Anna-Liisa koetti saada Sanna-Kaisan vaikenemaan ja rauhoittumaan
jokeltavalla puheella ja uudella, lämpimällä maitotilkalla. Pienin, nyt
nuorin, tukittiin lujasti kelkkaan kiinni. Matleena asettui täst'edes
varmuuden vuoksi taakse työntämään. Hän koetti pitää lumen huikaisemia
silmiään auki voidakseen varoa, ettei tämäkin piskuinen vierähtäisi
pois ja katoaisi heiltä.
Antin kehotuksia vailla he lahnustivat hitaasti ja raskaasti kinosten
läpi väsyneinä, pelokkaina, nälkäisinä. He vaelsivat raskaassa
surussa Martta-Eevan tähden, joka oli ollut heille suureksi iloksi
lystikkäine puheluineen ja hauskoine vehkeineen. He unohtivat aivan,
miten väsyttävä hän myöskin oli ollut, kun hän oli huutanut öisin ja
tarvinnut hoitoa, vaatetusta ja ruokintaa, kantamista ja askartelemista
joka tavalla.
"Minä ajattelin aina, ettei hän kauvan elä", sanoi Anna-Liisa
itkuisella äänellä.
"Se minunkin mieleeni tuli, kun hän sanoi tahtovansa äitin luo
taanaan", lisäsi Matleena surullisen ja huolestuneen näköisenä kuin
vanha ihminen.
"Niin, kunhan ei vain susi olisi häntä ottanut", huomautti Mauno
rikkiviisaalla vanhuksen äänellä, "sudet ovat vaarallisia näin
talvisaikaan. Hallajärvellä niitä on ollut taloissa asti."
"Poika kulta, ole vaiti", puhui Matleena. "Pitääkö tässä kulkea ja
ajatella suden repineen pienen Martta-Eevan. Jos ei Antti löydä häntä,
on hän lentänyt 'taimaiteen taanaan', ja äiti on ollut hakemassa hänet,
vaikka me emme nähneet sitä tässä lumentulvassa."
"Eipä siitäkään voi olla varma", väitti Pekka-Erkki ajattelevasti
sylkäisten eteensä. "Virtanen Pihlajavedellä kuuluu pelästyttäneen
karhun pesästään, ja nyt se tietysti kiertää ja juoksentelee ympäri
seutuja nälissään. Mesikämmen on varmaankin repinyt hänet."
"Tottakai", matki Matleena Pekka-Erkkiä vinkuvalla äänellä.
"Ja aina Pihlajavedeltä tänne asti, missä maailma melkein loppuu, on
karhu juossut syödäkseen meidän pienen Martta-Eevan. Väinö Paukan
isokarju on kai myöskin päässyt ulos ja saanut vihiä hänestä, ja
koulunopettajan vanha pässi on hänet vainunnut, saadakseen puskea hänet
kuoliaaksi."
Matleena rupesi itkemään. "Te olette niin ilkeitä keksimään pahaa, kun
entuudestaankin jo on huonosti asiat, että -- että minä suutun. On kai
kauniimpaa ajatella äidin lentäneen tänne noutamaan Martta-Eevaa, joka
oli hänelle niin rakas. Jos hän vain olisi jaksanut, olisi hän kyllä
ottanut Sanna-Kaisan myöskin."
"Älä nyt rupea puhumaan sinäkin niinkuin sellainen, joka ei elä
kauvan", keskeytti Anna-Liisa sisaren harmin purkauksen. "Minun
mielestäni meidän ei pidä ajatella mitään, ennenkuin saamme kuulla,
miten asia on, kun Antti tulee takaisin."
"Hän ei löydä meitä koskaan", murisi Mauno.
Mutta Antti löysi kuitenkin. Hän tuli kömpien lumessa, kun sisarukset
olivat niin väsyneitä, niin menehtyneitä, etteivät enää jaksaneet puhua
eivätkä toisilleen vihoitella.
