Hän kääntyi kokonaan tuolilla -- lapset rupesivat jälleen vapisemaan
tuota karkeaa, jyrisevää ääntä.
"Ne ovat alinomaa siellä riidassa, hoitolaiset, näetsen, eivätkä lapset
saa siellä oppia, mitä äiti tahtoi heidän osaavan. Ei ole ketään, joka
vaatisi heitä muistamaan sellaista, mitä äiti olisi heille opettanut.
Ja sitte on siellä hullu-Lauri, hän puhuu ruokottomia, ja pitali-Saara
asuu siellä myöskin."
"Vai sillä tavalla -- ja täällä minä olen yksistäni tuvassa. He ovat
menneet -- he ovat kaikkityyni menneet! Vai sillä tavalla! Ja nyt te
ehkä ajattelitte saavanne täältä jotain suuhun pantavaa?"
Kuin yhdestä ainoasta rinnasta kuului lapsijoukosta värisevä
huokaus. "Vai sillä tavalla. Niin, tässähän on kylmää puuroa ja
silakkaa, sen voitte panna parilalle ja paistaa. Ja kaljaa voitte
saada puuronsilmäksi, sillä nähkääs, minä sain sitä hiukan mukaani
lautamieheltä, kun tänään tulin siellä. Taitaapa olla tölkissä tallella
tilkkanen siirappiakin kaljaan sekoitettavaksi. -- Sellaisella
pikkuväellä ei mahda olla mitään siirappia vastaan?"
Helpotuksen valoisa hymy kiiti kuin auringonvälähdys yli äsken niin
huolestuneitten pienten, kalpeitten kasvojen.
"Saatte päälle päätteeksi kahvipisarankin. -- Kyllä vaan, se käy
päinsä. Kahvia, vaikkakin ilman kermaa tai maitoa, sillä nähkääs,
lapset, maitoa ei ole, kun istuu mäkituvassa ja neuloskelee
sarkatöppösiä koko pitäjälle, silloin elää toisenlaisella juomalla."
Silmälasimies nousi ähkyen. Hän nojautui raskaasti karkeaan
ryhmysauvaan, joka hänellä oli vieressään. Näkyi, että luuvalo oli
häneen pahasti ottanut, ja että hänen oli vaikea liikkua. Sitä
paitsi havaitsi helposti, ettei hänellä ollut tuvassa naisen apua.
Tulenvalossa näkyi, miten rikat oli kauttaaltaan koottu nurkkiin.
Silakanruotoja ja perunankuoria oli pöydällä jätteinä, ja seinävierellä
seisovassa, aikoinaan valkeaksi maalatussa sängyssä tunkivat oljet
esille rikkinäisestä päällisestä. Lampaannahkavällyistä olivat karvat
kuluneet pois, ja pitkän pieluksen keltaruusuinen päällys ei kai ollut
pesussa käynyt pitkiin aikoihin.
Silmälasimies haeskeli kovasti ähkien suolaista silakkaa ja
leivänpaloja vanhasta, sinisestä nurkkakaapista, jonka ovessa
oli punaisia ruusuja. Hän otti myös kahvimyllyn, johon hän kaasi
tuohirasiasta paahdettua kahvia.
"Saisinkohan minä jauhaa?" sanoi Anna-Liisa hämillänsä. Hän seisoi jo
muutaman askeleen lähempänä puurolautasta. "Sitte minä lähden hakemaan
enemmän valkean virikettä", lisäsi Antti. Odottamatta vastausta oli hän
jo ulkona. "Vaari kulta, antakaa minä pistän silakat parilalle -- sen
tapasin tehdä kotona", intoili Matleena.
"Antaa tänne petin, niin lataiten lattian", piipitti Sanna-Kaisa,
joka ahnaasti katsoi, miten silakat rupesivat parilalla pihisemään ja
pärskymään.
"Atta Eeta lataitee ja lattiaa", intoili kaikkein pienin kaksivuotias
ja ojensi kätensä saadakseen jotain millä lakaisisi.
Silmälasimies puhkesi äänekkääseen nauruun. Lieneekö milloinkaan nähty
noin piskuista piikaista!
Antti palasi sylys nenään asti täynnä halkoja takaisin mäeltä, missä
hän oli niitä taloon tullessaan nähnyt. Pekka-Erkki ja Mauno seurasivat
hänen kantapäillään. He painoivat oven kiinni Helokin edestä, joka
silmänräpäykseksi vilahti oven aukosta ja yksin ulkopuolelle jätettynä
päästi sydäntäviiltävän määkinän.
