Tuvassa vallitsi levottomuus ja alakuloisuus, mutta se muuttui
täydelliseksi riemuksi Antin ja Helokin tullessa jälleen sisään.
Anna-Liisa sai vuohelta enemmän kuin tuopillisen lämmintä, vaahtoavaa
maitoa. Sitä riitti sekä puuronkastikkeeksi että kahviin, jopa
vesivelliliemeenkin sekoitettavaksi, niin että ateriasta näytti
syntyvän oikeat pidot.
Mutta miltä näyttikään vierastuvassa! Vanhoja, rauskoja lapikkaita,
joita Pekan piti paikata, heitettyinä ympäri lattiaa! Oljet hajallansa.
Ellei siunattu tuli olisi palanut liedellä ja valaissut tupaa, olisi
kai pimeys vallinnut sisällä kaiken päivää, kun ikkunankin sisäpuoli
oli mustanharmaana liasta, ja sitä paitsi takertui nyt tuiskuava lumi
möhkäleinä sen ulkopuolelle.
Antti ja Anna-Liisa alkoivat hiukan järjestellä. Matleena haki
pikkukontista käsiinsä messinkikamman. Tänään oli hänen tehtävänsä
kammata pikkusiskot, jotka päästivät ulvahduksen toisensa jälkeen hänen
innokkaasti yrittäessään saada kiharahiuksia sileiksi ja suorrukkeisia
siisteiksi.
Sitte oli hoidettava paleltuneita, haavaisia varpaita ja pieniä,
hankaantuneita kantapäitä. Kontista otettiin tuohinen; se oli täynnä
omatekoista suopaa, erään kotipuolen naapurin tervetullut lahja. Oli
vain hauskaa saada loiskia ja pestä jalkansa suovalla ja lämpimällä
vedellä ja sitte voidella niitä siansapella, jota myöskin oli kontissa
eräässä pullossa.
Vaikka Anna-Liisa kuinka olisi kehoittanut varovaisuuteen, loiskuttivat
lapset niin vallattomasti vettä, että hänen mielestään oli parasta
kastella koko lattia ja kerta kaikkiaan pestä se.
Antti, Matleena ja hän saivat kukin pesimen. He sirottivat hietaa
yli lämpimällä vedellä valellun lattian, asettivat paljaat jalkansa
huosiaimille ja hankasivat niin, että liistat nousivat lahonneesta,
kuluneesta puusta. Lattiaa ei suinkaan oltu pesty vuosikausiin tai sen
jälkeen, kun "kaikki" läksivät tuvasta jättäen ontuvan juopporaukan
yksin. Pikkutytöt istuivat ukon vuoteella tehden nukkeja haloista ja
tikuista. Pikkupojat puhdistivat astioita ja puulusikoita ja kaapivat
puuropataa pitäen korvia särkevää meteliä.
Lapikas-Pekka aivan pelästyi huomatessaan minkä joukon rikkinäisiä
lapikkaita lapset rajusti heitellen kokosivat hänelle takan juurelle.
Hän tunsi itsensä kuitenkin sangen tyytyväiseksi ajatellessaan, miten
tervetullut hän olisi saapuessaan taloihin valmiine lapikkaineen. Oli
muuten tunnettu asia, että Lapikas-Pekka mieluummin joi kuin teki
työtä. Vähän väliä hän pui nyrkkiä tänä päivänä "pieneen kammariin"
päin, missä viinapullo asusti kokonaisen väkijuomalekkerin seurassa.
"Iske vain silmää ja viito täysine kupuinesi! Viimeisen ryypyn saat
itse pitää! Tänäpäivänä olisin maannut aivan sikana, jos olisin ottanut
viimeisen ryypyn! Ihmeellistä, että lasten piti joutua tänne. Kaikki
kerjäläiset, jotka ovat tästä vaeltaneet viime vuosina, ovat kyllä
nähneet, että tämä oli niin ilkeä pesä, ettei kellään huonompaa, ja
ovat menneet ohitse. Mutta lapset, ha, ha, ha. Heillä ei ole sen
parempaa ymmärrystä, ja niin kävivät he sisään tällaisen juopporentun
luo. Jos vain olisin eilen ollut tuottamatta kotiin viinaa, niin olisi
minulla ollut rahaa, että olisin voinut ostaa leipurista kakkuja näille
pikku enkeleille."
Hän nousi vaivalloisesti, pani kahvipannun tulelle ja mulkoili
huoneeseen myhäillen.
"Emmekös hanki itsellemme aamupäivätilkkasta? Jopa jotakin", mutisi hän
itsekseen, "tytöllä on oikein itsestään ymmärrystä pestä ikkunalasi."