He eivät edes jaksaneet pistää kättänsä poveen tunnustellakseen oliko
yhtään leivänpalaa jäljellä niistä, joita he olivat sinne panneet. Jos
vain Anna-Liisa olisi pysähtynyt tai istuutunut kinokseen lepäämään,
olisi koko joukko seurannut hänen esimerkkiään, pikkupojat kaikkein
mieluimmin raskaissa, hankalissa vaatteissaan. Helokki etupäässä esti
heitä istuutumasta ja siten ijäksi nukkumasta. Jos vain joku lapsista
kääntyi siinä tarkoituksessa sivulle, juoksi se tiehensä kova-äänisesti
määkien. Ja sitte täytyi heidän kohta mennä perästä, kun he niin
pelkäsivät kadottavansa sen.
Mutta eivät he kauan jaksaneet siihenkään mukautua.
Mauno, joka oli pitkän aikaa horjahdellen kävellyt, kaatui,
kiukkuisesti sähisten, kun Anna-Liisa tahtoi auttaa häntä jaloilleen ja
saada hänet matkaan.
Niinpä oli kuin ihme, että Antti vihdoinkin tuli, sillä hänen kanssaan
tuli lapsiin taas elämää ja virkeyttä.
_Hän tuli kuitenkin ilman pientä Martta-Eevaa_ --! Aina kuusessa
olevaan juustoseppeleeseen saakka oli hän kulkenut, mutta ei ollut
nähnyt jälkeäkään heidän pikkutytöstään.
"Susi kyllä selviää siitä, mitä hän käsiinsä saa", huomautti Mauno
epäilevällä syrjämulkauksella Matleenaan, joka loistavin silmin
vakuutti, että silloinpa hän kuitenkin oli ollut oikeassa sanoessaan
äidin ottaneen Martta-Eevan taivaalliseen Kaanaaseen.
Aina susi toki olisi jättänyt jonkin vaaterievun, vakuutti hän
innokkaasti. "Hoo -- hän on kyllä kantanut hänet mukanaan täysissä
vaatteissa", väitti Mauno itsepintaisesti.
"Mitä sinä luulet, Antti?" sanoi Matleena ja hiipi pelosta väristen
veljen luo.
"En tiedä. Koko matkan oli vain valkeata, yhteenajautunutta lunta.
Matleena, en siedä sitä ajatusta, että susi olisi repinyt pienen
Martta-Eevan. On niin raskasta -- aivan kuin olisi se minun syyni."
"Olisit ennemmin iloinen ja tuntisit mielesi keveäksi, sillä äiti on,
näetkös, ottanut pikkutytön kokonaan luokseen."
"Et saa itkeä, Antti."
Matleena silitti veikon poskea jäästä kangistuneella lapasellaan, mutta
ei se häntä lohduttanut.
Suuri poika! Kyyneleet tippuivat sekoittuen kirvelevään lumipyryyn
hänen siinä kulkiessaan etukumarassa vetäen nyt lumisohjussakin
kuitenkin liian kevyttä kelkkaa. Hän tunsi tuskin helpotusta tienhaaran
näkyessä, joka johti joelta maalle. Ja vasta nyt huomasi Antti, että
lumimyrsky oli tauonnut ja että taivas illan tullen oli kirkastunut.
Yhdeksäs luku.
"TAIMAINEN TAANA."
Jahtimestari Hirvi matkusti kotiin samaa tietä, jota lapset olivat
edellisenä päivänä tallustaneet. Hän oli ajanut läheltä ohi heidän
pienen, harmaan tupansa Hallatunturilla, sivuuttanut suurmetsän ja
ollut kuten lapset pakoitettu rajuilman tähden jäämään ensimäiseen
tunturikylään.
Hän ei totisesti ajatellut majoittua silmälasimiehen luo, hän, vaan oli
asunut majatalossa ja syönyt hyvän aamiaisen hilpeässä seurassa. Ja
siten hän oli tullut lähteneeksi myöhään matkalle. Nyt hän ajoi niemen
kaltevaa, epätasaista tietä alas, jota lapsetkin vast'ikään olivat
menneet, saavuttaakseen joen ja sen poikitse kulkevan tien. Hän istui
pienessä kilpa-ajoreessään puettuna sudennahkaturkkiin, karvaiseen
lakkiin ja mainioihin peurannahkasaappaisiin, jotka ulottuivat polvien
yläpuolelle. Pieksevä pyry ei häntä suuresti vaivannut, varsinkin kun
tuuli pian oli muuttuva sivulliseksi.