Antti pudotti puut lattialle. Hän seisoi alasluoduin silmin. Olipa hän
todella, kun kaikki uutuudellaan oli hänet vallannut, unohtanut, että
myöskin vuohi kulki joukossa. Melkeinpä silmälasimies nyt kiukustui.
Mitäs tapoja nämä olivat! Oliko koskaan kuultu, että talvisaikaan
kuljetettiin vuohia mukana, kun lähdettiin -- hän oli sanoa
"kerjuulle". Mutta jokin Antin lujissa, vakavissa silmissä pidätti
häntä.
"Ei suinkaan tuo vuohi olisi joutunut kärsimään huutokaupalla
myymisestä?"
"Helokki on tottunut olemaan lasten kanssa, ja sen jälkeen kuin se
sai vohlia, on se niin hyvästi lypsänyt. Pikkutytöt olisivat jo aikaa
sitte menehtyneet, ellei sitä olisi ollut. Minä lupasin äidille, kun
hän kuoli, että Helokki saisi seurata meitä. Äiti tiesi, että vuohesta
olisi paljon hyötyä, kun ei ole mitään ruokaa pienille, -- niin otin
Helokin joukkoomme."
"Ei hän liioin viihtyisi muiden kuin meidän luona", vakuutti Matleena
ylpeästi.
"Niin, ja sitä paitsi olen ottanut rehua mukaan Helokille, jottei nyt
sentähden tarvitse huolehtia", sanoi Mauno kopeasti ja astui esiin.
Hän oli seisonut ja tirkistellyt silmälasimieheen, joka hänestä, hänen
nähtyänsä heti pään etupuolen, muuttui tavalliseksi ihmiseksi; silmät
olivat missä niiden pitikin, silmät, joissa päälle päätteeksi se, joka,
kuten Mauno, salavihkaa oli katsonut niitä, näki pelkkää hyvyyttä; vain
ääni oli karkea ja pelottava.
"Vai sillä tavalla -- että täällä on vielä enemmän pikkuväkeä. Tässä
yksi, ja tuolla vielä yksi -- kaksi, kolme, neljä, viisi, ennestänsä.
Ehkä ulkona on vielä yhtä monta, jotka ovat yhtä topakkoja kuin nämä
molemmat viimeiset? Te olette kantaneet rehua vuohelle! Ha ha ha --"
Mies näytti nauravan.
"Missä pikkumies aikoo pitää vuohen yöllä, jos niitä nyt on vain yksi,
-- tai ehkä on hän ottanut mukaansa rehua kokonaiselle vuohijoukolle.
Niin, sanokaapa samalla, onko teillä useampia?"
"Ei meillä ole kuin yksi", vakuutti Mauno silmät suurina ja totisina
katsoen noihin tirkisteleviin silmiin.
"Tapaatteko pitää sitä sängyssä vai takallako, mitä?"
"Miten Helokki itse haluaa. Kun oli oikein kylmä tuvan oljilla meidän
poikain maatessa lattialla, otimme Helokin sinne luoksemme. Siitä tuli
ikäänkuin lämmintä!"
"Niin, ja sitten ei sen itse tarvinnut nähdä vilua vajassa. Siitähän
sinä eninten huolehdit", tokasi Matleena.
"Vai sillä tavalla -- että siis vuohi vaatii sekin sijan itselleen."
"Eipä hän nyt siitä niin paljon välitä, sillä hän panee maata
sittenkin, vaikkei sija olisikaan laitettu", vakuutti Mauno.
"Helokki ei ole niin vaativainen. Ha, ha, ha!" Silmälasimiehen olkapäät
tutisivat. "Jospa pyytäisit sen astumaan sisälle ja pitämään hyvänänsä,
mitä talossa on."
Mauno asteli suuresti tyytyväisenä ovelle. "Ole hyvä ja käy sisälle,
Helokki, ja pidä hyvänäsi."
Helokki astui sisään pää korkealle kohotettuna. Se katseli ympärilleen
lasten keskellä, huomasi Anna-Liisan, joka vispilöitsi siirappia
juoma-astiassa, tepasteli hänen luoksensa ja töytäsi hiukan häntä
sarvillaan.
"Hertti sentään! Hän tahtoo lypsämään. -- Nyt on se aika -- ja niinkuin
olen kiskonut sitä pitkin päivää." Säälivä, hyväilevä hälinä syntyi
lasten joukossa.
"Kaunis, hieno, pikku Helokki!" He polvistuivat lattialle sen ympärille
silitellen ja hyväillen sitä, niinkuin eivät kai milloinkaan olleet
hyvänä pitäneet äitiä tai toisiaan.
"Hän ajatteli kai, että olemme nälissämme tietysti, pikkuinen piika."
Matleena veti vuohen kapean turvan ohutta poskeaan vasten.
