Kun jäljelläolevat lapset nyt jatkoivat matkaansa, eivät heidän
ajatuksensa enää olleet niin raskaita. Heillä oli niin paljon
ihmeellistä puhuttavana. Ensiksikin koreasta rouvasta, jonka
silmät olivat niin lempeät. Lakanoista pitseineen ja punaisista
peitteistä pikkutyttöjen vuoteissa ja hienosta, hyvästä ruuasta, jota
pienokaisilla nyt alati olisi.
"Ja nähkääs, he ovat tulleet oikeitten ihmisten luo, sellaisten,
joihin äitikin olisi suostunut", sanoi Antti totisesti. "Rouva
istui eilen illalla korisängyn ääressä ja antoi pikkutyttöjen lukea
pienen rukouksensa, ja sitte hän sanoi, että he rukoilisivat Jumalaa
suojelemaan sisaruksia, jotka kulkevat ulkona maailmalla, ja antamaan
meidän kaikkien tulla kilteiksi, hyviksi ihmisiksi. Siitä minä pidin,
siksi he saivat jäädä sinne."
"Olisi kai sinun pitänyt antaa heidän jäädä suurtaloonkin, jos he
olisivat tahtoneet pitää pikkutytöt, vaikka väki olikin sekä nyrpeää
että häijyä", sanoi Anna-Liisa vähän pisteliäästi.
"Ei koskaan", puuttui Antti kiivaasti puheeseen, "tiedä se. -- Sinnekö,
missä isäntä niin ankarasti kirosi! Mikä onnettomuus hyvänsä voi
kohdata sellaista taloa; ja siitä saisivat pikkutytötkin kärsiä."
"Niin", lisäsi Mauno, "ja pihalla huusivat rengit, joiden piti asettaa
hevoset takarekien eteen, alituisesti 'tuhat perkelettä'."
"Hui, sehän on aivan hirvittävää", sanoi Matleena kauhistuen.
"Näin hän sanoi", jatkoi Mauno ikäänkuin hyvillänsä saadessaan sitä
"hirvittävää" toistaa: "Anna tänne se perkeleen kirves, että saan lyödä
naulapahuksen kirottuun takarekeen."
"Vaiti poika! Oletko hullu, kun suorastaan vedät onnettomuutta
ylitsemme puhumalla niin kauheita sanoja. Äiti, kun aina niin pelkäsi
kirosanoja", sanoi Antti pelästyneenä ja pahoillaan. "Eikä teidän toki
tarvitse ajatella, että olisin jättänyt pikkutytöt sellaiseen taloon,
vaikka he olisivatkin saaneet nisujauhopannukakkua ja sianlihaa ja
vehnäskahvia joka ikinen päivä."
"Niin, pikkutytöt olisivat kai oppineet kiroamaan sellaisessa talossa
hekin", epäili Pekka-Erkki.
"Mutta niillä oli siellä neljä hevosta, ja seinällä pyssy, ja isännällä
oli tuppipuukko, joka oli oikein kaunis, niin että kyllä pikkutytöt
olisivat tavallansa voineet sielläkin hyvin", arveli Mauno.
"Nyt saatte nähdä tuppipuukon, jonka sain jahtimestarilta", keskeytti
Antti. Hän otti povestaan tuppeen pistetyn puukon, jossa oli musta
kiiltävä varsi ja nahkatuppi, ja jonka terä oli ohutkärkinen ja
välkkyvän terävä.
"Ei mutta, poika!"
Mauno pysähtyi keskelle tietä kuin kivettyneenä. "Sillä kai on tuhat
kruunua, joka hennoo antaa pois tuollaisen. Mistä se tuli, että hän sen
teki?"
"Minun piti auttaa Tuovia päreitä pilkkomaan, ja minulla oli vain vanha
puukkoni. En tiedä, liekö hän sanonut jotakin jahtimestarille, mutta
kun olin hänen luonaan sisällä kiittämässä meidän edestämme, antoi hän
minulle puukon. Ja sitte hän sanoi, että kunnon poika, joka osaa hyvin
käyttää puukkoansa, aina voi tulla toimeen maailmassa ja kunnialla
päästä eteenpäin."
"Sellainen puhe kuuluu korealta", sanoi Matleena uneksien. "Se rouva,
joka oli niin kovasti näppärä, antoi minulle niin hienoa lankaa. Tässä
saatte nähdä. --"
Matleena otti esiin paperitötterön ympärilleen solmitusta saalista. He
pysähyttivät kelkan. He olivat nyt keskellä metsikköä poissa ihmisten
silmistä. Matleena istui kelkkaan.
"Kas tässä -- punaista lankaa ruusuihin, ja vihreää lehtiin, ja ruskeaa
varsiin."
