Kun lapset muutamia päiviä myöhemmin ehtivät niin kauvas, että
pääsivät pahimmasta tunturiseudusta, tulivat he eräänä iltana
taloon, missä sairaus ja surut olivat vieraina. Suureen, rikkaaseen
talonpoikaistaloon. Vanhin tyttö oli siellä äsken kuollut ainoastaan 10
vuoden vanhana. Ja nyt makasi pieni poju, ainoa poika, seitsenvuotias,
sairaana samassa taudissa, johon sisar oli kuollut. Vaimo, uljas,
kaunis nainen, seisoi takan ääressä ja vispilöitsi ohrajauhoja
kiehuvaan puuroveteen pienen lapsijoukon astuessa sisään, kuten
tavallisesti, ujon ja neuvottoman näköisenä. Hänen puolisonsa oli
ankara isäntä ja vaimon täytyi hoitaa tehtäviään kunnolla niinkuin
ennenkin, vaikka suru oli sydämessä ja levottomuus mielessä pienokaisen
tähden, joka ehkä nyt myöskin otettaisiin häneltä. -- Hän kääntyi oveen
päin, kun se jäi pitkäksi aikaa auki, ennenkuin kaikki viisi lasta
ehtivät sisälle.
Tänään he työnsivät Anna-Liisan edellänsä. Sille, joka oli kurjasti
puettu ja tuli pyytämään ruokaa ja majaa, oli kovin huolestuttavaa
astua niin suureen, hienoon taloon.
Vaimo jäi tuijottamaan Anna-Liisaan.
"Tule tänne tulen ääreen, lapsi", sanoi hän lempeällä, raskasmielisellä
äänellä. Hän ojensi kätensä ja sanoi hyvän päivän Anna-Liisalle, jonka
mielestä se oli suurenmoista ja juhlallista. Ei ollut juuri yleistä,
että sai semmoisen tervehdyksen saapuessaan katovuodenväkenä taloihin.
"Mikähän tuollaisen tyttösen nimi lienee?" kysyi vaimo ja työnsi
huivin taapäin Anna-Liisan vaaleilta hiuksilta. "Anna-Liisa", vastasi
kysytty ja katsoi rehellisillä, sinisillä silmillään talonpoikaisvaimon
surullisiin silmiin.
"Ei suinkaan, ei kai se liene totta? 'Anna-Liisa', niinkuin meidän
Anna-Liisa, hän, jonka Herra on ottanut!"
Vaimo tarttui päähänsä molemmin käsin ja vaipui uuninpenkille.
Puuropadan oli hän jo nostanut tulelta.
"Kyllä se on totta", toisti Antti astuen esiin. "Hänen nimensä on
Anna-Liisa, niinkuin meidän isoäidin, joka on kuollut."
Mies tuli sisään kahden rengin seurassa. He olivat lumisia, vaikka
olivat tömistäneet kuistiin päältään pahimmat möhkäleet, jotka olivat
kulkeutuneet myötä metsästä, mistä olivat ajaneet hirsiä. Vaikka hän
oli nuori mies, kulki hän kumarassa, pää alaspäin.
"Miten käy pikkupoikamme?" kysyy hän vaimolta sivumennen.
"Niinkuin tytönkin -- Herra kyllä ottaa myös pojan."
Mies meni ääneti pöydän ääreen, istuutui ja luki ruokarukouksen.
Hän otti puulusikan ja söi samasta puurovadista kuin rengit, vaikka
jokaisella oli oma pieni puuastiansa, missä oli maitoa. Vuohenjuustoa
ja voita ja leipää oli myöskin pöydällä.
"Vuokselan-muori on kai mennyt?" kyseli hän edelleen hiljaisesti.
"Hän lähti ennen puolta päivää, kun ei voinut enää tehdä mitään
pikku Kallen hyväksi. Vaikka ajaisimmekin nuo viisitoista penikulmaa
lääkärille, niin ei se auta. Hän makaa nyt vain jonkinlaisessa
horrostilassa, niin että kaiketi olemme pian lapsettomia."
Mies söi lusikka lusikalta, mutta hänestä näkyi, että suru oli
kouristanut häntä niinkuin vaimoansakin, joka seisoi pöydän ääressä
näöltään tyynenä leikaten ruisleipää metsämiehille, jotka kaikki olivat
yhtä masentuneita.
"Eipä muuten ole pikkuväestä puutetta, huomaan minä", sanoi isäntä
katkeralla äänellä. "Kun ei saa pitää ja ruokkia omiansa, niin olisi
parasta lähettää tiehensä toistenkin lapset."
