Mauno nukkui istuessaan kelkassa lepuuttamassa väsyneitä,
vaivaantuneita jänteitään ja luitaan. Huuhkain ja pöllö toitottivat ja
huusivat kimeästi ko-hu-u, ja kle-vit vuorella, joka kuvastui jäähän,
niin että se rannan puolella kävi pikimustaksi. Mutta keskijärvellä
välkkyi jää punaiselta, keltaiselta ja viheriältä, aina sen mukaan,
miten revontulenliekit kuvastuivat yli taivaan sen kirkkaaseen pintaan.
Siinä kulkiessaan ja jutellessaan ja taluttaessaan Helokkia vakavasti
välillänsä, saavuttivat he viimeisen pikkukuusen järvellä. Se, kuten
toisetkin tienviitat, oli kadottanut suojailmassa jalansijan ja seisoi
raihnaisesti vinossa. Maalla ja ajetulla tiellä oli heidän parempi
kävellä, eivätkä jalat niin helposti luiskahtaneet. Helokki sukelsi
salamannopeudella pensaikkoon hankkiakseen itselleen illallisen
männynhavuista ja pajunumpuista.
Antti sai yksinään vetää kelkkaa ja siinä yhä yhtä rauhallisesti
nukkuvaa Maunoa. Hän ohjasi askeleensa ensimäiseen näkemäänsä suureen
talonpoikaistaloon. Toisesta, punaiseksi maalatusta, kaksinkertaisesta
rakennuksesta vähän matkaa tiestä, loisti valoa kaikista ikkunoista.
Saattoi ymmärtää, että siellä oli joko hautajaiset tai häät. Ettei siis
tällaisten kulkurien sopinut mennä sellaiseen paikkaan. He lähestyivät
senvuoksi ensinmainittua, samoin suurta, kaksikerroksista taloa, joka
oli harmaa ja maalaamaton, ei vielä oikein valmiskaan niin vanha kuin
olikin, sillä muutamien ikkunoiden edessä oli vielä laudanpaloja lasin
asemesta. Maita ympäröivä aita oli monesta kohden rikki, ja pihalle
johtavassa toisessa portinpylväässä riippui portti yhdestä saranastaan.
Veräjää ei oltu, kuten syksyllä tavallisesti tehdään, nostettu suojaan
painavalta lumelta. Roskaa ja rojua ja pullonsirpaleita oli näkyvissä
välkkyen kuunvalossa.
Suurtuvan ovi, kuistista oikealla, vongahti. Antin kokoinen poika
lennähti portaille harmaan koiran seuraamana.
"Huss, huss, mustalaisjoukkoa", huusi hän kimeällä äänellä.
Harmaa koira haukkui ja murisi lapsille kuono ilkeässä irvissä ja
hampaat äkäisesti välkkyen.
Mauno heräsi ja huudahti. -- Helokki pakeni Antin taa. Mutta Matleena
noudatti entistä tapaansa, hän kun osasi niin merkillisesti rauhoittaa
ja kesyttää eläimiä.
Hän istui maahan ja levitti käsivartensa koiraa kohden välittämättä
siitä, että se yritti purra häntä ja repi irti osan saalinripsuista.
"Tse, -- tse --! Et sinä tahdo meille mitään pahaa, me olemme niin
pieniä ja yksinäisiä."
Harmaa koira vaikeni, mutta murisi selkäkarvat koholla. Se näytti
vaaralliselta kulkiessaan siinä lasten ympärillä salakavalin katsein ja
hiipivin askelin, vainuten ahnaasti vuohta, joka oli ryöminyt heidän
väliinsä.
"Poika", huusi Matleena suloisen kirkkaalla ja pehmeällä, mutta
samalla päättäväisellä äänellä. "Poika, komenna koiraanne! Näethän,
että olemme pieniä ja yksinäisiä. Sinä olet suuri, sinä, ja sinun
täytyy auttaa meitä", lisäsi hän, kun poika vain vihelteli eikä ollut
kuulevinaankaan, mitä hän sanoi.
