Anna-Liisan suuret siniset silmät kyyneltyivät. Hän meni sisarusten
luo. Isäntä seurasi häntä. Hän rupesi katselemaan pikkupoikia. "Vai
niin, että tuon pienen tähden sinä enimmän huolehdit? Hyvänen aika
sentään tuollaista pientä naskalia, joka on voinut vaeltaa tänne aina
Hallatunturilta asti."
"En minä ole mikään pieni. Minä käännyin Kynttelistä kuudennelle."
Pekka-Erkki katsahti pikaisesti nuoreen isäntään, kaapi puurovatia
vielä kerran ja nuoli sitten puulusikan miehekkäästi ja asianmukaisessa
järjestyksessä.
Isännän täytyi vetää suunsa hymyyn. "Sisarukset eivät kukaties
saattaisi luopua sinusta?"
Pekka-Erkki sylkäisi ja mulkoili suurin silmin takkavalkeaan.
"En tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Heidän tulisi kaiketi kyllä ikävä,
kun heillä ei olisi ketään, josta pitää huolta ja jonka perään katsoa
nyt, kun pikkutytötkin jätettiin jahtimestarille."
Vaimokin tuli siihen. Hän seisoi kuunnellen pojan puhetta niin valoisan
ja iloisen näköisenä kuin hän ei ollut ainoan tyttärensä kuoleman
jälkeen ollut.
"Sitte ette kenties voi olla ilman häntä?" puheli isäntä edelleen
heittäen pienen merkitsevän katseen Anttiin päin. Antti kohtasi sen
totisena: "Ei maksanut vaivaa puhua siitä, ennenkuin sellainen asia
tuli kysymykseen."
"Nämä lapset ovat hyvää, viisasta lajia", sanoi Sanna-Maija äiti, "ja
minä luulen, että he tuovat taloon siunausta ja onnea."
"Entä jos antaisimme tämän karskin pikkumiehenkin jäädä tänne", sanoi
isäntä epäröiden. Hän raapi miettivän näköisenä korvallistaan.
"Pikku Kallekin paranee nopeammin, kun saa toverin", sanoi Sanna-Maija.
Antti innostui nyt hänkin. Jos Anna-Liisa otettaisiin heiltä, olisi
kyllä vaikeampi ylläpitää järjestystä pienten kesken kaikissa
vieraissa, välistä sangen ikävissäkin olosuhteissa, joihin he
joutuivat. Sitäpaitsi sai pieni poika maailmaa kiertäessään niin monta
huonoa esimerkkiä, hänen silmiinsä osui niin paljon epäpuhdasta ja hän
sai kuulla niin paljon pahaa, kevytmielistä puhetta, riitaa, toraa ja
kauheita kirouksia, että ne pakostakin jollakin tavalla jäivät hänen
mieleensä.
"Senvuoksi olisi niin erinomaisen hyvä, jos Pekka-Erkki saisi jäädä
tällaiseen taloon, että hänestä voisi tulla kelpo mies", sanoi Antti.
Hänen syvät, tummat silmänsä katsoivat totisesti voimakkaaseen,
uljaaseen talonpoikaan, joka seisoi hänen edessään. "Kun tulen
vanhemmaksi, menen vuohipaimeneksi tai pikkurengiksi, silloin saan
oppia jotakin ja sitte tulen tänne hakemaan Pekka-Erkin, jos hän vain
saa jäädä siksi."
"No, tottapa hän saa. En siedä ajatella, että meidän pikku Kalle
voitaisiin käskeä pois ja kulkisi teitä pitkin, niinkuin nyt tuon
pienen pitäisi. Sinä, poika, olet myöskin topakkaa lajia. Ja luulenpa
melkein sinun voivan tehdä, mitä sanot, niin että kerran tosiaankin
voit tulla perimään takaisin pienokaisen, jos pysyt terveenä."
Vaimo ojensi suuresti tyytyväisenä kätensä Antille antaen hänelle
ystävällisen, luottavan kädenlyönnin.
"Tee vuode pojalle pohjoiseen ylisänkyyn", sanoi mies. "Hän näyttää
olevan puhdas ja siisti, vaikka hän tulee maantieltä."
Niin, kyllä Pekka-Erkki tiesi olevansa "puhdas ja siisti". Oli vasta
maanantai, ja hän muisti liiankin hyvin viime lauvantainpesun, jota
tällä kertaa oli seurannut ahdas, nenää litistävä paita.
"Anna-Liisa saa maata myöskin siellä", sanoi Sanna-Maija. Hänen
kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän jutteli lasten kanssa kuin
olisivat he olleet vanhoja tuttuja.
Palvelijatar, joka tuli sisään, tuoden suuressa, siniseksi maalatussa
rainnassa vaahtoavaa iltamaitoa, pysähtyi oven viereen kuin
kivettyneenä. Kun hän meni ulos ruokkimaan lehmiä ja lypsämään,
oli talossa hiljaista, niin hiljaista kuin silloin, kun kuolema on
käynyt ja uhkaa viedä vielä enemmän. Ja nyt -- iloisia, leperteleviä
lapsenääniä, pestävien lusikkojen ja vatien kilinää!
Takan edessä istui pieni kiharahiuksinen tyttö neulomassa punaisia
ruusuja peukalolapaseen. Poika kiskoi päreitä ja lakaisi takkakiven
pantuaan enemmän puita liedelle. Emäntä itse istui taas rukin ääressä.
"Voi sentään, kuinka mukavaa täällä on", sanoi Loviisa. Hän aukaisi
oven suureen kaappiin, minkä hyllyillä oli suuri joukko puhtaita
maitopurtiloita. Sitte hän asetti siivilän toisen purtilon yli toisensa
jälkeen ja kaatoi niihin lämmintä maitoa.
Suuri kissa, joka istui ja muljotti kaapinrahilta, sai myöskin
tilkkasen kuppiinsa oven viereisen vesitynnörin ääreen.
Loviisa etsi syödäkseen voita, leipää ja kylmennyttä puuroa
astiakaapista. Sitte veti hänkin rukkinsa esiin ja hyrräsi, niin että
pyörä pilvenä vinkui, silkinhienon pellavalangan rullalle kertyessä.
"Saat mennä näiden poikien kanssa renkitupaan", sanoi emäntä lopulta.
"Katso, että he saavat pieluksen ja siistit lammasnahkavällyt. Tytöt
ja Pekka-Erkki saavat maata täällä ylisängyssä. Tahdotko ensin nähdä,
miten rauhallisesti pikku Kalle nukkuu?"
Emäntä ja Loviisa menivät varpain pieneen kamariin.
Loviisa näytti käsittämättömän tyytyväiseltä sieltä tullessaan. Hän
meni ja otti Anna-Liisaa kädestä.
"Tervetuloa meille, tyttö, -- ja sinä myöskin, pikkumies. Meistä tulee
kyllä hyvät ystävät, sen tunnen."
Viidestoista luku.