Tuli paloi tuvan takassa, kun lapset hitaasti, yhteensullottuina,
toisiinsa turvaten, tulivat sisälle. Mauno oli vielä poissa. Hän
väitti, ettei hän toki voinut jättää vuohta yksin. Oikeastaan oli
niin, että hänen mielestään oli syytä antaa Antin ensimäisenä puskea
vieraalle alueelle. Olihan epävarmaa, mitä saattoi tapahtua aivan
tuntemattomalla paikalla. Matleenan kuvittelut olivat vähitellen
tarttuneet häneenkin, niin että hän rauhallisesti jäi ulos, kun toiset
tallustivat sisään.
"Häh, ovi kiinni!" jyrisi karkea ääni. Jos Antti olisi sillä hetkellä
vain puolittainkaan kääntynyt takaisin, olisi koko joukko siinä
silmänräpäyksessä arvelematta syössyt pois suojaavan katon alta,
lämpimästä ja ravinnonsaannin toivosta -- niin he säikähtivät.
Karkea ääni tuli takan luota, erään suusta, jolla, kuten Matleena oli
aavistanut, varmasti oli silmä niskassa. Ja näyttipä melkein siltä,
kuin molemmatkin silmät olisivat siellä olleet. Sillä mustat, suuret
lasisilmät kimaltelivat keskellä takaraivoa. Tulipunainen tukka hänellä
oli, eikä hänen näyttänyt tarvitsevan kääntyä tai liikahtaakaan
katsellakseen sisään-astujia.
Lapset seisoivat hiiskumatta kuin peljästynyt parvi eksyneitä, pieniä
lampaita. Kaikki tuijottivat milloin mustiin, välkkyviin silmiin
punatukkaisessa niskassa, milloin miehen kyynärpäihin asti paljaisiin,
karvaisiin käsivarsiin, jotka nousivat ja laskivat jonkin kiiltävän
ja terävän keralla, jota hän piteli karkeissa, nyrkkiin puristetuissa
käsissään.
"Me olemme tulleet koirankuonolaisen luo", kuiskasi Matleena, hampaat
pelosta kalisten. "Sitte se syö meidät! Minä lähden ulos katsomaan,
mitä Mauno tekee Helokille, minä", sanoi Pekka-Erkki. Hän työnsi
jalallaan hiljaa oven auki ja livahti nopeampaa vauhtia ulos kuin oli
tullut sisään. Anna-Liisa oli seurata häntä. Mutta hän näki kylmää
puuroa lautasella uuninpenkillä, ja se näky ikäänkuin piteli häntä
sisällä.
Matleena ja pikkutytöt tarttuivat Anttiin, niin että hän melkein
kohoutui lattiasta. Hän kuiskasi heille, että olisivat hiljaa --
totta he tiesivät, mikä oli tapana ihmisiin tullessa -- piti pysähtyä
ovensuuhun ja vaieta, kunnes puhuteltaisiin. Mutta Martta-Eeva, pienin
tytön tyllerö, äidin kultamuru, jona hän niin äsken oli ollut, ei
voinut olla ääneti. Hän pelkäsi, oli nälissään ja tunsi itsensä joka
tavalla kurjaksi.
"Äääiti" -- alotti hän -- "Atta-Eeta tattoo äääitille!"
Ja nyt särkyivät kaikki sulut. Hän huusi kuin olisi puukolla pistetty.
Se oli mitä houkuttelevin merkinanto Sanna-Kaisalle, jonka ääni oli
vielä kuuluvampi kuin pikku sisaren. Matleenan huulet alkoivat myöskin
arveluttavasti väristä. Hän, joka paremmin kuin toiset oli käsittänyt,
minkälaisten ihmisten luo he olivat joutuneet, hän, joka oli aavistanut
tätä hirveyttä, tätä kamaluutta: ihmisiä, joilla oli silmät niskassa!
Matleena kävi ihan hurjaksi pelosta nähdessään noiden silmien
hiljaisina, välkkyvinä ja mustina tuijottavan ja tuijottavan. Hän tiesi
ennakolta, että takaraivosilmäinen mies oli koirankuonolainen, josta ei
mikään ollut sen hauskempaa kuin teurastaa pieniä lapsia ja suolata ne,
että koirankuonolaiset saisivat kyllänsä syödä.