Jahtimestari aikoi oikaista ja valita tien, minkä ainoastaan Leivo,
hänen hevosensa, ja hän itse tunsivat, ja joka vei vinosti joen yli
harjua kohden isoon kirkonkylään, missä hänen kotinsa oli.
Juuri tullessaan erään uloimpana niemellä kasvavan käkkärämännyn
kohdalle, missä tie kulki, ja missä hänkin oli pannut merkille
oikopolun, säikkyi Leivo ja hyppäsi molemmin etujaloin varovasti
jonkin yli, joka makasi keskellä lumen ahtamaa tietä. Sitte ei
hevonen hievahtanut paikaltaan, käänsi vain päänsä katsoen isäntään.
Jahtimestari hypähti notkeasti kilpa-ajoreestä. Hän kumartui hevosen
alle. Taivaan Jumala, mitä tämä oli! Lapsi, yksin tällaisessa autiossa
seudussa, pieni raukka kalpein, itkusta kiiltävin poskin, verhottuna
köyhiin riepuihin.
Jahtimestari seisoi hetken neuvotonna lapsi sylissään. Nukkuiko se,
oliko se kuollut?
Ei, se eli -- se hengitti, rupesi huutamaan. -- "Äiti" -- "Antti" --
"Elotti" --"Anna-Aitta." Lapsi nyyhkytti ja huusi kylmästä väristen.
Nuori mies seisoi siinä tyhmänä ja neuvottomana. Nainut hän oli ja
koti hänellä oli. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään tottumusta tai
kokemusta pienten lasten käsittelyssä, hänellä kun ei ollut koskaan
itsellään lapsia ollut.
Leivokin näytti ymmärtävän asian paremmin. Se kaapi etukavioillaan
lunta, heitteli päätänsä ja katsoi isäntäänsä. Mikä oli
yksinkertaisempaa kuin ottaa mukaan pieni ihmisvarsa, jonka hän oli
ollut polkea kuoliaaksi, ja vinhaa vauhtia lähteä sen kera kotiin,
missä se saisi lämmintä ja hoitoa.
Aivan kuin olisi käsittänyt hevosen ajatuksen kulun, ryhtyi
jahtimestari äkkiä toimeen. Hän otti pienen kirkujan ja pujahutti hänet
turkkinsa sisäpuolelle. Mutta jotenkin suurella vastenmielisyydellä,
sillä jahtimestari oli sangen hieno ja siro mies, joka pelkäsi likaa ja
riepuja ja ennenkaikkea kauhistui kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Ja
tämä oli mitä suurimmassa määrässä kirkuva ja äärimmäisessä niistämisen
tarpeessa oleva lapsipoloinen.
Kas niin, nyt hänet oli köytetty tiukasti lämpimän turkin sisälle.
Lapsukainen vaikeni vähitellen reen keinuessa tiettömän lumen yli ja
umpikulkusten kauniisti kaikuvalla äänellä kilistessä. Sillä vaikka
olikin raskasta päästä lumen läpi, mennä viiletti Leivo kuitenkin
kaikin voimin. Olihan ehdittävä kotiin paleltuneen ihmislapsiraukan
kanssa.
Jahtimestari, joka ensin oli pitänyt pienokaista suorana edessään kuin
hirrenpätkää, kävi niin omituiseksi mieleltään, tuntiessaan pienen,
laihan ruumiin värisevän vähitellen heikkenevistä nyyhkytyksistä. Miten
hyvältä tuntuisikaan voida lohduttaa ja auttaa sellaista pientä. Hän
asetti hänet turkissa parempaan asentoon.
Mitähän ruuan puolta sellainen pienokainen tarvitsi? Jumala
vahvistakoon minua totisesti, ajatteli hän. Kaikesta ruuasta ja
juomasta, jota olen itseeni tänä aamuna ajanut, ei minulla nyt ole
pienintä leipäkannikkaakaan jäljellä tällaiselle pikkuruiselle. "Saat
kiiruhtaa, tyttöseni", kehotti hän hevosta.
