Kauheana nälkävuonna 1860-luvun lopulla saapui sellainen joukko kaukaa
Norrlannista Hallatunturilta. Joukon muodosti pieni, seitsenlapsinen
ryhmä, joka yksinäisenä ja turvattomana vaelsi köyhtyneiden,
talvikolkkojen paikkakuntien läpi. Ei isää eikä äitiä ollut heitä
saattelemassa. Olipa vain seitsemän pientä nälkiintynyttä, ja hän, joka
heitä ikäänkuin johti, oli vasta kolmannellatoista. Hänen nimensä oli
Antti tai oikeastaan Antero. -- Lapset tulivat Hallatunturilta, missä
halla oli ankarimmin pidellyt taloja. Heidän isänsä oli katovuoden
aikana ruvennut juomaan. Siitä sekä pettuleivästä ja niukasta ruuasta
oli hän heikontunut ja käynyt kömpelöksi, niin että lopuksi oli
sortunut metsään kaatamansa hongan alle. Eräänä päivänä kannettiin
hänet kuolleena kotiin.
Vaimon huolet lisääntyivät. Hän ei jaksanut niitä kauvemmin kestää,
vaan suorastaan riutui murheesta, enimmäkseen kuitenkin nälästä. Sillä
voihan ymmärtää, että ne ruuanmurenet, jotka hän sai kootuiksi, soi hän
mieluummin lapsille kuin itselleen.
Kun hänen nyt piti kuolla, suretti ja ahdisti häntä enimmän se, että
lapset, joitten tähden hän oli työtä tehnyt ja kärsinyt, joutuisivat
köyhäintaloon tai, mikä vielä pahempi, tarjottaisiin "huutokaupalla"
sille, joka halusi heidät ottaa kunnan myöntämästä pienimmästä
rahamäärästä.
"Älkää huoliko murehtia sitä, äiti", sanoi Antti, joka istui sängyn
vieressä ja koetti tyrkyttää äidille äsken liedellä keittämäänsä
vesivelliä.
"Ne vievät teidät, jos tahdotte tai ei", läähätti sairas. "Tällaisena
nälkävuonna, jolloin jokaisen on pakko ansaita elääksensä! Eikä ole
ketään, joka on teille hyvä ja pitää teistä huolta."
"Me menemme täältä pois, äiti. Panemme pikkutytöt kelkkaan, ja
sitte vaellamme alamaassa talojen väliä niinkuin muutkin aikuiset
kulkijaimet. Opettajan Kalle sanoo isänsä puhuneen, että etelässä ovat
ihmiset saaneet niin ohria kuin perunoitakin, ja saattepa nähdä, äiti,
että niitä riittää kyllä meillekin."
"Niin, jos Jumalan siunaus antaa leivän, ette koskaan jää ilman. Olet
niin keventänyt ja valaissut mieltäni puheellasi, pikku Antti, Mutta
Helokki..."
"Sekin saa tulla kanssamme. Älkää nyt siinä maatessanne hätäilkö, äiti!"
"En minä enää hätäilekään. -- Tuntuu niin helpolta. Sinun ympärilläsi
on sellainen taivaallinen kirkkaus, ja lastenkin ympärillä tuolla
sängynoljissa, ja korkeudessa lauletaan niin ihanasti. -- Antti _niin
-- ihanasti_!"
Samassa lysähti Antin äiti takaisin riepuihin, joita oli hänen päänsä
alla. Antti sulki hänen silmäluomensa ja asetti virsikirjan leuan alle,
ettei se painuisi. Niin oli äiti tehnyt, kun isän loppu oli tullut.
Tuskin oli äiti haudassa, kun kunnanmiehet kokoontuivat toimittaakseen
lapset joko köyhäintaloon tai sijoittaakseen heidät jonnekin
huutolaisina.
Mutta sinä päivänä, jolloin he saapuivat kaatumaisillaan olevaan
tupaan, mistä luulivat löytävänsä lapset, oli se tyhjä.