"Mutta mihin -- mihin hyvänen aika ne ovat aiotut?" kysyi Anna-Liisa
yhtä hämmästyneen näköisenä kuin toisetkin sisarukset, jotka
äärimmäisen kummastuksen valtaamina ottivat Matleenan koreuden
katseltavakseen. Joukossa oli myöskin harmaa lankakerä, johon
oli kiinnitetty luinen virkkineula, sukkavarraskerta ja kiiltävä
parsinneula.
"Tuo taitava rouva sanoi minulle näin: 'Osaatko kutoa?' sanoi hän."
"Hertti, tottahan sitä osannet", suhahti Anna-Liisa.
"Älä nyt -- niinhän minä sanoinkin. -- Voithan antaa minun puhua
loppuun! 'Kyllä', sanoin minä."
"No, mitä hän sitten sanoi?" kysyi Mauno innokkaasti.
"'Tässä saat nähdä', sanoi hän."
"Mitä sitte sait nähdä?" intoili Pekka-Erkki, joka kuljetti kättänsä
korean langan yli kuin olisi tahtonut hyväillä sitä.
"Surkeus suuri, kuinka te kyselette ja pidätte meteliä, niin että minä
syön, mitä minun piti sanoa, enkä enää muista sitä!"
"Sinun piti saada nähdä jotakin", auttoi Antti häntä tolalle.
"Niin se oli, mutta vaiti nyt. Hän näytti minulle parin lapasia,
nähkääs, niin hienoja lapasia, ettette ole sellaisia nähneet."
"Ne kai maksavat paljon rahaa, se on tietty", sanoi Mauno
ajattelevaisesti.
"Niin kyllä, näetkös, mutta ei sille, joka voi valmistaa sellaisia --
sillä silloin maksaa ainoastaan lanka."
"Lanka, niin, mutta ei se maksane vähän sekään", tuumasi Anna-Liisa.
"Te sitte vasta olette kiusallisia keksimään ikävyyksiä, niin että
minä töin tuskin haluan puhua loppuun", napisi Matleena. Hän otti
kuitenkin armollisesti esille puoleksi kudotun lapasen, missä valkoinen
villalanka vielä oli kiinni.
Se oli valmistettu "koukkuamalla", millä tavalla Norrlannin naiset
ennen pienellä luukoukulla virkkasivat erinomaisen lujia lapasia.
Ja lapasen puoliskolle oli villalangalla neulottu punaisia ruusuja,
vihreitä lehtiä ja ruskeita varsia.
"Annas olla, joko nyt käsitätte, missä ruusujen ja lehtien paikka on?"
Matleena salli pienen lapaspuolikkaan kulkea sisarusten kesken.
"Niin, mutta kuka sen nyt tekee! Et sinä nyt ainakaan voi saada
aikaan sellaista, joka on niin hienoa ja mutkikasta", sanoi Mauno
ylimielisesti ja musertavalla varmuudella.
"Ei, se on selvää", kinasteli Matleena. "Sinä kai luulet _itse_ siihen
paremmin pystyväsi -- sinä, joka parsii sukkia niinkuin kurotaan kiinni
jauhopussin suu, vedät vain reijän kokoon -- vaikka se olisi kuinka
suuri."
"Matleena, varo itseäsi, ettet tule suulaaksi", muistutti Antti. "Eikä
ollenkaan ole somaa, kun naisväki käy sellaiseksi."
"Sittepähän mies voi olla vaiti, kun ei tiedä mitään siitä, josta pitää
ääntä."
"No, senhäntähden kysyy, kun ei mitään tiedä", jatkoi Antti sävyisästi.
"En minäkään tiedä, miten sinä menettelet noiden ruusujen suhteen, tai
miten saat aikaa sellaiseen työhön."
"Niin, mutta minä tiedän. Kun sinä eilen olit ulkona ja kannoit heille
vettä ja loit lunta, olin minä sisällä rouvan luona, ja hän auttoi
minua laittamaan tämän nutun. Ja minä sain neuloa tämän esiliinankin
itselleni."
"Minäkin sain ommella itselleni sellaisen", sanoi Anna-Liisa ylpeästi.
"Ja kun se oli tehty, näytti hän minulle, miten minun pitäisi koukuta.
-- Katsokaas näin! Mutta se on tietysti peräti mutkallista."
Pakkasen punertamin, jäykin sormin, nenä vuotavana ja suu juhlallisesti
kokoonpuristettuna näytti Matleena sisarusten silmissä ihmeteltävää
koukkuamistaitoaan.
"Ja sitte, nähkääs, tulee kaikista merkillisin."
Hän pujotti tärkeän näköisenä punaisen langan parsinneulan silmään.
"Sitte katsokaas -- tulee kaikista kummallisin. -- Että minä osaan
neuloa -- näin -- koreaa."
Hän neuloi vain muutamia pisteitä, mutta sekin jo herätti sisaruksissa
tarpeellista kunnioitusta.
Matleena hypähti pystyyn, pisti langan talteen ja otti oikean ajoluiun,
sillä eipä luminen maa monen asteen pakkasessa ollut juuri sopivin
neulomakoulun paikka.