Leivo päristelihe ja nosti päätään. Eikö hän muka ollut kiirehtinyt
rajua lumimyrskyä vastaan, joka repi sekä harjaa että häntää, ja
kahlannut lumessa välistä vatsaa myöten. Mutta eipä sillä, saattoi hän
kyllä vieläkin lisätä vauhtia, jos niiksi tuli. Niin, hän voisi juosta
itsensä pilallekin, juosta, kunnes paikalle kaatuisi, jos isäntä niin
tahtoisi! Isäntä, jota hän oli palvellut kymmenen vuotta ja yhdessä
hänen kanssaan kulkenut metsät ja tunturit.
Tie, joka kulki suuren metsän läpi ja jolle he nyt saapuivat, oli
ajettu. Leivo lähti pyyhältämään, niin että kulkusvyö helähteli.
Illansuussa oli hän ennättänyt suureen tunturipitäjään, joka levisi
tuolla puolen laajan laaksonpohjukan. Sitte riennettiin ylös aikamoista
mäkeä. Sinne johti valkorunkoisten koivujen muodostama kuja. He
ajoivat sitä pitkin ja pyöräyttivät lopuksi pieneen, vaaleanpunaiseksi
maalattuun taloon, jonka parveke ja kuistikko olivat vihreät ja
valkoiset. Tuli loisti akkunoista, ja savupatsas kohosi suorana ilmaan,
joka nyt oli kuulakkaa ja kirkasta ja johon ruusunpunainen iltarusko ja
vähitellen ilmestyvät tähdet valoivat hohtoaan.
"Tervetuloa kotiin, Artur", huusi nuori rouva parvekkeelta. Hän seisoi
siellä suureen villasaaliin kietoutuneena, jonka sisältä hänen hienot
kalpeat kasvonsa ja vaalea tukkansa pilkistivät.
"Kiitos, muijaseni! Pyydä, että Tuovi tulee ottamaan minulta tuomiseni."
Tuovi, vanha palvelijatar, joka oli aikoinaan hoitanut jahtimestarin
rouvaa, kun tämä oli ollut lapsi, saapui hyväntuulisena alas portaita.
Välistä tapahtui nimittäin, että jahtimestarilla oli muassaan
jotain harvinaista syötävää tai muuta, karhunpaisti, sudennahka tai
tavallisimmin monenlaisia lintuja. Niin että Tuovi oli valmistautunut
saamaan suuren sylyksen. Mutta hän vetäytyi pelästyneenä takaisin.
"No mutta, hyvä jahtimestari! Mitäs me tuollaisella? Menkää sisään,
rouva, te vilustutte."
Mutta silloin kuului reestä parkaisu, lohduton, hyljätyn pikkulapsen
huuto. Nuori rouva heitti pois saalin. Hän juoksi alas portaita
muutamin askelin, otti kirkuvan riepukäärön syliinsä ja kantoi sen
ylös. "Lapsukainen -- pieni raukka, mitä he ovat sinulle tehneet?
Hiljaa, hiljaa nyt. Pääsemme pian lämpimään ja saamme ruokaa pieneen
ruumisparkaan."
Kerttu rouva ei pelännyt kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Hän oli
kyllä tottunut pikkulapsiin vanhempainsa kodissa, missä heitä oli ollut
iso sisarusparvi. Hänellä ei itsellään ollut ainoatakaan lasta syväksi,
salaiseksi surukseen. Hänen miehensä ei hyväksynyt hänen toivoansa
saada ottaa kasvatti. Hän ei nimittäin tahtonut, että he ottaisivat
edesvastuulleen toisten lapsia, ja kärsi jo ajatellessaankin häijyjä,
tottelemattomia, kirkuvia, likaisia tenavia -- muunlaisia lapsia hän ei
voinut mielessään kuvitellakaan. Ja nyt hän oli itse kuljettanut pienen
lapsen taloon!
Illalla syötyään ja levättyään istui jahtimestari ja katseli, miten
hänen vaimonsa nopeasti ja taitavasti muutti suuria vaatekappaleita
pieniksi, miten hän ihmeellisellä tavalla sai kokoon vaaleansinisen
pienen hameen, pienen esiliinan ja parin pieniä housuja. Hän oli niin
toimessaan, hänen pikku vaimonsa. Vaaleat hiukset kihartuivat otsalle,
ja muuten niin kalpeille poskille oli työ ja työninto nostanut hienon
punerruksen. Hän katsahti mieheensä loistavin silmin.