Vieressä sijaitseva lautakatos, missä he tiesivät vuohen oleskelleen,
oli myöskin tyhjä. Tupa oli pesty ja siivottu, niinkuin olisivat
vanhat, kunnolliset ihmiset aikoneet jättää sen toisten käsiin.
Lapset, joita he tulivat noutamaan, olivat selvästi lähteneet tiehensä
jo edellisenä päivänä. Mutta miehet päättelivät, ettei kovinkaan
kauvan tarvitsisi odottaa, ennenkuin he taas palaisivat ja vieläpä
köyhäinkyydillä jostakin lähipitäjästä. Sitä paitsi ei kukaan voinut
tietää, mitä tietä he olivat lähteneet. Puhelinta ja sähkölennätintä
ei näissä erämaissa ollut, ja asialle ei siis voinut mitään. Kaikki
kylän hevoset olivat metsäajoissa, ja vaikka ne olisivat kotosallakin
olleet, niin kelläpä olisi ollut aikaa lähteä tenavia takaa-ajamaan.
"Kääntynevät takaisin, kun nälkä kivistää. Vuohesta oli vahinkoa;
olisihan sen saanut heidän hyväkseen myydäkin. Mutta, kuten sanottu,
kohta lienevät täällä sekä tenavat että vuohi."
Lapset pääsivät siis taipaleelle vainolaisten häiritsemättä. Mutta
ennenkuin päivä kallistui iltaan, alkoivat pikkutytöt Sanna-Kaisa ja
Martta-Eeva surkeasti parkua ja valittaa.
Eivät he kylmästä itkeneet, vaikka nenä ja kädet olivat
ruiskukansinervät ja varpaat niin paleltuneet, etteivät he voineet
jaloillaan seisoa. Ei, he valittivat ja itkivät _nälkäänsä_. Kovimman
leipäkannikan, pienimmän perunan olisivat he halusta nielaisseet. Mutta
suurmetsän läpi vievä tie oli yli kaksi peninkulmaa pitkä, eivätkä
he olleet käväisseet yhdenkään tuvan oven sisäpuolella koko päivänä.
Ensin eivät he yrittäneetkään pelosta, että heidät pidätettäisiin ja
vietäisiin köyhäintaloon --, sitten oli siihen pakko, kun koko metsän
varrella ei näkynyt ainoata vaivaistakaan pientä mökkiä, minne olisi
voinut päästä.
"Tule, Helokki", houkutteli Antti vihdoin. "En siedä kuulla lasten
ulinaa. Vetäise sitä taas kerran, Anna-Liisa."
"Kyllä, mutta emmeköhän tee oikein syntiä, kun olemme jo niin
monta kertaa tänään kiskoneet sen utarista maitoa", muistutti
yhdennellätoista oleva Anna-Liisa.
"Olkaahan nyt vaiti, rakkaat lapset. Saatte taas maitopisaran. Helokki,
kaunis, hieno neitsykäinen, tule, niin lypsän sinut. Lapset kuolevat
nälkään."
Helokki, äärimäisen laiha, mutta siitä huolimatta uljas, kellanruskea
vuohi, kiipesi tien viereisestä männiköstä, missä oli saanut hyvän
aterian, ja asettautui hiljaa Anna-Liisan eteen, joka kyykistyi ja veti
muutaman maidonsäteen pieneen, vasemmassa kädessään olevaan puumaljaan.
"Anna minullekin -- Anna minullekin", vinkuivat Pekka-Erkki ja Mauno.
"Pitäisipä teidän hävetä, aikamiehet. Sinä Pekka-Erkki olet jo
kuudennella vuodella -- ja Mauno jo seitsemännellä."
"Älä sinä, kuudennellahan minä olen, sen sanoi äiti, ja häneltä minä
välistä sain maitoakin."
"Mutta sinä käännyt seitsemännelle Kynttelistä, ja siihen on vain
viikko. Meidän, jotka olemme miesväkeä, ei noin vain sovi antaa myöten.
-- Käykää edellä ja pidelkää Helokin turkista, niin ette ainakaan
käsistänne palele."