"Vai siten, että hänellä on tapana ajatella sellaistakin", naurahteli
mies, joka myöskin hyväili Helokkia pitkin selkää.
"Niin, ja nyt hän toi oikein kermaa kahviimme. Nyt se on valmista",
myhäili Anna-Liisa, jolle unelma kylmästä puurosta yhä enemmän näytti
muodostuvan todellisuudeksi.
Hän nosti kolmijalkaisen pannun lieden loimuavalta roviolta, heitti
siihen, kuten tapa vaati, pari aikamoista suolaraetta ja valeli hieman
kylmää vettä sen yli kiirehtiäkseen selkiämistä. Antti ja Matleena
olivat raivanneet pöydän. Puurolautanen ja vanhat puuron jätteet, joita
säilytettiin kylmässä ruokasäiliössä kuistilla, pantiin esiin sekä
siirappijuoma. Silakkaa, joka tuoksui vastapaistetulta ja oli niin
suolaista, että aivan pärskyi, oli myöskin ja lisäksi leipää, jopa niin
paljon kuin he tahtoivat syödä.
Suurella hartaudella lukivat lapset ristissä käsin pöytärukouksen
moisen aterian edessä.
Silmälasimies niisti nenäänsä ja ontua kämpyröi ympäri huonetta yhäti
mumisten: "Vai sillä tavalla. Noin monta olisi täälläkin ollut, mutta
kaikki ovat menneet."
"Eikös vuohimatami tule muitten mukana pöytään?" kysyi hän töytäten
Helokkia, joka ikäänkuin tuumien seisoi tulen ääressä märehtimässä.
"Kyllä, jos hän saa luvan. Hän syö kuoria ja luita ja kaikkea, mitä
ylitse jää. Ole hyvä, Helokki!"
Mauno korjasi kaiken, mitä he saattoivat luovuttaa, pieneen, vanhasta
nahasta tehtyyn povilaukkuunsa ja antoi vuohen syödä samalla kuin itse
aterioi. Kesken kaiken pyörähtivät pikkutytöt lattialle vaipuen uneen.
Silmälasimies oli mennyt ulos tuvasta. Anna-Liisa kaatoi kahvia
muutamiin parittomiin, mutta kerrassaan koreihin kuppeihin, jotka hän
oli hakenut käsiinsä kaapista. Olipa mainiota saada hyvää lämmintä
kahvia kylmän, mutta yhtäkaikki niin oivallisen ruuan jatkoksi.
Mies tuli sisälle sylys olkia täynnä. "Luulenpa, että tästä riittää
sekä ihmisille että elukoille." Hän levitti oljet lattialle
sopivan matkan päähän takasta ja sen tulikipunoista. Helokki antoi
toimenpiteelle tunnustuksensa astuen heti sisälle ja siepaten muutamia
tyhjiä tähkäpäitä, sitten uljaasti ja miellyttävästi paneutuakseen
oljille yölevolle.
Antti istui vielä pöydässä ja kiitti päätään kumartaen Jumalaa ruuasta.
Sitte hän nousi, otti pikkutytöt toisen toisensa jälkeen, riisui niiltä
kaulahisryysyt ja saalinrievut ja laski heidät siten olkivuoteelle päät
vuohen lämmintä turkkia vasten.
"Vai sillä tavalla -- ha, ha, ha." Silmälasimies seisoi tuijottaen
oljilla makaaviin pienokaisiin. Suloisia, oivallisia lapsia ne olivat
vaaleankiharaisine hiuksineen ja hienoine pikkukasvoineen, vaikka ne
olivat niin kalpeat ja ohuet ja pikku nenät pakkasenpuremat.
Hän veti vällyt, omasta sängystään peittääkseen heidät. Mutta Antti
pidätti hänet. -- "Vaari kulta, älkää tehkö sitä, älkää ottako
itseltänne. Meillä on kelkassa lampaannahkavällyt, ja onhan meillä
vaatteet, jotka otamme päältämme."
"Minulla on vielä nahkavällyt pienessä kamarissa. Ottakaa nämä."
Silmälasimies katosi kaiketi pieneen kamariin lieden takana
olevasta ovesta. Hän tuli takaisin käsivarrella oikein siistit
vällyt. Toisessa kädessä hän piti puolentuopin pulloa ja toisessa
haljennutta juomalasia. "Nyt täytyy sellaisen kunnon pikku miehen,
joka on niinkovaa kokenut koko päivän, saada jotakin hyvää. Kas,
tässä kunnollinen ryyppy, se maistuu." Hän täytti lasin runsaasti
puolilleen. "Minun tapani on aina itse juoda pullosta ja saatanpa
ainoalla siemauksella vetää itseeni kokonaisen neljänneksen. Mutta se,
joka ei ole peräti tottunut, ei voi tietää tarkkaa määrää, paljonko
nauttii. Luulisinpa, että puoli juomalasillista vastaa hyvää, kunnon
matkaryyppyä. Pikkumiesten vuoro tulee sitten. Ovatkohan nekin kylläksi
mieheviä ymmärtämään, mikä on hyvää ja hyödyllistä näin talvisaikaan?"