"Komenna heti koiraa!" Matleenan ääni muuttui käskeväksi. Se vaikutti
harmaaseen koiraan. Se seisoi kuin häpeissään. Poika astui alas
portailta, potkaisi irti jäämöhkäleen ja heitti sen ryhmän keskelle. Se
sattui koiraan, joka vinkuen ja heittäen vihaisen ja pelokkaan katseen
Niiloon, talon vanhimpaan poikaan, luikki veräjän aukosta tiehensä.
Niilo teki harmaan koiran tavoin, meni tiehensä veräjän kautta, mutta
vilkuili salakavalasti taakseen. Hän näki, miten lapset menivät
puuvajaan mukanaan olevan vuohen kanssa.
Niin, siellä oli vuohi turvassa! Kaikki kolme lasta kulkivat yhdessä
vajaan Helokin kera, jonka sitoivat siellä aivan kevyesti lastukasan
viereen, missä se voisi saada makuupaikan, kunnes he, kuten tavallista,
saisivat sen navettaan. Muuten tapasi ainoastaan yksi heistä olla
toimessa Helokin tähden. Mutta tänään, täällä, tuntui kuin eivät he
olisi uskaltaneet olla erillään minuuttiakaan.
He pitivät lujasti toistensa käsistä noustessaan portaita kuistiin ja
avatessaan oven suureen huoneeseen eli keittiöön, minkä ikkunoista
loisti valoa.
Niin kyllä huone oli suuri ja kaunis. Se olisi voinut näyttää aivan
siltä kuin Haapalan Kallen suurkeittiö. Täällä oli myöskin ylisänky,
ruusunkukikas taalalaiskello ja siniseksi maalattu kaappi. Mutta
kaikki oli huolimatonta, epäjärjestyksessä. Ei ollut reunusverhoja
ikkunoissa eikä uutimia sängyissä. Pöydällä näkyi vielä puuastioita ja
puulusikoita illallisen jäljiltä. Siinä oli viina- ja olutpulloja, ja
joukko likaisia kortteja oli levitetty pöydännurkalle. Kolme punakkaa
miestä, isäntä ja hänen renkinsä löivät "myllymattia". Huoneessa kuului
kirouksia ja raakoja huudahduksia.
Suurkasvuinen, kaunis, mutta huolimattomasti puettu palvelustyttö
seisoi etukumarassa, toinen jalka uuninpenkillä kaapien puuropataa,
josta hän söi.
"Siirtykää syrjään, vaari", huusi hän kiukkuisesti vanhalle ukolle,
joka vapisevana ja kömpelönä istui päreitä vuollen.
"Ei teillä enää ole mitään tekemistä täällä. Tehän olette jo saanut,
mitä teille tulee. Menkää tiehenne nyt vain!" tiuskaisi vanhukselle
toinen nainen, joka oli vielä nuori ja jonka piirteet olivat hienot,
mutta terävät. Hän seisoi takan ääressä ja etsi syöpäläisiä Matleenan
ijässä olevan tytön päästä. Antti ja hänen sisaruksensa astuivat
äänettöminä ovesta sisälle. He tunsivat palavaa halua kääntyä takaisin
ja, jos niin tarvittaisiin, paeta jälleen autioon metsään. Mutta oli
niin myöhäistä. He olivat väsyneitä ja viluisia ja kaipasivat niin
kovin jotain lämmintä, hiukan vesipuuroa ja velliä.
Kaksi pientä poikaa, noin Pekka-Erkin ja Maunon ikäistä, jotka pöydän
ääressä kirkuivat ja tappelivat olutpullon viime tilkasta, huomasivat
heidät.
"Ptyi!" Toinen, Manu, sylki niin taitavasti, että oli saavuttaa
tarkoituksensa ja osata sisäänastuviin. "Ptyi! Äiti katsokaa,
minkälainen mustalaisjoukko täällä seisoo", luikkasi hän.
