Aamulla heräsivät pikkutytöt kaikkein ensimäisinä. Paitsi tietysti
silmälasimiestä, Lapikas-Pekkaa, joksi häntä muuten nimitettiin, koska
hän selvänä ollessaan valmisteli aivan ihmeellisen hienoja lapikkaita.
-- Hän oli ollut jo kauvan ylhäällä ja itsekin ihmetellyt sitä,
että pää siksi varhain oli selvänä, ja se oli alkanut tuntua niin
hupaiselta, että hän kulki naureskellen itsekseen mielihyvästä.
Puurovesi kiehui padassa, ja jopa hän oli huuhtonut siihen lisäksi
pari kahmalollista perunoitakin, että lapset saisivat niitä suolaisen
silakan kanssa. Lapikas-Pekka ei moneen vuoteen ollut tuntenut
mieltänsä niin keveäksi. Hän aivan kummasteli, että tuli lähteneeksi
kotiin edellisenä iltana, hän, joka muuten jäi istumaan majatalon
kapakkakeittiöön ja saattoi olla juomatuulella monta päivää. Niin,
merkillistä se oli. Nyt hän jo istui täydessä työssä; olikin tilattu
niin monta lapikasparia, että hän saattoi tehdä työtä yhtä mittaa yötä
ja päivää, ja sittekin vaativat ihmiset häneltä lisää.
Antti pääsi myöskin vikkelästi jaloilleen. Hänen ensimäinen ajatuksensa
kohdistui Helokkiin, joka ei ollut tuvassa. Sillähän oli maitoa
pikkutytöille. Hän toivotti hyvää huomenta isännälle, joka istui
takan ääressä, veteli pikilankaa kankean saran läpi ja näytti siltä
kuin olisi istunut tuvassa aivan yksin. Antti katsasti syvällä
tyytyväisyydellä lähellä olevia ruokalaitoksia. Mutta sitte hän meni
ulos todella säikäyksissään vuohesta. Eihän ollenkaan voinut tietää,
miten sille oli käynyt, kun se oli lähtenyt ulos yksin niin vieraalla
paikkakunnalla.
Antti sai tuskin ovea auki kauhealta länsimyrskyltä, joka lakaisten
tunkeutui vuorten väliin ja ärjyi kuin tuhat villipetoa. Myrsky toi
muassaan lunta -- lunta, niin ettei voinut pitää silmiään auki ja nähdä
eteensä, tuskin omaa kättään.
Halli oli ryöminyt kuistille, mutta sen silmät ja korvat olivat
silti vireissä. Kunnon koiran pitää olla varuillaan juuri sellaisina
roskailmapäivinä, kun sekä susi, että kettu, huuhkain ja pöllö
saattavat lähestyä ihmisasuntoja. Tänään oli hallilla toinenkin syy
epäluuloon.
Vuohi, joka kulki ylpeillen kuin olisi ollut koira, oli ärsyttänyt
hallin melkein piloille, kun se meni tupaan ja jäi sinne yöksi.
Kunniantuntoinen koira ei toki saattanut olla sisällä sellaisessa
seurassa ja kuulla ilkeää määkymistä. Nyt oli halli maannut ja
murjottanut ja vihoitellut koko yön. Sellainen sarvekas, hännätön
epäsikiö, jonka silmäterätkin olivat soikeat sen sijaan että olisivat
olleet pyöreät, hän sai maata sisällä, hän, kun sitä vastoin sellainen
hieno, vanha halli, joka oli varjellut taloa yötä ja päivää ja
pelastanut isäntänsä tuhansista vaaroista, kun tämä oli juopunut eikä
voinut itseään hoitaa, sai maata ulkona. -- Ja vielä sellaisessa
ilmassa, jolloin ei kenenkään pitäisi ajaa ulos koiraansakaan.
Että tuo kuvatus ilkesikin mennä taloon! Ja sitten katsella sitä, kun
se aamulla tuli hyppien ulos niin varmana ja uhmailevana kuin olisi
aina talossa asunut. Halli häpesi niin, että se ryömi portaitten alle,
sillä eihän se voinut asettua haukkumaan ketään tuvasta-tulijaa.
