Lapsijoukon kulku suuren tunturikylän läpi ei herättänyt erikoisen
suurta huomiota väestössä. Liiankin usein nähtiin näinä aikoina
kokonaisten nälistyneitten perhekuntienkin lähtevän kerjäämään
elatustaan.
Hallantunturin lapset vaelsivat Lapikas-Pekan neuvosta suoraan virran
partaalle päin. Aluksi he olivat pelokkaita ja allapäin ja puhuivat
kaipauksella silmälasimiehestä.
Mutta oli sentään niin ihanaa, kun oli paljon lunta, ja niin vapaata ja
hauskaa oli päästä ulkoilmaan, että he lopullisesti tunsivat itsensä
oikein tyytyväisiksi ja hilpeiksi aamurupeamassa. Ilma selkeni, ja
kinokset seisoivat korkeina valleina pitkin tien syrjää. Nuo raskaat
kinokset olivat niin lystikkään näköisiä. Ne olivat ripustautuneet
kattojen päälle kuin paksut, valkoiset vällyt, jotka riippuivat vasten
ikkunoita. Katajilla ja pikkukuusilla oli latvassaan korkeita, hupaisia
piippalakkeja, ja pitkin vanhoja aitoja laskeutuivat kinokset kuin
paksut, valkovillaiset vaatteet. -- Niin, että olipa paljon hauskaa
nähtävää tänäpäivänä.
Punaisista kaksikerroksisista taloista ja pienistä, harmaista
tuvista he eivät niin paljoa välittäneet. Niissä oli kaikki jotenkin
samannäköistä kuin kotona omassa pitäjässä. Naisväki kahlasi polvia
myöten lumessa päästäkseen navettoihin, jotka olivat vaipuneet
valkoisiin kinoksiin; lapset lakaisivat ja lapioivat portaita ja
polkuja, ja miehet askaroitsivat ajokaluineen ja valmistautuivat
metsälle hirrenajoon.
Puolipäivään päästessä menivät lapset ison kylän päässä olevaan
suurtaloon. Ruokaa he saivat siellä, leipää ja keitettyä silakkaa.
Astiallinen kirnupiimää pantiin myös heidän eteensä uuninpenkille.
Mutta he läksivät sieltä äänettöminä ja alakuloisina. Emäntä, joka oli
heille Jumalan lahjan antanut, oli näyttänyt niin tuimalta, heittänyt
ruuan heille ja mutissut -- mutta niin että kaikki kuulivat -- että
tunturilta tulevat kerjäläiset söivät kohta koko talon putipuhtaaksi.
Isäntä, joka oli tullut sisään ja nähnyt heidän syövän rivissä
uuninpenkin ääressä, oli sanonut, että tuollainen joukko sopisi
parhaiten köyhäintaloon, ja että elleivät hänen hevosensa olisi kiinni
metsäajoissa, tekisi hän viisaimmin toimittaessaan heille paluukyydin
sinne. Talon lapset olivat näyttäneet niin jöröiltä ja happamilla kuin
olisivat asuneet köyhäinhuoneella sen sijaan että elivät suuressa
talossa, missä oltiin niin rikkaita, että siellä hyllyllä oven päällä
oli kuusi kuparikattilaa, ja koreita kaappeja ja kokonainen rivi
hopealusikoita ylinnä kaapinhyllyllä.
"Vaikka siellä oli hienoa, oli Pekan tuvassa mielestäni koreampaa",
sanoi Mauno. "Kas se oli mies, se."
"Koreampaa ei ollut", väitti Anna-Liisa. "Olikos sekin laitaa miten
kamalalta siellä näytti tullessamme: lattia likainen ja takka musta, se
ei tainnut olla vuosikausiin valaistu, ja ikkunanlasi niin ettei läpi
näkynyt, ja lakanat ja pieluksen päälliset ylen ruskeita, ennenkuin
saimme ne pestyiksi. Ei, koreampaa ei siellä ollut. Nytkään ei siellä
ole koreampaa, vaikka lattia on valkoinen, ja matot lattialla, ja takka
hieno, ja ikkunanlasi kirkas, sikäli kuin minä ymmärrän."
Anna-Liisa katseli epätietoisen ja hämmästyneen näköisenä eteensä.
"Niin, en minäkään ymmärrä", tunnusti Antti. "Me saimme heidän luonansa
leipää paremmista jauhoista, ja valoisaa ja koreaa siellä oli, ruokaa
me saimme, ja kumminkin olen aivan kuin kiukuissani heille."
