Kun Hallatunturin lapset jälleen vaelsivat jahtimestarin talosta,
oli heitä enää vain viisi. Sanna-Kaisa oli saanut jäädä pikku siskon
luo. Ja niin olivat pikkutytöt taasen yhdessä. Jahtimestari itse oli
niin tahtonut. Järjestyksen ihmisenä hän huomasi ja hämmästyikin
äärettömästi ja ihmetteli, kun uusi, pieni ryppymekko, joka hänen
mielestään saattoi tuskin ymmärtää viedä ruokaa suuhunsa, tuli hänen
huoneeseensa kiittämään ruuasta ja heti huomasi hänen paperiveitsensä
pöydän alla. "Pöydän alla on veitsi", piipitti hän hienolla äänellä
ryömien mainittua esinettä hakemaan. Ja totisesti, paperiveitsi, jota
hän, jahtimestari, niin varoi ja jota hän turhaan oli etsinyt, oli
hänen kirjoituspöytänsä alla melkein piilossa, poronnahan peitossa.
"Tahtoisitko antaa sen minulle", sanoi hän ojentaen kätensä.
Sanna-Kaisa astui heti esiin jättäen veitsen.
Jahtimestari, joka tiesi, miten vaikeata oli saada totutetuksi koiria
noutamaan esineitä, miltei nolostui. Hän oli luullut vielä vaikeammaksi
saada lasta tottelemaan.
"Anna-Aitta tulee, uuti nutte, laulaa, toutaa -- taimaan taana, uuti
nutte." Martta-Eeva, joka oli jo aivan kotiutunut jahtimestarin
kauniissa, hauskassa huoneessa, tuli sisään tallustaen ja veti nyt
Sanna-Kaisan mukanaan. Hän tahtoi näyttää hänelle uuden nukkensa,
sellaisen oikean, jolla oli kirkkaat silmät hienossa posliinipäässä, ja
hän tahtoi, että he laulaisivat ja tuutisivat hänet uneen, kuten heidän
oli ollut tapana tehdä entisille nukeilleen.
Pienokaiset valmistivat nukelle vuoteen sänkykamariin. Siellä
kasvattivanhempien luona oli Martta-Eevalla nyttemmin oma, hieno
sijansa pienessä sirossa sängyssä. Sanna-Kaisa laski myöskin oman
nukkensa, riepuihin kiedotun halon, konelaatikkoon --. Sitte pikkutytöt
lauloivat suloisesti ja hartaasti laulunsa taivaallisesta Kaanaasta
molemmille unisille nukeille keikuttaen laatikkoa välillänsä.
Kerttu, kasvattiäiti, juoksi hakemaan miestään. Hänen täytyi kuulla
ja nähdä heidät yhdessä, nähdä ja verrata jo punaposkista, vapaasti
katselevaa pientä löytölasta sievissä, oivallisissa vaatteissaan,
toiseen, pieneen, kalpeaan raukkaan kärsivine katseineen ja ohkaisine,
lopen kuluneine repaleilleen. Kerttu tiesi hyvin, minkätähden hän
halusi esittää tämän kuvan miehelleen.
Molemmat puolisot seisoivat toisiinsa nojautuneina, kuunnellen lasten
laulua.
"Artur sinä. -- He laulavat 'Taivaan Kaanaasta'. Kuule tätä pientä,
uutta tulokasta! Eikä 'Kankaiden hanhista'", lisäsi hän arasti. "Ei kai
tuo pieni Jumalan enkeli ole mielestäsi sinua narrannut?"
"Ei, totisesti, ei. Sanon sinulle, etten nyt ensinkään tahtoisi olla
ilman häntä. Talossa tulisi taas niin tyhjää ja hiljaista."
"Muistatko sananlaskua: 'Pata, joka keittää yhdelle, keittää yhtä hyvin
kahdelle'."
"Sanotko niin --!"
Jahtimestari katseli miettivän näköisenä lattialla istuvia pienoisia,
jotka yhä lauloivat ja keikuttivat konelaatikkoa välillään. Toinenhan
heistä hänen täytyi pitää ja hän tahtoikin sen tehdä. Mutta toisen --
tuon kalpean pienen olennon, ohuine poskilleen ja tummine, kärsivine
silmineen -- niin, hänen täytyi taas maantielle. Eikä kellään heistä
ollut äitiä eikä isää, sen oli hänen vaimonsa kertonut.
"No niin, anna sitte Jumalan nimessä padan kiehua kahdelle", sanoi hän
viimein.
Lapset lauloivat laulamistaan kasvattivanhempien totisina, kirkkain
kasvoin mennessä suurempien lasten luo, jotka istuivat keittiössä
puhellen Tuovin kanssa. He eivät tahtoneet ottaa pienoisia ilman
suurempien myöntymystä. Ja voihan käsittää, että pikkutyttöjen oli hyvä
jäädä pieneen taloon, missä itse ikkunatkin hymyilivät ja vilkkuivat
katon harjan alla, ja missä seinätkin olivat kuin puoloilla ja kermalla
siveltyjä.
Kahdestoista luku.