Lapset hymyilivät hänelle lämpiminä ja punaisina kuin olisivat olleet
painisilla. Pikkutytöt lauloivat sängyssä pienoisiansa uneen pehmeästi,
suloisesti äännellen: "Taimainen taana". Se merkitsi "Taivaallinen
Kaana". Ken ei sitä käsittänyt, sillä ei varmaankaan ollut tavallista
ihmisjärkeä. Mauno ja Pekka-Erkki lyödä kalistelivat puukolla ja
rautakaavilla pataa, nauroivat ja hoilasivat: "Ahti hän soittelee
aalloilla." Eikä siinä kyllin. He alottivat laulelman, jota Antti ei
suvainnut, kun se ikäänkuin koski häntä itseään:
"Anttipa oli uljas renki, ahkera niinkuin myyrä,
reipas hän oli kuin reippain mies, väkevä niinkuin karhu."
Se laulu oli niinkuin pilkantekoa, niin että hän suuttui ja sanoi, että
he voisivat luikata koreampaa nuottia. Saisivat myöskin olla kaapimatta
reikää vieraan padan pohjaan!
"Kyllä rautapata kestää", väitti Pekka. "On niin hupaisaa kuulla lasten
laulavan. Ei täällä ole sitä koskaan ennen tehty. Sekä akka että
lapset riitelivät yhtä päätä, ennenkuin läksivät Ameriikkaan, minne en
tahtonut seurata heitä."
"Niin, tänäpäivänä on sellainen rajuilma, että saanette jäädä tänne,
sillä ettepä ehdi maantiellekään, ennenkuin vallan hautaannutte, kun on
tuollainen lumen paljous! Mutta ei minulla ole paljon muuta tarjottavaa
kuin hapanta maitoa puuroon ja silakkaa ja sitte kahvia."
"Etteikös se kelpaisi", sanoi Antti suoristaen itsensä. -- Hän oli
kävellyt etukumarassa ja kaapinut lattiaa tuohella saadakseen sen pesun
jälkeen valkeaksi ja kuivaksi.
"Meidän mielestämme on hauska saada jäädä tähän tupaan", lisäsi
Matleena. "Kun vähänkin saamme täällä raivatuksi, on täällä niinkuin
kotona meidän tuvassa, vaikka siellä oli kukkia ikkunalla." "Ei,
mutta", jatkoi Matleena. Hän oikein hypähti. "Minähän otin konttiin
mukaani pikkukaktuksen."
Hän juoksi kontille, joka riippui takan koukussa, kaiveli kaiken
rojun seassa, jota he olivat koonneet sinne, ja sai käsiinsä suuren,
kaulahisriepuun sidotun tötterön.
"Katsokaa! Saattepa uskoa sen elävän tuon hienon, korean
pikkukaktuksen. Siinä on multaa jäljellä. Vaari kulta, saanko tuohisen
pannakseni sen siihen."
Pekka viittasi hänelle, mistä sellaisen löytäisi.
Sitte Matleena istutti ruhjotun taimen, jota ei juuri sillä hetkellä
ollut syytä nimittää "hienoksi ja kauniiksi".
Hän kuiskaili innokkaasti hetkisen vanhempien sisarusten kanssa ja
meni sitte ujona, mutta juhlallisen näköisenä isännän luo. Väräjävällä
äänellä hän kysyi, tahtoiko vaari pitää hyvänään hänen pienen, korean
kaktuksensa. Hän oli saanut sen koulunopettajalta, ja siihen tulisi
niin koreita kukkia, tulipunaisia ja suurempia kuin kahvikuppi. Mutta
sen pitäisi seisoa niin, että aurinko paistaisi siihen ikkunan läpi, --
ja vettä sen pitäisi saada joka päivä.
Lapikas-Pekka ei tosin kukista paljon ymmärtänyt. Tämä näytti hänen
mielestään enin majavan hännältä, jossa oli teräviä, pieniä neulasia.
Mutta oli hänellä toki sen verran älyä, että hän käsitti tytön antavan
pois sellaista, mitä piti suuressa arvossa, niin että hän siis
pyyhkäisi tukkaansa, kun ei hänellä ollut lakkia päästä siepata, ja
tarjosi hänelle kätensä kiitokseksi.
"Pitäkää hyvänänne", sanoi Matleena niin kuninkaallisen alentuvaisesti
kuin hän olisi lahjoittanut kokonaisen kukkatarhan.
"En ollenkaan tiedä, mitenkä tulemme toimeen, kun minä olen suorastaan
ilman leipää", tuumaili Pekka ja työnsi silmälasit niskan puolelle.