Niin, ei Matleenakaan kauempaa kestänyt, vaan päästi värisevän itkun,
joka jotenkin paljon muistutti pikkutyttöjen kirkumista. Anna-Liisa
-- merkillistä kyllä puhua tästä, sillä olihan hän jo suuri tyttö,
yhdennellätoista vuodella -- mutta olisivatkohan päivän vaivat olleet
liian raskaat vai oliko hänellä alati mielessä tuo lautasellinen
kylmää, harmaanhohtavaa vesipuuroa, jota oli turha toivoa -- kuinka
hyvänsä, surullinen tosiasia vain oli, että hänkin yhtyi tuohon ei
tosin aivan sulosointuiseen kuoroon, jota hän vaihtelun vuoksi virkisti
kimein, piipittävin nyyhkytyksin.
Antti kalpeni ja punastui. Ilkeätä, miten kova, kirkuva valitus
voi olla tarttuva! Ei liene koskaan kuultu puhuttavan, että
kolmannelletoista ennättänyt mies voisi ruveta -- voisi ruveta --! Ei,
vaikka hän olisikin vaeltanut kokonaisen talvipäivän ilman ruokaa,
laahannut pikkusiskoja raskaassa kelkassa ja surrut mielessään, mihin
kurjuuteen oli heidät johtanut. Ei, vaikka hän olisikin kulkenut
kauhistavan hädän kiduttamana lähestyvien saaliinhimoisten sutten
tähden ja vielä nyt lopulta häpeäkseen tuli koko joukon kanssa
pyytämään heille kaikille ja itselleen ruokaa sekä yösijaa. Mutta
sittenkin!
Antti oli kiukuissaan kyynelille, jotka pyrkivät esille, ja ilkeille
nyyhkytyksille, jotka häntä vapisuttivat. Hän puristi lujasti nyrkkinsä
kokoon ja irvisteli yhteenpurruin hampain pidättääkseen sitä, mitä
miehen, jonka tuli niin monen pienokaisen silmissä pysyä ryhdikkäänä ja
heidän kurissapitäjänään, täytyy pidättää.
"Lapset, no lapset, -- oletteko hulluja --! Olemme vierasten ihmisten
tykönä. He ajavat ulos meidät, jos te jatkatte näin."
Oliko ajateltavissa, että "lapset" olisivat vaienneet sellaisesta
vapisevasta, puoleksi nyyhkyttävästä kehoituksesta? Jos Antti oli tuon
näköinen ja jos hänen äänensä kuulosti noin merkilliseltä ja itkuun
valmiilta, oli todellinen vaara käsissä. Voi, voi, miksi vinkunaksi se
huuto kasvoi!
"Mistä moinen väki on kotoisin, joka niin rumasti tervehtää? Hyvää
päivää ja Jumalan rauhaa tavataan muuten sanoa." Silmälasimies kääntyi
hitaasti. Samassa lapset vaikenivat aivan äänettömiksi hämmästyksestä.
Ajatelkaahan, hänellä oli silmät myöskin vastapäätä niskaa, kasvoissa,
kuten tavallisilla ihmisillä, ja hän katsoi heihin raskasmielisenä,
mutta ei ollenkaan pahansuovan näköisenä.
"Kellä on ollut niin vähän järkeä, että on päästänyt liikkeelle pelkkää
pikkuväkeä näin nälkävuoden aikana, kun sudet kiertävät nurkkia?"
Antti astui esille niin kauas kuin saattoi pienokaisten raskaan
saattueen sääriä kiertäessä. "Ei kukaan ole päästänyt meitä. Olemme
itse lähteneet, sillä meidän pikkutuvassa ei ole isää eikä äitiä."
Antin ääni rupesi värisemään levottomuutta herättävällä tavalla.
"Mutta tottahan teillä on kunta ja köyhäinhoito. Tämän pitäjän asiaksi
jää kuljettaa tuollainen joukko sinne takaisin."
"On kova vuosi. Kaikilla on siellä kotipuolessa niukkaa. Ei kukaan
tahdo ottaa pikkutyttöjä muuta kuin rahasta, ja äiti niin pelkäsi
niiden tähden."
Antti vaikeni taas -- nieli nielemistään ja puri hammasta.
"Vai sillä tavalla!"