Talonpoikaisvaimo kääntyi. Lasten mielestä hänen terävät silmänsä ja
suippo nenänsä oikein ikäänkuin iskivät kiinni heihin. He hiipivät
toistensa lähelle ja tekeytyivät niin pieniksi kuin voivat.
"Mitä te tänne tulette, ei täällä ole mitään kestikevaria. Ei meillä
ole sen enempää kuin itse syömme", huusi hän ja meni lapsia vastaan
veitsi ojossa, jota hän oli tarvinnut toimessaan.
"Saara-Kaisa -- kuule", huusi ontto ääni toisesta alasängystä. "Älä tee
lapsille mitään pahaa. Vedät onnettomuutta taloon. Olen nähnyt heistä
yöllä unta."
"Ole vaiti, vanha houkko!" karjaisi nainen. Mutta vanhuksen sanat
näyttivät sittenkin vaikuttaneen häneen jotakin, sillä hän kääntyi
lapsista ja tarttui taas heidän tähtensä keskeytyneeseen työhönsä.
"Anna niille kylmä puuro, joka jäi, kun annoin kanoille aamulla.
Tuolla pöydällä tuopissa on tilkkanen hapanta maitoa, ja siellä olevat
leivänjätteet voit myöskin antaa."
"Antakaa itse" --, tiuskaisi piika. "Minä lähden viemään maitoa
häätaloon, minä. Kaikki toiset maitotytöt ovat kyllä siellä jo. Mutta
tässä talossa ei koskaan ole mitään järjestystä."
Hän meni, mutta pysähtyi epäröiden ovelle. Alasängyssä makaava isoäiti
huusi häntä.
"Suska, katso eteesi, tyttö --! Minä levitin kortit äsken sinulle,
ne näyttivät paljasta köyhyyttä ja leivättömyyttä, mutta välissä oli
herttanihti. Voit poistaa pahan, tekemällä sitä, mikä on hyvää. Niin --
niin -- varo itseäsi, sinä."
Suska veti oven auki jalallaan ja tuli uudelleen sisälle. Hän heitti
mauttomat ruuanjätteet lapsille, jotka väristen enemmän pelosta kuin
kylmyydestä hiipivät uuninpenkille, minne ruuanpalaset olivat nakatut.
"Tiedä huutia, sinä olet ottanut minun maitotuoppini", rääkyi Janne,
pienempi pojista.
Hän astui ilman muuta Matleenan luo ja tahtoi siepata tuopin tytön
kädestä. Tämä piti sitä kiinni ja katsoi lujasti hänen silmiinsä.
"Äitisi on antanut meille ruuan, ja silloin et kai sinä voi sitä meiltä
ottaa."
"Äiti!" hän ojensi kielensä äitiä kohden. "Minä --" hän sanoi jotain
hyvin raakaa, -- joka merkitsi: "minä vähät välitän äidistä, ja siitä
mitä hän sanoo." Matleena sai kuitenkin, ihmeellistä kyllä, pitää
tuopin. Tämä oli pettymys Emmalle, joka oli juuri repäissyt itsensä
irti äidin käsistä nähdäkseen, miten taistelu kiukkuisen, ahneen veljen
ja vieraan kerjäläispennun välillä päättyisi. Pienet kiertolaiset
söivät kylmää, rähjäistä puuroa, hapanta maitoa ja leivänjätteitä
-- äänettöminä, alakuloisina, aivankuin eivät olisi nähneet eivätkä
kuulleet mitään, ei raakoja, kiusallisia sanoja eikä niitä irvistelyjä,
kielennäyttöjä ja pitkiä neniä, joita talon kolme lasta taritsivat.
