Näytti jo tulevan ilta, ja lapset olivat vielä metsässä. Antin teki
yhä enemmän mieli pysähtyä kuuntelemaan heidän lörpötystään, vaikka se
olikin suureksi osaksi sellaista napinaa ja valitusta, että hänestä
tuntui kuin häneen olisi isketty nauloilla. Mutta hän oli itse niin
väsynyt ja nälkäinen ja sitä paitsi kauhean synkkämielinen. Anttihan
oli kuitenkin osaksi houkutellut, osaksi pakottanut sisarukset
lähtemään kerrassaan turvattomina tutulta seudulta.
Mutta hän ei ollut voinut sietää sitä ajatusta, että pikkutytöt, joiden
tähden äiti oli niin pelännyt, joutuisivat vieraille. Hän pelkäsi, että
kunta tarjoisi heitä huutokaupalla, ja kuka raukka hyvänsä voisi näin
nälkävuosina ottaa heidät kunnan myöntämästä roposesta.
Jos pikkutytöt ja pojat saisivatkin ruokaa siellä, minne joutuisivat,
ei ollut siltä sanottu, että he kuulisivat hyviä sanoja tai oppisivat
sellaista, mistä äiti oli niin tarkasti pitänyt huolta. Hän oli
ankarasti vaatinut, että he puhuisivat totta, olisivat rehellisiä
ja kunnollisesti hoitaisivat sitä, mikä heille uskottiin. Hän oli
opettanut heille, etteivät he valittaisi turhaan, vaan tietäisivät ja
ymmärtäisivät, että heillä, jäädessään ilman isää ja äitiä, kuitenkin
oli _yksi_, joka huolehti heistä, hyvä, voimallinen Isä taivaassa.
Sentähden oli Antti arvellut, että oli aivan paikallansa, koska he nyt
olivat jääneet näin yksin, että hän piti sisarukset koossa. Hän uskoi
heidän saavan ruokaa sekä muutakin mitä tarvitsivat, matkatessaan
sellaisten ihmisten luo ja sellaisiin seutuihin, jotka eivät olleet
erittäin pahasti kärsineet hallasta ja joilla senvuoksi toki aina oli
jotakin yli oman tarpeen heitäkin varten. Mutta jo nyt ensimäisenä
päivänä tunsi hän, miten vaikeaan asemaan hän oli saattanut heidät
kaikki. Pahinta oli, että hän itsekin väsyi, hän kun oli osaltaan
säästänyt niin vesivellin kuin vuohenmaidon sekä ne leipäkannikat,
joita he äidin kuoleman jälkeen olivat saaneet hyväntahtoisilta
ihmisiltä. Niin hän uupui, etteivät jalat tahtoneet kannattaa, ja
kelkassa istuvat pikkusiskot olivat hänestä raskaat vetää kuin
hirsipölkyt.
Kaikista merkeistä huomasi, että tulisi enemmän lunta. Antti tunsi,
että pakkanen oli lauhtunut, koska hän vetäjänä oli pysynyt siksi
lämpimänä; sen hän käsitti siitäkin, ettei lumi enää narissut jalkojen
ja kelkan anturoiden alla, kuten aikaisemmin päivällä siitä asti, kun
he varhain aamulla revontulien loisteessa, ja kalpeassa kuutamossa,
olivat lähteneet pienestä, harmaasta tuvastaan. Riutuvan takkavalkean
kimmeltäessä pienen ikkunanruudun läpi, oli se ikäänkuin surullisena
katsellut poistuvia lapsia.