Hän katsoi hyväntahtoisesti pikku "miehiin". "No niin, kippis sitte
sinulle ensin!"
"Pikkumiehet", Mauno ja Pekka-Erkki, tulivat yht'äkkiä kenokaulaisiksi.
He pyyhkäisivät suutansa kämmenellä, kuten olivat nähneet aikamiesten,
isänsäkin tekevän, kun heidän piti ruveta juomaan. He yrittivät matkia
aikuisten harrasta, tyytyväistä kasvojen ilmettäkin seistessään siinä
valmiina maistamaan viinaa Antin jälkeen.
Mutta Antti seisoi silmälasimiehen edessä tulipunaisena kuin olisi
häntä syytetty rikoksesta.
"Rakas vaari, antakaa minun olla!"
"Mitä nyt! Oletko sinä vikkelä, kelpo poika, sellainen raukka,
ettet käytä hyväksesi ryyppyä, kun tarjotaan. Taidat tulla oikein
Lapintunturilta! Ja minä, joka luulin teidän tulleen kunnon ihmisten
luota, joilla on tavallisesti enemmän ymmärrystä, niin etteivät
kieltäydy ryyppyä tarjottaessa. Kas tässä, älä siinä nyt jurota, vaan
ota tilkkanen. Minä ikäänkuin kaipaan seuraa ryypylleni." Hän nosti
lasin melkein käskevästi Antin huulille. Mutta poika puri hampaat
yhteen ja peräytyi.
"Teidän täytyy antaa minun olla ottamatta, vaari, sillä minä olen
luvannut äidille aivan varmasti, ettei minusta tule juomaria."
"Häh, häh, häh", nauraa kähisti silmälasimies, "ei sinusta vielä yhden
ryypyn vuoksi juomaria tule. Se on akkain puhetta, sinä pelkäät äitiäsi
vielä. Sellainen raukka!"
Antin kasvot kävivät kalpeiksi. "Akkain puhetta" se, mitä äiti oli
sanonut, äiti, joka oli saanut pitää yksin huolta lapsista, sitte kun
isä viime vuosina oli joutunut huonoon seuraan, joka oli houkutellut
hänet juomaan, kunnes hänen voimansa olivat lopussa ja hän joutui
kotona pitkiksi ajoiksi sängyn omaksi, avuttomaksi ja kurjaksi,
eikä enää välittänyt äidistä eikä lapsista! Kyyneleet tulivat hänen
silmiinsä.
"Äiti sanoi, että juuri _ensimäistä_ ryyppyä minun piti varoa, ja tästä
tulisi ensimäinen. Muistakaa, että minä olen vastuunalainen kaikista
näistä pienistä."
Silmälasimies muuttui äkkiä niin merkillisen lauhkeaksi. Hän laski
pois pullon, jota hän juuri piti avonaista kurkkuaan kohti kohotettuna
juodakseen siitä. Sitte hän asettui tuijottamaan riutuvaan tuleen.
Hetken perästä hän asetti korkin pulloon iskien siihen nyrkillään,
ensin varovasti kaadettuaan takaisin Antin hylkäämän lasin sisällön.
Mutta hän vapisi kuin kuolemantuskassa, ja hikipisaroita vieri otsalta.
"Vai sillä tavalla, että ensi ryyppyä pitää pelätä", sanoi hän
hitaasti, melkein juhlallisesti. "Niin, sittepä minun täytynee
pelätä viimeistä ryyppyäni, koska en pelännyt ensimäistä. Sen sanoi
Lapikas-Pekka ja minä myöskin!"
Hän ontui ähkyen pieneen kamariin viinapullo kädessään. Sitte hän
tuli takaisin ja asettui kauvaksi aikaa katselemaan olkivuoteella
lepäävää lapsijoukkoa. He nukkuivat syvästi samassa asennossa, mihin
olivat heittäytyneet, kalpeat, pienet raukat, mutta niin lapsellisen
onnellisina ja turvallisina uinuen, että hänestä tuntui kuin hän
olisi saanut huoneeseensa Jumalan enkeleitä, jotka heitä vartioivat.
Helokki lepäsi ryhmän keskellä, märehtien, puoleksi suljetuin silmin ja
musertavan mahtavassa asennossa.
Neljäs luku.