"Minusta tuntuu, että silloin tekisi suuren synnin", sanoi vaimo
lempeästi. "Jos me kohta olemme ilman lapsia, ovat nämä pikkuraukat,
kuten kuulen, ilman vanhempia. Ajattelenpa, että se on melkein yhtä
raskasta."
Suuressa keittiössä, jota tuli hilpeästi loimuten valaisi, oli aivan
hiljaista. Kattilat välkkyivät pitkässä, rikkaalta näyttävässä rivissä
ulko-oven yläpuolella.
Seinäsängyssä oli punaruutuiset uutimet. Korkea hohtavan sininen
taalalaiskello punaisine ruusuineen oli korea katsella. Siistit
tilkkumatot muodostivat raitoja peittämälleen valkeaksi hangatulle
lattialle. Kirkkaiden ikkunaruutujen ääressä, joiden edessä oli
kotikutoiset, ilmavat reunusuutimet, näkyi kukkia, myrttejä,
palssameja, leijonankitoja sekä verenpisaroita. Huone oli perin hauska,
eikä sitä suinkaan pilannut ne kolme, nyt tilapäisesti syrjään pantua
rukkia, joiden kuontaloissa oli pellavaa ja rullilla lankaa.
"Käy tervehtimään isää, Anna-Liisa", sanoi vaimo, työntäen tytön
isäntää kohden tarkoittavasti ja surullisesti hymyillen. Anna-Liisa
punastui syvään astuessaan yksin esiin. Hän näytti niin lempeältä ja
suloiselta tällä hetkellä, niin hauskalta, siistiltä ja kammatulta,
vaikka hänen vaatteensa olivatkin kurjat ja kuluneet.
Isäntä katsahti häneen kummastuneena.
"Hyvänen aika, mikä sinun nimesi on, tyttö?"
"Anna-Liisa." Hän katsoi neuvotonna ja pelokkaana sisaruksiin päin.
Isäntä tarttui ikäänkuin hämmentyneenä käsin päähänsä kuten äsken vaimo.
"Herran tähden, Sanna-Maija, hän on aivan meidän Anna-Liisan näköinen,
ennenkuin tauti hänet runteli."
"Se juolahti minunkin mieleeni, kun hän äsken astui eteeni, ja silloin
ajattelin, että meidän Anna-Liisan piti mennä pois, että tämä tulisi
tilalle."
Vaimo katsoi lujasti ja totisesti mieheensä. Hän otti Anna-Liisaa
kädestä -- ja laski sitten hiljaa ikäänkuin hyväillen käsivartensa
tytön kaulaan viedessään hänet jälleen takan ääressä oleksivan
sisarusparven luo.
Kun miehet, kiitettyään Jumalaa ruuasta, nousivat pöydästä, toi hän
siihen lapsille maitoa ja puuroa ja heidän osakseen harvoin tulleita
voileipiä hienosta, siihen aikaan suuriarvoisesta ruisleivästä.
Sitte läksi hän nopeasti ja ääneti heidän luotaan. Lapset ymmärsivät,
että hänen täytyi mennä katsomaan sairasta poikaa. He istuivat pöydän
ympärillä levottomina ja miettiväisinä. Puhe siitä, että Anna-Liisa
kenties jäisi, pelotti heitä. Vaimo tuli jälleen ulos keittiön takana
sijaitsevasta pienestä kamarista, missä sairas makasi. Hän meni
nopeasti keittiön läpi pihalle.
"Hän on nyt kenties kuollut", kuiskasi Anna-Liisa.
"Silloin he suuttuvat Herralle ja ajavat meidät pois."
"Ei", väitti Matleena. "Tehän näitte, että hänen silmänsä loistivat.
Poika on kai pikemmin parempi, ja silloin he tulevat iloisiksi ja ovat
kiitollisia Jumalalle, ja sitte he ottavat sinut, Anna-Liisa."
Jälleen istuivat lapset ääneti, raskaalla mielellä.
Äkkiä painoi Anna-Liisa päänsä pöydällä ristissä olevien kättensä
varaan. Hän itki -- itki, vaikka niin hiljaa, ettei kukaan voinut sitä
kuulla. Mutta sen saattoi nähdä värisevistä olkapäistä ja lohduttomasta
pään asennosta.
Sisarukset syödä natustivat voileipiänsä tuskallisessa äänettömyydessä.