Niilo tuli myöskin sisälle, juuri kun mainitut pienet hartaasti
kiittivät Jumalaa ruuasta. Hän näytti häijyltä ja ilkeältä. -- Vanha
ukko, joka yritti kiskoa tervaskannosta viimeistä pärettä, kiiruhti
nousemaan. Hän etsi kainalosauvaansa. Mutta kuten aina, oli joku
lapsista ottanut sen hänen tuolinsa selustalta ja heittänyt lattialle.
He nauraa hohottivat, kun ukko puoleksi ryömien, toinen sääri laahaten,
konttasi lattiata sen luo.
Antti, joka tietysti näki, missä sauva oli, meni heti ja nosti sen. Hän
ojensi sen vanhukselle, joka tihruisin, sekavin silmin katsoi häneen.
"Mi-mi-mistä se-se-se-ellainen po-po-poi-ika on", änkytti hän äänessä
epäluuloa ja ihmetystä.
"Po-po, po-iika", matkivat talon lapset. He hyppivät korkealle ilmaan,
levittivät jalkansa, iskivät ne taas yhteen ja koettivat kampata
isoisäukkoa, kun tämä vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi
astua ovelle vanhoilla, pakottuneilla säärillään.
"Pois takan äärestä, kersat, että saan tilaa tälle kahvipaahtimelle",
sanoi emäntä vieraille lapsille, pitämättä silmällä, miten hänen omansa
käyttäytyivät.
"Antti, auta isoisää, hän kävelee yhtä vaikeasti kuin äiti
viimeisillään", kuiskasi Matleena. "Portailla on kauhean liukasta."
Antti kulki hitaasti, kuin häpeissään, vanhuksen perässä. Mutta
tultuaan ulos, missä ei kukaan pilkannut häntä, otti hän lujasti kiinni
ukon toisesta käsivarresta ja auttoi häntä varovaisesti alas portaita,
liukasta, epätasaista polkua pitkin, joka johti pieneen tupaan, missä
hän asui eläkkeellä.
Talonpoikien ijäkkäitä vanhempia sanotaan Norrlannissa
"eläkevanhuksiksi" eli "syytinkiläisiksi", kun he ovat jättäneet
talonsa ja maanviljelyksensä pojalle ja hänen vaimolleen. Vanhuksille
lasketaan ja mitataan oma osansa maitoa, jauhoja, perunoita, ja
senkaltaista. Elleivät lapset talossa, jonka he ovat luovuttaneet, ole
hienotunteisia ja hyviä, on vanhempien vaikeata.
Pieni tupa, mihin isäukko nyt kompuroi, oli kylmä ja hoitamaton
sentähden, että isoäitimummo oli kipeä ja makasi talossa läntisessä
alasängyssä. Hän makasi siellä, ei parempaa hoitoa saadakseen, vaan
siksi, ettei viitsitty mennä alas laittamaan ukolle ruokaa, kun muori
ei nyt jaksanut, ja päästiin näin ajattelemasta hänen hoitoansa.
Piialla, jonka muuten piti lämmittää ja huolehtia vanhuksesta, oli
tänä iltana muuta ajateltavaa. Ukko valmistautui kylmästä väristen
paneutumaan täysissä pukimissaan alasänkyyn lammasnahkavällyjensä
alle. Hän oli liian jäykkä ja kylmissään jaksaakseen panna puita vielä
aamusta takkaan jääneeseen kuumaan poroon.
Antti teki sen hänen puolestaan. Hän asetti sinne myöskin kahvipannun,
joka seisoi hellalla.
Ukko istui sängynlaidalla katsellen poikaa, joka hänen ajatuksissaan
oli kuin Jumalan enkeli, niin likaisenharmaat ja paikatut vaatteet kuin
hänellä olikin.
"Si-s-si-nä saat m-m-maata täällä yli s-s-ängyssä y-y-yöllä", änkytti
hän.