"Tästä lähtien, nähkääs, koukkuan lapasia ja neulon niihin ruusuja ja
-- _myyn_ niitä, kuulettekos, -- ja saan rahaa ja ostan meille pienen
tuvan, joka näyttää puolukoilta ja kermalta, ja jossa on nauravat
ikkunat. Pikkutytöt ja kaikki tyyni teemme sitte lapasia. Oikeita oman
maan lapasia --, sillä rouva sanoi, että tekisimme kaikki aivan kuin
ajatellen oman maan nimen tulevan työhön mukaan; kaikki tehtävät ovat
suoritettavat tietysti sillä tavalla, ettei isänmaa joudu häpeään. Kun
vain tulee kevät, rupean kulkiessani kutomaan, sillä hän sanoi, että
näin on vaimoväki täällä ennenkin tehnyt. Kudon pikkusukkia teille
päivin ja sitte illoin, kun istumme jossakin koivuhaassa, koukkuan ja
neulon ruusuja, joista tulee niin koreita kuin orjanruusut."
"Minä en suinkaan aio ryhtyä lapasia koukkuamaan", sanoi Mauno
ojentautuen ja kääntäen ranteista liian pitkiä, riippuvia
nutunhihojaan. "Ei, minä puolestani lähden Amerikkaan ja kaivan niin
paljon kultaa, että voin ostaa koko Hallatunturin pitäjän ja kirkon,
jos tahdon, ja täyttää sen karpaloilla ja tuoreilla juustoilla ja
luhdikoilla ja sianlihalla ja --" Mauno kellahti sivuun.
Kohti kurkkua huutaen ja pelästyneenä hän koetteli kädellä poskeaan.
Siinä poltti korvapuusti. Antti, joka ei ollut kurittanut lapsia äidin
eläessä, ja joka tavallisesti oli ihmeellisen kärsivällinen heidän
suhteensa, vihastui tulisesti. Mauno sai korvapuustin, ja Antti rupesi
häntä puristelemaan, juuri kuin hän olisi ollut perunasäkki, johon oli
saatava enemmän tilaa.
"Poika, ettet häpeä! -- Pidätkö vierasta maata parempana omaa --!
Lähteä sinne kullan hakuun! -- niinkuin meidän setä, joka on turmellut
siellä itsensä. Ja vielä sekin, että kullalla ostaisit kirkon siksi
vain, että pitäisit koreaa kirkkoa, missä Jumalasta saarnataan, aittana
--. Sinulla on, Mauno, ilkeä mieli, ja tuollaista puhetta en kärsi
kuunnella."
Lapset kävelivät tavallista kulkijahölkkää, sangen noloina Antin
odottamattomasta kiukunpuuskauksesta. Mauno pirottaen ja itkua
tuhertaen.
"Miehen on paljon parempi tehdä lapasia kunnialla kuin nostaa säkittäin
kultaa ja käyttää sitä siihen, mikä on pahaa -- muista se, Mauno",
jatkoi Antti vielä aivan hengästyneenä harmista. Hän kahlasi metsikköön
kinoksen läpi ja leikkasi terävällä puukolla kuusenlatvan, jonka oksat
olivat niin tasaisena kehänä rungossa kiinni, että se hyvin sopi
männäksi. Hän koetti jälleen leppyä.
"Kun eivät pikkutytöt nyt istu kelkassa", sanoi hän, "niin olen
ajatellut kuljettaa siinä työaineksia askartaakseni iltaisin,
kun tulemme johonkin taloon, missä on tuli takassa, tai jonnekin
leipomatupaan tai renkikamariin."
"Aiotko tehdä mäntiä ja pesimiä myytäväksi?" kysyi Anna-Liisa
jonkinlaisella kunnioituksella mahtavalta veljeltään.
"Niitä olen enimmäkseen ajatellut. Puulusikoita myöskin. Simo-Paavalin
vaari oli mainio lusikoita tekemään, mutta eihän minulla koskaan ole
ollut puukkoa, että olisin voinut veistää niiden mukaan."
"Ne minä sinulle maalaan", huusi Matleena metsikköön päin Antille.
"Niin koreita, pieniä, sinisiä ruusuja ja vuohensilmiä. Valmistan
väriä, niinkuin äitikin, lehdistä, kukkasista ja juurista."
"Saanko auttaa sinua lusikoita tekemään, kun tulen suureksi?" mutisi
Mauno, tullessaan Antin läheisyyteen tiellä.
"Saat kyllä, poika. Kas tässä vanha puukkoni, sillä voit, vaikka olet
pieni, alkaa tehdä aineksia."
"Voimmehan myydä lusikat, Antti, ja saada rahaa. Mutta en minä sentään
ostakaan kirkkoa, sillä pappi ei voi siellä silloin lukea."
"Ei, emmekä me voi istua siellä ja kuunnella häntä ja veisata ja lukea,
että meistä tulisi hyviä ihmisiä, niinkuin äiti toivoi."
Kolmastoista luku.