"Kas, minä en niin tarkasti välitä siitä, mitä ruokaa itseeni saan näin
päivällä, hulluahan se on, mutta niin vain on."
"Jos teillä vain on jauhoja, niin kyllä me osaamme leipoa", sanoi
Anna-Liisa mahtavalla äänellä. "Saammehan lämmittää uunin?"
"Asia on sellainen, että jauhoja minulla on, mutta niin imeltyneitä,
etten luule kenenkään saavan niistä leipää."
"Tottahan meidän oli pahempi saada leipää viime ja tänäkin talvena,
kun saimme sekoittaa pettua ja olkia taikinaan", intoili Anna-Liisa.
"Antti", hän jatkoi, "mene sinä hakemaan puita ja lämmitä uuni. Minä
näin äsken leivinkaukalon säiliössä, sen minä kannan tänne. Ja sinä,
Matleena, ota pata pojilta ja pane se tulelle, niin minä ammennan
siihen vettä taikinanjuureksi. Täytyy leipoa rieskaa, jonka ei tarvitse
nousta, ja sitten saa tehdä taikinan oikein kivikovaksi, kun jauhot
ovat imeliä! Sepä on hyvä, että tässä on liitua, että saamme sitte
valaista uunin perästämme, kun olemme leiponeet."
"Mutta", jatkoi Anna-Liisa huolestuneella äänellä, "onpa kovasti
ikävää, ettei meillä ole matonriekaletta vasta pestylle lattialle."
"Vai sillä tavalla, että täällä pitää olla kuin hienoissa ihmisissä.
Niinpä käy sitte 'pieneen kammariin' ja ota sieltä tilkkumatot. Ota
vällyt myöskin, että saamme kiertää ne lujasti tuolla nurkassa olevien
olkien ympäri. Tässähän tulee aivan kuin joulu tupaan. Hyvähän se on
sen puolesta. Enpä minä paljon ole jouluista selvillä ollut, niin
juoppoudessa kun olen elänyt. -- Tulkaa tänne, pikkupojat, niin saatte
oppia tekemään lapikkaita."
Mauno ja Pekka-Erkki saivat pikilankaa, saranpaloja ja naskalin.
Verrattoman uljasta oli vetää lanka korkealle ilmaan, saada painaa
naskali kovan kankaan ja nahan läpi ja tuntea yht'äkkiä itsensä
täysoppineeksi lapikassuutariksi.
Tuli leimusi pian suuressa uunissa. Anna-Liisa ja Matleena
ponnistelivat taikinaa alustaissaan ja kaulitessaan siitä ohuita
kakkuja pöydälle. Heidän taikinansa oli kovaa kuin kivi, ettei se olisi
vetelöitynyt paistaessa.
Antti seisoi uunin edessä. Hän otti leivät, joita sisaret olivat
leiponeet, kaulanneet ja pistelleet yhteennidotuista kananhöyhenistä
muovatulla pistelöimellä, joka teki leipiin reikiä tuhkatiheään. Sitte
hän työnsi leivät loimottavaan uuniin ja paistoi ne yhden kerrassaan
aukon edessä, mistä pesä oli puhtaaksi lakaistu.
Hän sai huolellisesti tarkata kiertäessään ja kääntäessään kakkuja
leipävartaalla, ettei leimuava tuli niitä polttanut. Pikkutytöt
olivat tietysti myöskin leipomiskiireessä mukana. Heillä oli omana
leivinpöytänään ei juuri liian puhdas puutuoli. Nuket nukkuivat
halkopäät likaisella pieluksella, joka oli pääsevä pesuun ennen iltaa.
Tuvassa oli melua ja touhua, elämää ja ahkeruutta.
Päivällinen oli laitettava.
Pekka ehdotti hernepannukakun paistamista lämpimässä uunissa. Eräässä
saviastiassa oli hänellä sianrasvaa sille kaadettavaksi, niin että
syntyisi oikein hieno päivällinen tuoreen leivän ohella, joka tosin
oli harmaata, kiiltävän likisattua, ja niin sitkeää, että olisi voinut
hampaansa kiskoa sillä irti, mutta kuitenkin tavattoman hyvänmakuista,
jollaista lasten oma leipoma leipä tavallisesti on.
Helokki sai lähteä ulos kokoamaan itsellensä ruokaa sieltä, mistä
ennenkin oli sitä löytänyt. Jätteitä se sitten saisi sisällä. Niin se
antoi maitoa yltä kyllin. Toisenlaiseen oli Pekka tottunut. Viina oli
tässä tuvassa saanut useimmiten korvata sekä ruuan että juoman.
Kuudes luku.