"Matleena ja Mauno myös?" kysyi Antti innokkaasti. Hänen mielestään
olo kylmässä, siistimättömässä tuvassa vanhuksen luona, joka katseli
niin ystävällisesti häneen, oli paljon mieluisampi kuin suuri, valoisa
keittiö, missä vain riideltiin ja äyskittiin toisilleen.
Kevyemmällä mielellä juoksi hän ylärakennukseen katsottuaan, että
puunkapulat takassa olivat syttyneet, ja että isoisä oli riisuutunut ja
päässyt sänkyyn.
Kuudestoista luku.
"TOTI."
Niilo seisoi portailla Antin tullessa. Hän oli huomattavan lauhkea
ja kuulosti suorastaan tuttavalliselta antautuessaan puheisiin Antin
kanssa. "Aiomme mennä 'kuokkimaan' viereiseen häätaloon. Suska vie
sinne maitoa, ja silloin menemme joukolla morsianta kurkistamaan."
"Sepä on teille hauskaa, se", sanoi Antti yrittäen mennä Niilon ohi
sisään. Mutta tämä astui tielle.
"On se sinulle ja siskoillesi yhtä hauskaa kuin meillekin."
"Eivät suinkaan he saa mennä täällä kuokkimaan?"
"Saa kai kuka hyvänsä mennä. Kylän pojat ovat kiukkuisia tälle
morsiamelle, kun hän, joka on niin rikas ja korea tyttö, on ottanut
ulkopitäjän miehen, jolla ei ole edes taloa, ja joka on sellainen
raukka, ettei ryyppää viinaa. Ja sentähden he panevat yöllä toimeen
hauskuuksia ja pelottavat heitä. Me, tämän kylän ja naapurikyläinkin
pikkupojat, menemme sinne ja olemme mukana rymäkässä."
"Mutta me emme mene. Matleena ja Mauno ovat väsyksissä ja saavat panna
maata."
"Nepä juuri tahtovatkin mennä, ja Suska ja minä olemme luvanneet, että
he saavat tulla joukkoon. Heillä ei näytä olleen paljon hauskaa",
lisäsi Niilo äänessään jonkinlainen säälivä sävy, joka vaikutti Anttiin.
"Niin, jos he haluavat mennä, niin kyllä he minun puolestani saavat",
sanoi hän.
Niilo jätti äkkiä tien vapaaksi. Antti ei havainnut häijyä välähdystä
hänen silmissään.
Matleena ja Mauno tulivat innokkaina häntä vastaan. Poissa olivat
väsymys ja alakuloisuus. He pääsevät katsomaan morsianta naapuritaloon!
Ruustinna itse oli pukenut hänet, ja hän kuului olevan niin hieno,
ettei itse kuningatar voinut olla hienompi -- kultakruunussa, ja
ruusuja pää täynnä, ja punainen silkkivyö ja musta silkkihame ja liivit
-- ja -- ja --!
"Manu ja Janne-Kustaa ovat nyt oikein hyviä meille", vakuuttivat
sisarukset. "Mutta hyi sentään, ne ovat tyrkyttäneet meille 'totia'."
"Oletteko hulluja, lapset, oletteko juoneet niin vaarallista ainetta?"
Antin silmät laajenivat pelästyksestä. Hän rupesi puristelemaan ja
kääntelemään Maunoa, aivan kuin olisi tahtonut ajaa hänestä ulos tuon
kuolettavan myrkyn.
"Päästä minut, päästä minut!" huusi Mauno hillitysti, etteivät
sisällä-olijat äkkäisi sitä alentavaa kohtelua, jota veli antoi hänen
kärsiä.
"He kyllä vaativat, mutta me emme ottaneet yhtään totia", kuiskasi
Matleena rauhoittaen.
"Isäntä kaatoi niin paljon viinaa kuumaan kahviin, että siitä tuli
enemmän viinaa kuin kahvia. Ja renki tahtoi ajaa sitä meihin."
"Mitäpä te pikkuraukat sille voitte", valitti Antti. "Ja kuitenkin
olette voineet varjella itseänne ensimäiseltä ryypyltä."
