Kahdeksan päivää myöhemmin tulivat lapset hitaasti taivaltaen
laahustavin, väsynein askelin mäentörmää ylös vaaleanpunaista taloa
kohden, missä jahtimestari asui. Tehtiin siten mutka suurelta
maantieltä ja sen varrella sijaitsevista taloista, niin ettei
oikeastaan kumpikaan, ei Antti eikä Anna-Liisa, olleet sen puolella.
Kenties he eivät saisi vaivainsa palkaksi tuskin leipäpalaakaan.
Niin paljon katovuoden väkeä oli läpi talven vaeltanut ennen heitä,
minne ikänä he tulivatkin, että saattoi ymmärtää ihmisten väsyvän
antamaan. Mutta Matleenan mielestä näytti siltä, kuin mäellä oleva
vaaleanpunainen talo olisi ollut puolukoilla ja kermalla sivelty, ja
että se ikäänkuin nauroi ja vilkutti heille pikku ikkunoineen, jotka
näyttivät katon alta tirkisteleviltä silmiltä.
Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena. Se kääntyi jyrkästi metsäkumpua
kohden johtavalle tielle ja rupesi melkein juoksemaan, niin että lasten
enempää miettimättä täytyi seurata sitä.
He kävivät, kuten tavallista, hiljaisiksi ja aroiksi saapuessaan
taloon. Suuri, harmaa hirvikoira, joka haukkui, ei kuitenkaan
säikähdyttänyt heitä. Se näytti pikemmin arvokkaalta ja uljaalta
kuin kiukkuiselta. Lapset ohjasivat askeleensa keittiön puolelle ja
asettivat kelkan ulkosalle. Tällä kertaa he aikoivat antaa Pekka-Erkin
jäädä Helokin luo.
Kesken kaiken ja ennenkuin lapset olivat ehtineet sisälle, näkivät he
nuoren, hienon rouvan liukuvan kelkalla pihan perukassa sijaitsevaa
lyhyttä mäkeä alas. Pieni tyttö oli kelkassa hänen edessään.
Pienokainen oli puettu valkoiseen vohlannahkaturkkiin, pieneen,
valkoiseen, kudottuun lakkiin, ja jaloissa oli hänellä pienet
lapikkaat. Hän nauroi ja hypähteli rouvan polvella huomattavasti
riemuissaan kelkalla ajamisesta. Rouva nousi, nosti hänet syliinsä ja
suuteli häntä.
"Rakas pieni Atta-lapsi, nyt käymme sisälle, lapsen pitää syödä ja
nukkua päivällistä ja tulla äidin terveeksi, reippaaksi tytöksi."
"Elotti, Elotti, Antti, Anna-Aitta -- Alleena."
Pienokainen pyristelihe kiivaasti irroittuakseen käsivarsista, jotka
hellästi ympäröivät häntä.
Kerttu rouva kääntyi nopeasti. Hän päästi lapsen, joka innokkaasti
juoksi hänen tyköään, ja antoi käsivartensa vaipua, seisoen hiljaa
paikallansa surun ja yksinäisyyden valtaamana. Lapset olivat kuin
kivettyneitä. He seisoivat hiiskahtamatta, liikkumatonna. Mutta Helokki
oli kohta asian perillä. Se päästi määkinän ja juoksi Martta-Eevan
luo. Mitäpä hän siitä huoli, että pienokainen oli, lapikkaita
lukuunottamatta, hieno kuin prinsessa. Sehän oli kuitenkin sama pieni
ihmisvohla, jolle hän oli antanut maitoa, ja jota hän oli turkillaan
lämmittänyt.
"Elotti!"
Martta-Eeva kiersi käsivartensa vuohen pään ympärille, joka taipui
häneen päin. Hän ojensi käsivartensa. "Puttaa! Antti itä! Antti ota
Atta-Eeta!"
Ja Antti otti syliin pikku siskon. Hän silitti hänen poskiaan, hänen
käsiään. "Pikku tyttönen, -- meidän pikku tyttömme! Sinä rakas
Martta-Eeva. Niin raskasta on meidän ollut ilman sinua." Martta-Eeva
piti käsivarsiaan hänen kaulassaan, niinkuin hän ei koskaan olisi
tahtonut päästää häntä. Mutta sitte tahtoivat toiset sisarukset saada
osansa, pieni Sanna-Kaisa ja kaikki muut olivat muodostaneet piirin
heidän ympärilleen ja nykivät jälleen löydettyä käsivarsista ja
sääristä saadakseen hekin hänet hyväilläkseen ja taputellakseen.
Martta-Eeva, heidän korea, hupainen pikku lapsensa, jota he olivat niin
suuresti ikävöineet! -- Sama pikkutyttö, vaikka hän nyt oli hienoissa
herrasvaatteissa. He eivät laskeneet häntä, vaan tullessaan keittiön
kautta sisään kerjäämään oli heidän parvessaan pieni, valkoisiin
puettu, hyvin hoidettu lapsi.
Yhdestoista luku.