Lumipyry tulisi, oikeinpa tuisku, sen ymmärsi Antti siitä, että oravat
nuolina lensivät kuusien lomitse. Ne ottivat kävyt käpäliensä väliin,
viilsivät pois terävät suomut ja kokosivat sen tuoksuvan, pehmeän
aineen, jota oli niiden sisäpuolella. Niillä oli huimaava kiire,
niin että tuskin saattoi seurata niiden liikkeitä silmillään. Metso,
joka tasaisella säällä liikkui tyynesti ja arvokkaasti, oli sekin
kiireissään. Hongikossa ei ollut juuri montakaan marjakasta pihlajaa,
ja sen mielestä oli toki liian yksitoikkoista elää pelkällä petäjällä
ja neulasilla. Oikea pyryilma saattoi näet pakottaa oleskelemaan pesän
lähettyvillä kauankin. Valkeaan talviasuunsa pukeutuneet jänikset
koristivat lumen hupaisine jälkineen, joita oli aina kolme yhdessä
kimpussa muodostaen juuri kuin kirjailtuja kuvioita. Kettujen jäljet
taas kulkivat suorassa jonossa pienin, pyörein kuoppasin. Ja sitten --!
Antti, joka levottomana tarkkasi metsän merkkejä ympärillään, missä
se oli aukeata, kulon hävittämää tai hakattua, näki yht'äkkiä rivissä
isoja, karkeita, hieman soikeahkoja jälkiä, jotka kulkivat rinnan --
siinä oli lukuisien jalkojen jälkiä, _suden_ jälkiä --! Hän tarttui
uudelleen kelkannuoraan, kiersi sen lujasti pakkasen jäykistämien
sormiensa ympärille ja painoi lakin otsalleen, jolle pelko ja tuska
olivat nostaneet kylmää hikeä. Sitte hän äkkiä kääntyi takanansa
tallustaviin lapsiin. "Te lörpöttelette niin kauheasti. Lauletaan nyt
sen sijaan, niin päästään nopeasti metsästä. Alota sinä, Matleena."
Matleena suostui arvelematta veljen kehoitukseen. Hän alotti kuuluvalla
äänellä laulun Kaanaasta:
"Mitä on Jeesus tähteni tehnyt?
Niin, hän tuli Kaanaan.
Taivaallinen Kaana.
Tule, menkäämme Kaanaan!"
Kaikki lapset lauloivat Matleenan johtaessa laulua heleällä, suloisella
äänellään.
He vaelsivat varhaisen hämärän synkistämää metsää kohti, jonka yli
taivas kaareutui raskaana, lunta lupaavana ja lyijynharmaana. Mutta
lapset eivät nyt näyttäneet ajattelevan eikä tajuavan muuta kuin
lauluaan.
Pikkutytöt, joita Matleena suojeli käsivarsillaan, heräsivät
nälkäisinä, jäykistyneinä, kylmästä väristen ja unenhorroksissaan.
He eivät kuitenkaan ruvenneet täyttä kurkkua huutamaan, mihin heillä
tällä hetkellä olisi ollut kovasti halua. Kun he kuulivat sisarusten
laulavan, yhtyivät hekin, kuten heidän tapansa oli ollut kotona äidin
luona pienessä, harmaassa tuvassa.
"Taivaallinen Kaana,
menkäämme Kaanaan!"
Laulu kajahti niin kauniilta kuusien ja honkien keskellä. Aivan kuin
pienoinen enkelijoukko olisi vaeltanut metsätietä. Metsä kuunteli
henkeään pidättäen. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei nalkuttavan
ketun, ei kaameasti huhuavan huuhkaimen eikä pöllönkään. Ainoastaan
lasten laulua. Antti lauloi toisten kera voimakkaasti ja ääneen. Hän
oli kohottanut silmänsä rukoillen lohduttoman synkkään taivaaseen
päin. Hän lauloi uskoen apuun, vaikka juuri hänen voimakas äänensä
saattoi parhaiten kantaa suden lähettyville ja herättää sen, tuon
lastensurmaajan, jonka monia jälkiä hän äsken oli huomannut vieri
vieressä.
Kyllähän Antti oli ennestäänkin tiennyt, että susi tänä nälkätalvena
oli alkanut hiipiä mailla, ja olihan hän myrskyiltoina, kun kirpeä
pakkanen paukkua räiskähteli tuvannurkissa, kuullut sen nälistynyttä
ulvontaa metsistä.