"Artur, mehän pidämme hänet vastaiseksi? Saat nähdä hänet. Hän makaa
Tuovin kamarissa, suuressa vaatekopassa, mihin hänelle on tehty vuode."
"Hän saanee jäädä, kunnes se ilmestyy, jolla on häneen oikeus. Emmehän
voi heittää häntä maantielle. Ihme, etteivät sudet, joita täällä näinä
päivinä on liikkunut, siepanneet häntä."
"Huu, ja sinähän ammuit vasta toissa päivänä kaksi sellaista otusta.
Voi, jospa ei kenelläkään olisi oikeutta häneen! Hänen nimensä lienee
Marjatta, sillä hän nimittää itseään 'Atta-Eetaksi'. Hän on niin
suloinen. Ja tiedätkö, hän risti kätensä kohta, kun oli saanut velliä
ja voileipää ja sanoi: 'tiitot tulle', ja hän juttelee niin somasti."
"Niin, kyllähän sen tietää, mitä tuollainen puolenvuoden vanha tenava
tai mitä hän nyt lienee, saattaa jutella."
"Rakas, hän on paljon yli puolen vuoden, hänellähän on suu täynnä
pieniä, valkeita hampaita, ja hän käveleekin niin somasti. Varmaan
hänellä on hyvä äiti."
"Toivon sitä lapsen itsensä vuoksi, jos hän kerran tulee takaisin hänen
luokseen."
"Oi, ei -- Artur. Emme me laske häntä pois!"
"Hänellä lienee ainakin sisar tai jokin muu hyvä ystävä, jonka nimi on
Voilokki, ja jolla on tapana antaa hänelle maitoa, sillä saadessaan
heti tultuaan maitoa, hän huusi yhtä päätä: 'Elotti'. 'Anna-Aitta',
sanoo hän myöskin usein. Ymmärrän hyvästi lapsen kieltä ja arvaan hänen
tarkoittavan 'valkeata kissaa'. Huomenna koetan saada käsiini valkean
kissan. Päästessään sänkyyn, kun olimme saaneet lämpimiksi hänen
pienet, paleltuneet jalkaraukkansa, risti hän taas kätensä ja lauloi,
tiedätkö, oikein puhtaalla äänellä, niin sievän sävelmän."
"Sanoineen päivineen?" kysyi jahtimestari hiukan ivallisesti, vaikkei
hän huomattavasti huvitettuna saattanut olla kuuntelematta vaimonsa
selityksiä.
"Sanoineen, se on tietty, mutta en voi selittää, mitä ne merkinnevät.
Lakkaamatta hän lauloi samaa sanaa niin suloisesti, pää kallellaan:
'Taimainen taana'."
"Voi -- 'Kankaiden hanhet'. Sitä laulua äitini lauloi minulle lapsena
ollessani, kun minun piti nukkua, laulua 'kankaiden hanhista'. Siitä
laulusta uskon oppineeni metsää ja kankaita niin rakastamaan, että
minusta tuli metsämies."
"Eikö ole merkillistä, että tuo pieni, köyhä lapsukainen ylämaan ja
katovuoden surkeimmilta seuduilta tulee tänne luoksemme laulamaan
laulua, jota kuunnellessasi sinä, alamaan lapsi, pienenä nukuit.
Entäs se, että sinä, jonka päähän ei koskaan ole pälkähtänyt selittää
lapsenkieltä, nyt heti ymmärsit, mitä hän laulaa. Siinä piilee
mielestäni aivan kuin jokin tarkoitus!"
"Niin, on se tosiaankin kummallista, sitä en kiellä", sanoi
jahtimestari sangen mielissään siitä, että hänen vaimonsa ymmärsi antaa
arvon hänen taidolleen selittää lapsenkieltä.
"Jos ei kukaan tule takaisin vaatimaan pienokaista, niin kyllä hän
minun puolestani saa jäädä. Pahinta on sinun, jonka pitää hoitaa häntä."
"Minun! Voi, Artur, jos tietäisit, kuinka olen kaivannut pientä lasta!"
Jahtimestari veti vaimonsa luokseen. "Tiedätkö, välistä olen minäkin
kaivannut."
Hän läksi ulos viheltäen "kankaiden hanhia". Sitä laulua hän ei ollut
laulanut kuin pienenä poikana.
Kymmenes luku.