"Äiti sanoi, ettemme saisi olla kiukuissamme, Antti. Ei, en minä ole
vihainen", sanoi Matleena, "mutta kun ajattelen heitä, niin oikein
pelkään ihmisiä, joiden luo meidän pitää joutua pitäjällä. Minä pelkään
sellaisia, joilla on suurtaloja. Heillähän kuuluu olevan kuitenkin
kaikki niin hyvin, rahaa kun on, millä ostaa, niin ettei nälkävuosi
pysty heihin."
"Pekan luona on kuitenkin parempi olla."
Sisarukset kävelivät ryhmässä Antin ympärillä. Heillä oli niin paljon
juttelemista ja tuumaamista.
"Ja siellä ei kuitenkaan ollut äitiä ollenkaan, siellä Pekan talossa",
huomautti Mauno.
"Ei, sillä silloin hänellä kai olisi ollut siistimpää nurkissaan", --
ratkaisi Anna-Liisa.
"Jos se äiti olisi ollut sellainen kuin meidän äiti, ennenkuin hän
kuoli", lisäsi Matleena luoden katseensa ylöspäin.
"Ei niillä itselläänkään ollut yhtään hauskaa."
"Meidän pitää kiiruhtaa, että pääsemme joen yli, ennenkuin tulee
pimeä", sanoi Antti katsahtaen ympärilleen. "Koillisesta rupeaa
vinhasti tuulemaan, eikä se ole koskaan mikään hyvä tuuli."
"Kuinkas pikkutytöt nyt voivat?" Antti pysähytti kelkan, kumartui
pikkutyttöihin päin ja tukki vällyn lujasti Martta-Eevan ympärille,
joka istui Sanna-Kaisan edessä vähän vinossa.
Taas lähdettiin matkaan vereksin voimin. Poissa olivat ajatuksista
jääkylmä suurtalo ja sen herättämät harmilliset tunteet. Tie oli
jotenkin hyvin ajettu. Sitäpaitsi oli peuralauma selvästi äsken
kulkenut siitä ja polkenut sen auki. Tuhannet jäljet olivat pitkin
matkaa tehneet tien leveäksi ja aukinaiseksi.
Punotuista juurista tehty rikkinäinen juustosammio, jollaisia
lappalaiset käyttävät valmistaessaan poronmaidosta juustoa, oli
keskellä tietä. Matleena otti sen ja asetti tietä osottavan pikkukuusen
oksalle. "Tule ja anna sen olla", murisi Anna-Liisa.
"Sen ei ollut siinä hyvä, ja pikkukuusi pyysi minua laittamaan itsensä
hienoksi", nauroi Matleena, "mutta nyt minä alan väsyä."
Äänestä kuului, ettei Matleena ollut hetikään niin hilpeä kuin oli
olevinaan. "Asetuhan hetkeksi anturoille, niin saat levätä", sanoi
Antti. "Anna-Liisa ja minä tulemme kyllä teidän kaikkien kolmen
kanssa toimeen hyvän matkaa. Pelkään tuolla luoteessa, suurtunturin
yläpuolella, asustavaa lumipilveä. -- Mutta ei kai kestäne peräti
kauvan, ennenkuin pääsemme joelta ja saavutamme kylän, josta Pekka
puhui." He kävelivät nopeasti eteenpäin sileää tietä, joka kulki joella
jään yli. Pikkutytöt olivat nukkuneet, ainakin he olivat aivan ääneti.
Vetäjätkin olivat vaiti. Ilmassa oli ikäänkuin jotain pelottavan
uhkaavaa.
Tuulenpuuska saavutti heidät pitkään ja valittavasti ulvahtaen:
"Hui, voisi luulla sutten olevan perässämme, niin ilkeästi ääntelee
ilmassa", sanoi Anna-Liisa ja veti ohuen huivin paremmin päähänsä.
"Sinun on kai sittenkin nyt helpompi kävellä, kun olet saanut
jalkoihisi jotain kunnollista?" kysyi Antti katsahtaen tosin sangen
kömpelöihin, mutta kuitenkin uusiin, mainioihin lapikkaihin.
"Sepä se vasta oli asia. Voin vaikka hypätä niissä, ja ne pysyvät
kumminkin jalassa." Anna-Liisa teki todellakin muutamia ei erikoisen
somia hypähdyksiä tietä pitkin.
Hän tunsi sillä perinpohjin ärsyttäneensä lumihiutalepilven, joka
oli väijynyt lasten tiellä. Sillä yhdessä vilahduksessa ennätti
terävästi pieksevä tuisku kietoa heidät ryöppyynsä. Se tunkeutui
äkäisesti vinkuen huivien ja saalinriekaleitten sisään. Se heittäytyi
tukkuina tien yli, joka muuttui pian epätasaiseksi, kulkien kuin
aallonharjoissa. Elleivät pikkukuuset olisi seisoneet tietä
viitoittamassa, olisivat lapset äkkiä eksyneet äärettömän aukealla, nyt
umpeen pyryttyneellä jokilakeudella.