Mutta näin kaukana etelässä, asutulla seudulla, hän luuli saatavan
kulkea siltä rauhassa. Antti oli mielestään vaeltanut lasten kanssa jo
niin etäälle kotipaikalta, että kaikkien olosuhteitten olisi pitänyt
muuttua. Ja että nyt kuitenkin piti huomata noita jälkiä! Oli toki
lohdullista, että _hän yksin_ ymmärsi niiden merkityksen. --
Nyt oli Kaanaan-laulu loppunut. Hän alotti itse uuden, johon sisarukset
yhtyivät: "Ma tiedän maan, niin valoisan; sen..." Pitemmälle ei Antti
ehtinyt. "Lapset --! Savua ja kipunoita lentää jonkun talon piipusta!
Hyvänen aika, me olemme asutuilla mailla, ja minä kuulen koirien
haukkuvan." Hän tarttui äkkiä lujasti nuoraan ja rupesi juoksemaan
niinkuin olisi vetänyt tyhjää kelkkaa. Anna-Liisa repäisi huivin niin
kiivaasti kasvoiltaan, että otsa kinnaantui hiusten kera, ja hänen
silmänsä suurenivat. Hän nosteli jalkojaan kevyesti, kuin olisi niissä
jo ollut kuninkaalliset anturakengät. Mutta Matleena kyyristäysi
kasvojaan myöten saaliin. Hän ujosteli ja pelkäsi vieraita ihmisiä --
varsinkin noita rintamailla asuvia... Eihän koskaan voinut tietää,
olivatko ne niinkuin oikeitten ihmisten pitäisi olla, samanlaisia
kuin Hallantunturin kansa. Ehkä näillä oli toinen silmä takaraivossa
ja toinen otsassa; ja kenties ne kävelivät käsin ja söivät jaloin.
Hui, miten ilkeältä tuntui --! Minkähänlainen puhetapa niillä on
--? Hallantunturin murre oli kyllä erikoisen hienoa; tuskinpa oli
luultavaa, että nämä ulkopitäjäläiset sitä osaisivat.
Niin kaukana, minne he nyt tänä päivänä olivat vaeltaneet, oli,
kyllähän sen ymmärsi, tietysti kaikki toisenlaista ja juuri kuin
ylösalaisin käännettyä. Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena, että
nimittäin oli kamalaa tulla vieraisiin ihmisiin, mistä jo alkoi
kuulua koirien ulvontaa ja haukuntaa, ja kunnon eläin vetäytyi kelkan
taakse, kuono melkein kelkan pienan ja Anna-Liisan välissä, jonka hän
mahtavasti työnsi syrjään.
Pekka-Erkki ja Mauno olivat rehtimiehiä siitä hetkestä asti, kun
kuulivat kyläkoiran haukunnan. He syljeskelivät koetellen kumpi heistä
voisi pirskahuttaa pisimmälle; he luisuttivat kätensä syvemmälle
äidin vanhoihin röijyihin, jotka heillä oli päällysvaatteinansa, ja
luulottelivat totisesti, että pistivät kätensä taskuihin. He puhelivat
ja tuumiskelivat, olikohan ketään heistä tänä päivänä ja tällä
vaarallisella, pitkällä taipaleella jänistänyt ja pelottanut. Omasta
puolestaan olivat he urheasti suoriutuneet asiasta. Eipä sitä turhaan
ollakaan miesväkeä!
He olivat siihen määrin riemastuneita, että alentuivat leikkimään
pikkutyttöjen kera. He suorittivat pahimmat ja hullunkurisimmat
virnistyksensä ja piipittivät heidän kaulaansa saadakseen heidät
nauramaan. Näin iloisena asteli nyt lapsijoukko metsästä kylää kohden.
Suuri maantie, jota he olivat seuranneet metsän läpi, oli kummallakin
puolen tiheästi pienten kuusten viitoittama. Tämä sitä varten, että
ihmiset tiesivät ajaa suoraan lumiauralla, kun tuli niin paljon lunta,
ettei muuten päässyt selville, minne tie oli hävinnyt. Lämpimään
taloon, pieneen, harmaaseen tupaan, joka oli melkein heidän oman,
aamulla jätetyn kotinsa näköinen, johti ainoastaan syvään lumeen
poljettu polku. Ei ollut niinkään helppoa päästä kelkalla eteenpäin.