Antti se siten puhui komentaen, ja pikkupojat eivät tienneet muuta
neuvoa kuin totella, koska Helokki, jolla oli "ihmisälyä", sen he
varmasti uskoivat, myöskin oli komennussanat kuullut ja painautui
heihin pörhöisine, lämpine turkkineen.
"Tuotaa Elotti tänne, että metin taamme lämmitellä", huusivat
pikkutytöt kelkasta.
"Olkaa nyt kilttejä. Ajatelkaa, jos äiti kuulisi pikkutyttöjensä
yhtenään kitisevän. Ettekös ole juuri saaneet maitoa, joka on makeaa ja
lämmintä?"
"Mutta se ei ollut paljon mitään", vaikeroi Sanna-Kaisa.
"Ei mitään", todisti Martta-Eeva nyyhkyttäen, kyyneleet suurissa,
surullisissa silmissään.
"Siinä oli kummallekin kaksi lusikallista. Ja kohta kai pääsemme
suureen taloon, jossa te saatte ruokaa. Istu sinäkin kelkkaan,
Matleena, niin että lämmitätte toisianne. -- Kas niin, nyt ovat
pikkutytöt kilttejä, kun eivät enää marise! Äiti olisi kovasti iloinen,
jos näkisi teidät."
Antti hiveli pikkusiskojen kylmästä sinisiä poskia ja peitteli heidän
jäykät, punaiset kätensä saalinriepuihin, mitkä olivat ristiin sidotut
heidän ympärilleen, sekä kiersi vanhan, kuluneen lammasnahkavällyn
tiukemmin jalkoja suojaamaan.
"Alahan taas työntää kelkkaa, Anna-Liisa, että pääsemme tästä metsästä.
Opettajan Kalle sanoi, että kun sen lappalaiskodan jätteet, missä
Lapin-Iisakki kuoli, näkyvät, ei olla enää kaukana asutuilta mailta."
"Niin, mutta minulle hän sanoi, että täällä vuorilla kuljeskelee susia.
Ja senkin Kalle sanoi, että olin hullu, kun lähdin kanssasi."
Anna-Liisa kulki etukumarassa ja työnsi kelkkaa. Kyyneleet tippuivat
pikkusiskojen kaulahisilla käärityille päille. Hän nyyhkytti niin, että
se kuului nikotukselta.
"En huoli sinulle vastata, koska puhut noin päin seiniä", huusi Antti
kovalla äänellä tullakseen kuulluksi. Hän kulki nimittäin etunenässä ja
veti kelkkaa nuora olkapään yli kiskottuna.
"Luuletko ehkä, että Kalle olisi ottanut sinut vaivoikseen ja antanut
sinulle ruokaa ja vaatteita? Eikö heidän tupansa ole jo ennestäänkin
täynnä lapsia?"
"Mutta siellä ei olisi tarvinnut nähdä nälkää eikä paleltua kuoliaaksi."
"Niinkuin he olisivat tahtoneet pitää sinut siellä! Köyhäintalossa
olisit tänä päivänä yhdessä pitaali-Saaran ja hullu-Laurin kanssa."
"Ei niillä ole nälkä, eikä niiden liioin tarvitse kuoliaaksi paleltua."
"Hyi tuollaista tyttöä --! Tänä aamuna sait syödä kylliksesi
vesivellisä, vuohenjuustoa ja leipää, Simo-Paavalin antamaa; yhtä
hyvin olet saanut kuin mekin. Mutta jos ei vatsasi ole koko päivän
kukkuroillaan, rupeat voivottelemaan ja takaisin tahtomaan -- vieläpä
köyhäintaloon."
"Niin, mihinkä luulet meidän nyt tulevan! Arvelet kai vieväsi meitä
kuninkaan luo. -- Hui -- hui -- hui", nyyhkytti Anna-Liisa.
"Niin, älähän huoli, miksenpä voisi sitäkin tehdä, jos niiksi tulee,
ja pyytää häntä ottamaan sinut. Voisithan kaiketi paimentaa hänen
vuohiansa! Se olisi toki suurellisempaa kuin istua köyhäintalon takan
edessä tuijottamassa."