"Sinä rakas Anna-Liisa -- sinä rakas" -- sanoi Antti koettaen vetää
hänen kätensä syrjään. Tämä oli hänelle peräti raskasta ja outoa, että
Anna-Liisan, joka aina oli niin hiljainen ja tyyni, nyt piti itkeä niin
hirveästi. Anna-Liisa nosti päänsä aivan punaiseksi itkettyneenä.
"En tahdo olla ilman teitä --, ensin pikkutytöt, joita suren niin
kauheasti, -- ja sitte te kaikki."
"Niin, kyllähän se on meillekin surkeata", sanoi Antti sävyisästi.
"Niin hyvä kuin olet ollut näille pienille ja sitäpaitsi meille
kaikille."
"Ja kuka lypsää Helokkia --, ja paikkaa pojille ja pesee ja pitää
teidät kunnossa --", nyyhkytti Anna-Liisa. Hän loi äidillisen
huolestuneena silmäyksen kahteen pienimpään pöydässä-olijaan. "Tehän
ette tahdo kammata ettekä pestä itseänne, jos en minä pidä teistä
huolta."
Mauno ja Pekka-Erkki loivat silmänsä alas tuntien syyllisyytensä. Niin
karskia miesväkeä kuin he halusivatkin olla, tuntui heistä peseminen
ja kampaaminen suunnattoman vaivalloiselta. Ei ollut ensinkään hauska
lauvantai-iltaisin vetää yltään lämmintä paitaa, joka kietoutui niin
hyvin ruumiin mukaan. Ja sitte ponnistaa saadakseen käsivarret toiseen,
joka saattoi olla ilkeän kylmä, vieläpä märkäkin poikien mielestä,
se kun oli maannut kontissa pyry- ja rajusäitten vaikutukselle
alttiina. Ja toiseksi ei juuri milloinkaan yksikään paita sopinut
heille täydellisesti. Paita samaten kuin muutkin vaatteet tulivat aina
ikäänkuin yllätyksenä -- välistä ne olivat niin suuret, että ne sekä
riippuivat että laahasivat, ja toisen kerran niin pienet ja ahtaat,
että nenä litistyi muuttaessa.
Anna-Liisa tapasi hieroa suovalla ja vedellä heidän kasvojaan ja kaulaa
ja korvia ja pyyhkiä heitä vanhoilla vaatteilla, jotka olivat pestyjä,
mutta tietysti kaulaamattomia ja kovia, niin että "ne repivät kuin
suden kynnet", vakuuttivat pikkupojat asettuessaan vastarintaan.
Ja istuessaan siinä pöydän ääressä todellakin peloissaan Anna-Liisan
jäämisestä, ei heillä tosin ollut samaa huolta kuin hänellä kyseessä
olevasta tulevasta siisteyden ja järjestyksen puutteesta. Ainoa,
mikä heitä ylläpiti heidän ikävöidessään siskoa, oli juuri tuo äkkiä
leimahtanut toivo, että he saisivat olla vapaina vedestä, suovasta ja
pyyhinrievusta.
"Täällä, Anna-Liisa, sinun olisi hyvä", sanoi Antti yrittäen saada
äänensä huolettomaksi. "Saat oikein sängyn maataksesi ja alituisesti
tällaista ruokaa."
"Ja sillä välin te kaikki kiertäisitte pitkin teitä ja minun pitäisi
ajatella teidän makaavan semmoisilla vuoteilla, että saisitte muitten
kulkijain niihin jättämiä syöpäläisiä, tai jossakin kylmässä tuvassa,
ja ettette koskaan saisi syödä itseänne kylläisiksi."
"Olemmehan saaneet muutaman kerran. Muistatko, siinäkin suuressa
talossa, missä kuitenkin oli niin monta lasta, ja me saimme koko
padallisen hernesoppaa --."
Antti vaikeni. Näki kyllä, miten raskaalta hänestä tuntui, että täytyi
mahdollisesti jättää huolehtiva, reipas sisar.
"Kävelisit vain meidän kanssamme, minne mekin menemme", mutisi Matleena
viimeinen voileivänpala suussa. Hän pyyhki nenän ja sormet paikattuun,
pesussa haalistuneeseen esiliinaan ja painoi päänsä Anna-Liisan poskea
vasten. "Näetkös, on aina hauska olla ulkona, -- jos ei kaikki olekaan
niin hyvin, näkee kuitenkin niin paljon. Lumi sattuu asettumaan niin
hauskasti joka paikkaan. Ja hauskaa on katsoa jälkiä lumessa, kun
se lepää tasaisena nevoilla ja pelloilla. Siihen tulee niin pitkiä
koukeroita, aivan kuin pitsiä. Jänis ja kettu ja koira ja harakka
ja varis, jotka vast'ikään ovat tulleet, koristelevat kaikki tyyni
jaloillaan lumen eri tavalla, niin että se muuttuu hienoksi kuin olisi
häät."