Sitä paitsi haukkui siellä harmaa halli, niinkuin olisi se halunnut
syödä heidät joka ikisen. Heille olisi kaiketi ollut parempi, jos he
olisivat vaeltaneet johonkin taloon, joita punaisiksi maalattuina ja
valkoisille nurkkineen loisti lumen keskeltä. Mutta niin turvalliselta
ja kotoiselta näytti harmaa tupanen vuoren juurella, että he ilman
muuta menivät sinne.
Harmaan koiran haukunnan he hyvin ymmärsivät. Hän ilmoitti, kuten
kaikki harmaat koirat, ja sellaisia oli enimmäkseen joka tuvan
seinustalla, että ihmisiä tuli taloon.
Kyllähän lapset jo haukunnastakin kuulivat, ettei halli heitä suuresti
kunnioittanut.
"Vov, vov, pelkkää roskaväkeä, käännytänköhän ne takaisin!"
Halli vaikeni silmänräpäykseksi. Se jäi seisomaan pikkuportaalle tuvan
edustalla. Painoi sitten päänsä alas ja murisi epäilevästi.
"Joka tapauksessa vain pikku väkeä, penikoita, niin sanoakseni,
sellaiset voivat tuskin vahingoittaa ihmisiä tai taloa --"
Hän kohotti päänsä, haukotteli ilman aikojaan, joskin
velvollisuudelleen uskollisena, niinkuin tunnontarkka halli ainakin.
Mutta sitte hän vainusi vuohen, havaitsi Helokin, jonka pää vilahti
näkyviin kelkantolppien ja Anna-Liisan välistä.
"Vai niin, sepä on toinen asia! Ei siis tavallista väkeä. Eikä
rehellistä vahtikoiraa! Heillä on vuohi koirana. Häpeämätöntä!" Ja
halli rupesi haukkumaan, murisemaan ja ilkeästi nalkuttamaan kuin olisi
nähnyt varkaita kirkossa.
Lapset hiljensivät askeleitaan.
Ei kukaan heistä avannut suutaan. "Siksihän se, kun olemme näin
surkeissa verhoissa!" mumisi Anna-Liisa vihdoin. "Jos tulisimme kuin
Simo-Paavalin lapset kinkerille, markkinoilta ostetuissa vaatteissa
ja naulakengissä, niin koira kyllä suvaitsisi heiluttaa häntäänsä ja
haukkuisi juuri kuin pyytäisi: tulkaa sisään, olkaa hyvä!"
"Mutta tyttö", nuhteli Antti, "nythän emme ole tulleet
kinkerikesteihin, vaan pyytämään ihmisiltä ruokaa ja huonetta, ja sen
näkee halli ja tietää hyvin, että sitä lajia on vähän tuollaisessa
pikku tuvassa, ja siksi on se kiukkuinen. Se, se, -- se, se", huuteli
Antti koettaen olla mielin kielin vihaisesti haukkuvalle, nyt suoraan
heitä kohden hyökkäävälle koiralle. Matleena vierittihe kelkasta.
Hän repäisi saalin päästään, juoksi koiraa vastaan ja kumartui sen
puoleen syli avoinna. "Se, se, -- se, se --. Ethän ole vihainen meille.
Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä!"
Koira näytti ymmärtäneen häntä. Se vaikeni, katsoi hämillänsä kierosti
sivulle ja haukotteli, kuten koirat tekevät, kun ne ovat häpeissänsä.
Äkkiä se nosti korvansa kuin olisi vainunnut jotain uhkaavaa vuorelta
päin. Alkoi sitten haukkua nalkuttaa, pää sinne päin käännettynä,
kuivasti, teeskennellysti, ilman tarkoitusta ja haukkui näin, kunnes
lapset olivat ehtineet tupaan.
Kolmas luku.