhei.
Hihhei, sen tuuli vei."
Sitte otti koreaääninen tyttö heti toisen pojan, joka näytti siitä
hyvin tyytyväiseltä. He pyörivät piirissä, ja nyt hän lauloi:
"Tule ystäväin, tule tanssimaan
kanssani piiriin heipparallallaa.
Ilon päivänä, se on määränä,
älköön suru koskaan tulko."
Morsian ja sulhanen tanssivat piirin sisällä. He lauloivat tuota samaa
laulua, jonka sävel on niin sydämellisen kaunis. He katsoivat toisiaan
silmiin niin nuorina ja koreina ja uljaina mieleltään. Alotettiin
toinen sävelmä. Kaikki lauloivat ja tanssivat piirissä. Pilaa tehden
juoksi poika piirissä. Hän lauloi ja tyttö vastasi. Näin he leikkivät
leikin toisensa jälkeen.
Tanssi seurasi yhä tanssia. Antti ja Matleena seisoivat ovella. Mauno
oli ryöminyt heidän taakseen ja uinui suloisesti pää niin asetettuna,
että ensimäinen tulija saattoi potkaista sitä tahtomattaan tai
suorastaan aikalailla polkea häntä.
Tanssileikit olivat lopussa. Tuli viulujen vuoro, joita oli kaksi.
Soittoniekat polkivat tahtia, niin että lattia heilui, morsiuspari
tanssi.
He tanssivat muutamia kertoja jokaisen kanssa, jopa morsian lopuksi
Antinkin kera, joka ryysypukuaan ujostellen kömpelösti tanssi mukana
sotkeutuen tahdista kuin kolmivuotias lapsi.
Hän sai morsiamelta kiiltävän kakstoistaäyrisen, kun tämä kauniisti
katsoen taas jätti hänet ovelle.
Pitihän sitte Matleenan, pikkutytönkin, tanssia sulhasen kera.
Hän heitti vanhan saalin yltään. Hiukset valahtivat olkapäille
välkkyvinä kiharoina, mikä teki hänet kauniiksi huolimatta kömpelöistä
vaatteista. Hänen poskensa punottivat, kun hän niin ujosteli ja oli
ylpeä samalla. Mutta tahdin hän piti ja tanssia hän osasi, niin
että niiden, jotka katselivat, täytyi nauraa, niin hupaista oli
nähdä, miten varmasti pienet lapikasjalat kulkivat. Myöskin hän sai
kakstoistaäyrisen, ja yhden "pikkupojallekin", joka oli ollut heidän
joukossaan. He saivat viemisiä nyytteihin ja useamman kuin yhden hyvän
pyörylän ja kakun. Heillä oli niin hauskaa, että he loistivat ilosta
siinä seisoessaan. Ihmisethän olivat niin hyviä heille.
Häissä-olevat lapset hiipivät vähitellen heidän luokseen tahtoen tehdä
tuttavuutta. Äkkiä kääntyi Matleena Anttiin päin.
"Poika, minä kuulen Helokin äänen."
"Oletko hullu? Ei se voi tänne asti kuulua ja tällaisessa metelissä."
Antti katseli ympärilleen aivan ymmällään. Hän oli unohtanut hetkeksi
tavallisen elämän, edesvastuun ja huolenpidon niistä, jotka olivat
hänestä riippuvaisia.
Hän katsoi pelästyneenä soittajien nurkkaan. Katse etsi vaistomaisesti
Niiloa ja kahta muuta poikaa, joiden, se johtui nyt vasta hänen
mieleensä, pahansuovat, häijyt kasvot hän oli vast'ikään nähnyt
tanssiessaan morsiamen kanssa. Hän kumartui sanaakaan lausumatta
nostaakseen Maunoa.
"Nyt tanssimme morsiamelta kruunun", sanoi pieni tyttö, joka oli hyvin
morsiamen näköinen. Hän ojensi kauniisti hymyillen kätensä Antille.
"Kiiruhda! Juomme kahvia ja sitte kastamme", intoili pikku Anna, joka
oli seisonut Antin vieressä ja katsonut häneen pitkän aikaa.
Antti katsahti hänen kauniisiin silmiinsä, jotka ikäänkuin vetivät
häntä puoleensa. Mutta sitte hän työnsi takaisin hänen kätensä.
"Tyttö, minun pitää lähteä. Matleena kuulee vuohen äänen, eikä se
ikipäivinä merkitse hyvää. Hän kuulee, vaikka hän ei voi kuulla."
Näillä, pikku Annalle sangen käsittämättömillä sanoilla, lähti Antti
sisaruksineen tiehensä.
"Tule meille taas huomenna!" huusi hän Antin jälkeen.
"Kiitos, sen kyllä teemme."
Ja lapset poistuivat kiireesti.
Kahdeksastoista luku.