"En minä näe mitään sellaista, minä. Näen vain teidät", huokasi
Anna-Liisa surullisena.
"Senpätähden sinä et saa jäädä, vaan lähteä mukaamme, kuuletko
sinä, Anna-Liisa! Nyt tulee kevät, ja isot kosket pääsevät jäistä
vapaiksi, ja ne laulavat niin komeasti. Helokki on mukanamme, meillä
on yllinkyllin maitoa juoda, -- karpaloita on nevoilla, ja mustikoita
ja luhdikoita niin paljon kuin jaksamme syödä. Joka kerran talvella on
vaeltanut ulkona ja ollut ahtaalla, hän saattaa kulkea kesälläkin",
sanoi Mauno ratkaisevasti.
"Minun mielestäni saat seurata meitä niinkuin ennenkin, tyttö", arveli
Pekka-Erkki. Lausunto vaati häntä jossain määrin voittamaan itsensä,
sillä uhkaavan pesun ja kampauksen vaara oli yhä hänen edessään.
"Hiljaa", varoitti Anna-Liisa ja kohotti kuunnellen päätänsä. "Poika
tuntuu ääntelevän huoneessaan, hän tahtoo kenties jonkun luokseen."
Hän hiipi epätietoisena varpaillaan yli lattian ja pysähtyi ovelle.
"Tulkaa tänne --, en tahdo olla yksin", kuuli hän sisältä pienen,
heikon äänen.
"Sinäkö se olet, Anna-Liisa", sanoi pieni potilas vetosohvasta, missä
lepäsi. "Laula minulle 'Koko tien hän kanssan käypi', -- niin nukun."
Poika käänsi kasvonsa, jotka taudissa parempaan päin tapahtuneen
äkkikäänteen vuoksi olivat hiestä kosteat, seinään päin, sulki silmänsä
ja odotti laulua.
Anna-Liisa tunsi kyllä laulun, mutta hänestä oli vastenmielistä laulaa
yksin ja vieraassa paikassa.
"Laula, kuuletkos sinä", huusi poika sairaan kärsimättömällä äänellä.
Anna-Liisa hyräili hiljaa: "Koko tien hän kanssan' käypi, mitäs muuta
toivoisin? Epäilenkö rakkauttaan, jok' on hellin, lämpimin?"
Laulaessaan pyyhki ja jäähdytteli hän pojan otsaa liinarievulla, jota
hän kostutti sängyn vieressä tuolilla sijaitsevassa, vedellä täytetyssä
posliinivadissa.
Vaimo tuli sisään miehen seuraamana. Hän oli käynyt noutamassa häntä
sairaan luo. Hänen piti nähdä ihme, mikä pojassa, heidän ainoassa
lapsessaan, oli tapahtunut. Lapsen näkeminen, sairaan, joka hetki
sitten kuumeen puna kasvoillaan tuskaisena oli heittelehtinyt
sijallaan, teki mieheen sellaisen vaikutuksen, että hän melkein
tahtomattaan liitti kätensä ristiin ja kiitti ja ylisti Jumalaa, jolta
apu lähtee.
Anna-Liisa keskeytti laulun ja nousi poistuakseen huoneesta. Mies
tarttui hänen käsivarteensa.
"Sinun pitää jäädä meille, tyttö, sillä koskaan eläissäni en ole ollut
niin iloinen kuin nyt."
Anna-Liisa vetäytyi hiljaa hänestä. Surullisena ja pelästyneenä hän
katsoi ovelle. Hänellä tuntui sen takana olevan koko maailman aarteet
kadotettavana.
"Olet kai iloinen päästessäsi hädästä ja huolesta ja saadessasi täällä
kodin ja suojan kaikiksi ajoiksi, nyt kun sinä minun puolestani saat
jäädä tänne ainiaaksi", sanoi nuori isäntä kummastuneena ja melkein
tyytymättömänä nähdessään tytön hätääntyneen ilmeen.
"Kyllä", vastasi tyttö hiljaisesti. "Mutta minun on vain niin raskasta
ajatella pikkupoikia. Minä olen heitä pessyt ja kammannut ja lypsänyt
Helokkia, että he ovat päivin saaneet rieskamaitoa. Pienin ei ole niin
vanha kuin tämä tässä, ja hänen täytyy kulkea ja kiertää pitkin teitä,
kun minun on hyvä olla."
Neljästoista luku.