Sitä koiraa ei suinkaan liene luotu, joka olisi käyttäytynyt niin
takaperoisesti ja säädyttömästi. Mutta hyvä kyllä, että oli silmät ja
korvat huomatakseen miten kävisi sen, joka outona ja koiran vainukykyä
vailla lähti pihan ulkopuolelle sellaisessa ilmassa. Halli haukahti
lyhyeen ja hillityn vahingoniloisesti, melkein kuin olisi nauranut
itsekseen.
Se käänsi pois päänsä, ravisti itseänsä ja murisi hiukan, noin vain
kohtuullisen uhkaavasti, kun Antti tuli ulos ja alkoi huutaa ja
hoilata. Kerta kerralta huuteli poika sellaista hullunkurista nimeä
kuin "Helokki". Jos olisi edes ollut "Pilkku" tai "Kiltti" tai "Musti",
mutta "Helokki"!
Antti kiipesi alas portaita kahlaten lumessa vyötäröön asti. Hän
varjosti häikäistynä silmiään käsivarrellaan, jota hän piti ylhäällä
edessään. "Helokki -- kus, kus vuohta. -- Missä olet --?"
Antti ajatteli eilispäivänä näkemiänsä sudenjälkiä. Hän tiesi kyllä,
miten ahnas susi on vuohenlihalle.
Ei jälkeäkään näkynyt vuohesta lumessa. Myrsky raivosi niin, että Antti
oikein tunsi, miten hänen oma äänensä hukkui sen pauhuun. Siksi hän
ei kuullutkaan Helokin määkinää vastaukseksi hänen huutoonsa. Sillä
se oli jo kauvan sitte kuullut hänet. Mutta se ajatteli niinpäin,
että ensin oli hotkaistava aamiainen, minkä se oli keksinyt vanhassa
ulkohuonerähjässä, ennenkuin ilmaisi itsensä.
Joskus siinä rometossa oli ollut kai elukoita. Pajukytkyet riippuivat
kahdessa, suurenpuoleisessa hinkalossa, ja nurkassa saattoi eroittaa
lyhyen jonon, joka lienee ollut neljänä pienenä vuohenhinkalona.
Sysimustaa ja hirveän likaista oli siellä, ja ei suinkaan Helokki olisi
voinut mennä sinne muuten kuin äärimäisessä hädässä. Mutta se löysi
muutamia kuivuneita lehtikerppoja eräässä laipiossa. Sen lisäksi se
löysi muutamia heinänkorsia ja akanoita -- sellaista hienoa kukkien
ja lehtien jätettä, joka irtautuu heinäksi kuivatusta, niitetystä
ruohosta, ja jota elukat syövät niin mielellään.
Antti reuhtokoon niin kauvan yksin ympäriinsä lumessa, tuumasi
Helokki, ja huutakoon ja houkutelkoon. Ei hän siitä menehdy. Mutta
joka tapauksessa Helokki kiirehti syömistään, niin että suu kävi kuin
silppukone. Sillä oli kyllä hieman paha omatunto; mutta se arveli,
että tarpeellista oli myöskin koota maitoa tuvassa istuville pienille
lapsivohlille.
Antti kahlasi lumessa käsivarsiin saakka. Hän oli nyt lähes maantiellä.
Hän hätääntyi ja joutui aivan epätoivoon, kun ei löytänyt vuohta. Mitä
hän tekisi, ellei saisi maitoa pikkutytöille? Ja niin raskaalta ja
surulliselta tuntuisi ajatella suden repineen hienon, korean Helokin.
"Mä-ä-ä-" oli Antti kuulevinaan. "Mä-ä-ä!" Hän kääntyi kiivaasti ja sai
Helokin, joka tuli hyppien ja sukeltaen kinoksista, melkein syliinsä.
"Helokki, et saa säikäyttää minua näin", sanoi hän ääni arveluttavasi
väristen. "Ymmärtänet, että sinun ja minun on vastattava kaikista
pienokaisista, ja meidän täytyy pitää yhtä."
Viides luku.