"Me itkimme ja pyysimme", vakuutti Matleena, "ja minä sanoin, että
oksentaisin siitä".
"Mutta he tahtoivat tietysti sittenkin sitä pakottaa teille --
pitääksensä hauskaa, kun ette sitte juovuksissa ollen olisi tietäneet,
mitä teitte." Antin silmät paloivat tummina.
"Niin, sitä he halusivat, ja tuo renki, joka nyt juo viinapullosta,
tarttui minua päähän ja piteli kiinni, sillä hän tahtoi ajaa minuun
totia", mutisi Mauno mulkoillen jurosti puheena-olevaan renkiin, joka
juuri asetti viinapullon omille sinertäväksi paisuneille huulilleen.
"Poika --! Mitä teit, päästäksesi häneltä pakoon?" Antti tarttui
kiivaasti Maunoa hartioihin.
"Sinä rakas, kuulethan, ettei se ollut niin vaarallista", kiiruhti
Matleena lisäämään. "Sillä vanha isoäiti huusi sängystä häntä. Näin hän
huusi: 'Tuppu, varo itseäsi! Minä näen valoa lasten päitten yllä -- ja
sinun ympärilläsi on vain pimeyttä'."
"Hän kirosi isoäidille, joka on niin sairas, keuhkotautinen, niinkuin
äiti, ja joka pian voi kuolla. Mutta hän laski meidät kuitenkin irti --
ymmärrätkö."
Antti nyökkäsi kuten helpotuksesta. Sitte hän meni hiljaa sängyn
ääreen, missä sairas makasi tuijottaen oudoilla silmillään. Hän oli
saanut ilkeän yskäkohtauksen, ja Antti kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen pitääkseen häntä ylhäällä ja helpottaakseen kohtausta.
Hän vaipui takaisin läähättäen.
"Älkää uskoko näitä ihmisiä, eikä lapsia. Ne eivät kunnioita vanhoja
--. Eivät kunnioita isää eikä äitiä -- ja silloin ei niiltä voi odottaa
mitään hyvää. Sellaisia me olemme olleet kaikki tyyni tässä talossa jo
aikoja sitten. -- Täällä on ollut niin paljon pahuutta ja juoppoutta ja
kirouksia, että ne ovat houkutelleet tänne kaikki pimeyden vallat."
Hän tuijotti eteensä ylöspäin kuin olisi nähnyt näkyjä.
"Niin monta kiitosta teille, mummu", sanoi Antti matalalla äänellä.
"Äiti sanoi aina, että oppii juomaan, kun alkaa nauttia totia."
Vanhojen kuolonkalpeitten kasvojen yli välähti kuin valonhohde. "Oi,
kuinka hyvältä tuntuu kuulla kiitosta. Olisi niin hyvä, jos voisin
elää uudestaan ja elää paremmin. Jos lapset näkisivät, että vanhukset
olisivat parempia, tulisivat kyllä hekin paremmiksi. Teillä on vanha
väki ollut oikeita ihmisiä -- sen ymmärrän."
"Äiti, hän oli kerrassaan oikea. Hän opetti meille sitä, mikä on oikein
-- ja hän itse teki niin."
"Minä näen sen --. Hyvin teille käy. -- Mutta varokaa itseänne näiltä
ihmisiltä ja lapsilta --. Niillä on teitä vastaan pahaa mielessä."
"Mitä te jankkaatte? -- Anna muorin olla, hän ei tee muuta kuin haukkuu
ja yskii päivät päästään", rähisi Niilo ja nykäisi Anttia käsivarresta.
"Tule nyt, meidän pitää mennä. Suska on valmis."
Lapset lähtivät, sekä vieraat että talon omat. Niilo tempaisi heidät
mukaansa, kun he tahtoivat pysähtyä sanomaan hyvää yötä Helokille.
Seitsemästoista luku.