Oli raskasta vetää kelkkaa kasaantuneen lumen halki. Antti huusi
Matleenalle, että hän sai nyt kiivetä pois anturoilta. Matleena
totteli ja tuli kohta kahlaten sisarusten luo, jotka vuohi
keskellänsä muodostivat tiheän ryhmän. Miten kelkka siinä samassa
keventyikään! "Kovinpa olit raskas. Nyt se on köykäinen kuin tyhjää",
sanoi Anna-Liisa nykäisten itselleen nuoran. Hän oli tullut vallan
kuin toiselle mielelle saatuaan parempaa jalkoihinsa ja päästyään
karvastelevasta kengänhieromasta.
"Minun mielestäni ei tässä lumessa oikein kykene pääsemään eteenpäin",
jupisi Mauno, joka oli juuri keskellä kinosta.
"Mutta minä kuljen kinosten pohjia, minä", läähätti Pekka-Erkki, "siinä
kyllä joutuu kulkemaan vähän edestakaisin, mutta minä en totisesti
jaksa alinomaa kahlata läpi."
"Luuletko olevan vielä pitkältä kylään?" kysyi Matleena kuiskaten,
pujottaen lujasti kätensä Antin toiseen käteen.
"En", vastasi Antti, joka yritti pitää silmiään auki ja nähdä rajusti
tanssivien, piiskaavien lumihiutaleitten läpi.
"Meidän täytyy pysähtyä ja tukkia ensin lujemmin peitteet pikkutyttöjen
ympärille, että saavat lämpöisempää, sitte kuljemme nopeammasti."
Antti kääntyi kelkkaa kohden. Hänen mielestään se lumen hohteessa
näytti niin merkillisen tyhjältä. Parilla askeleella hän oli sen
vieressä. Hän päästi huudon, käheän, kummallisen. Sisarukset eivät
varmaan koskaan olleet kuulleet Antin niin huutavan, hänen, joka aina
pysyttäytyi hiljaisena ja totisena.
"Mikä kumma sinua vaivaa, poika?" huudahti Anna-Liisa.
"Martta-Eeva --! Tottahan näette -- Sanna-Kaisa, kuuletko sinä!"
Antti puristi eloa Sanna-Kaisaan, joka nukkui sikeästi.
"Missä on Martta-Eeva?"
"En minä tiedä, tättä te on yttäpäätä ittunut!"
"Voitteko nyt kulkea yksin eteenpäin, niin minä menen takaisin
Martta-Eevaa etsimään", sanoi Antti päättävästi. "Kävelkää vain niin
nopeasti, että pysytte lämpiminä ja pysykää kuusenviittojen välissä."
"Niin, teidän pitää tehdä niinkuin minä sanon", toisti Antti arvonsa
tuntevasti, mutta kovin murheellisen näköisenä, kun nyt kaiken lisäksi
sisarukset pelästyksestä päästivät surkean hätähuudon, suruissaan ja
kauhuissaan kun olivat, jäädessään yksin ilman Antin turvallista suojaa.
"Saattanet toki sinä, Anna-Liisa, pitää suusi kiinni, ja tekin, jotka
olette miesväkeä. Minun pitää mennä tietä pitkin takaisin ja etsiä
Martta-Eevaa. Hän vierähti varmaan kelkasta heti, kun Matleena oli
mennyt kannoilta. Etkö olisi saanut seisoa siinä, että olisit sen
nähnyt? Minunkin piti tietysti laiskotella, etten viitsinyt vetää niin
monta!"
"Niin, älä nyt sitä sure", nyyhkytti Matleena.
"Mene ja hae meidän pieni Martta-Eeva. Me kuljemme eteenpäin kuin
aikaihmiset. Onhan meillä palanen sianlihaa syödäksemme ja leipää
myöskin."
"Ota sinä lapset huostaasi, Anna-Liisa!"
"Ota osviittaa pienestä juustoseppeleestä kuusenoksalla; kun minä
panin sen sinne, olimme kaikki mukana, ja sen vuoksi ei sinun tarvitse
mennä sitä kauvemmaksi", huusi Matleena Antin jälkeen, joka nyt
puolijuoksua tuulen ja piiskaavan lumen takaa-ajamana lähti kulkemaan
umpeentuiskunutta lumikenttää.
Kahdeksas luku.