"Kuinkahan monta vuohta lienee kuninkaalla?" visersi Matleena
saalinaukosta.
Hänestä tuntui, että kuninkaasta puhuttaessa alkoi olo vähän helpottaa.
Toden perästä oli hän koko ajan hyväksynyt Anna-Liisan puheen, vaikka
hänen mielestänsä oli ilkeää, että he molemmin hyökkäisivät Antin
kimppuun, joka, sen hän tarkkaan tiesi, ei ollut syönyt Jumalan
einettäkään, ennenkuin kaikki muut olivat aamulla ennen lähtöä kyllänsä
saaneet.
"Voi, en minä tiedä", sanoi Antti, "kuinka monta vuohta kuninkaalla
on. Mäkitupalaisilla, kuten meillä, on yksi vuohi, torppareilla viisi,
kuusi, suurtalollisilla kaksikymmentä ja enemmänkin."
"Hyvänen aika, tottahan kuninkaalla sitten on sata. -- En minä niin
monen kanssa tulisi aikaan."
Anna-Liisa päästi irti kelkanpielistä, niisti sormiinsa ja pyyhkäisi
kyyneleet silmistään samalla kädellä, mistä hän kuitenkin oli vetänyt
pois lapasen. Myöskin Antti pysähtyi, niin että kelkannuora jäi höllänä
riippumaan. Hän otti päästään ison, koinsyömän karvalakin, joka
oli aikoinaan ollut isän ja pyyhki hien kauniilta otsaltaan. Hänen
sinisissä silmissään kuvastui närkästystä, kun hän katsoi taakseen
sisareensa.
"Kuka tiesi on kuninkaalla sata vuohta ja ehkäpä tuhatkin -- niin
kaiketi on niitä yhtä monta kuin lappalaisella poroja. Mutta et
suinkaan ajattele, että kuningas välittäisi pitää laskua siitä, kuinka
monta vuohta tuollainen piskuinen kuin sinä voisi paimentaa? Jos
hän tuumii, että kykenet sataa hoitamaan, niin pystyt siihen, sillä
siinä tapauksessa hänellä lienee erityistä helposti paimennettavaa
vuohilajia, ehkä Jerusalemista asti; tai sitte on hänellä ihmeellisiä
vuohikoiria, jotka osaavat pitää ne koossa."
"Ajatteles, kuinka hienoksi ja koreaksi tulet, Anna-Liisa. Saat kai
kävellä oikeissa kengissä ja silkkihuivi päässä ja ruusunkukikas hame
yllä, niin että olet kuin orjanruusumäki kesällä. Aatteles, että
sinusta tulee niin korea!"
Matleena veti saalin nenältänsä ja yritti kääntyä voidaksensa
tarkastella Anna-Liisaa. Suloinen, pieni lapsukainen se Matleena
oli. Kullanruskea tukka oli välkkyvä ja kiharainen, ja suurissa,
tummansinisissä silmissä oli niin hyvä katse. Hän tuntui uskovan, että
Anna-Liisalla, joka kulki takana kelkkaa työntäen, jo nyt oli hienot
kengät, orjanruusuilla kirjailtu puku ja silkkihuivi, vain siksi,
että hän niin kuvitteli. -- Anna-Liisa ei kuitenkaan näyttänyt tällä
hetkellä erikoisen sievältä mustanharmaassa villahuivissaan, joka
oli tiukasti tanuttu päähän ja solmulla niskassa, äidin vanhassa,
ruudukkaassa röijyssä, jonka vyötärys ulottui aina polviin saakka, ja
äidin rauskat, läntistyneet kengät jalassa. Niiden halkeamien välistä
näkyi saraheinää, jota oli niihin lämpimän vuoksi ja täytteeksi tukittu.
Ei ollut helppoa kulkea kylmänä talvipäivänä peninkulmanpituisen
metsän läpi sellaisessa vaatetuksessa, eikä ehkä sopinut kummastella,
että Anna-Liisan muuten aika sievillä, sinisilmäisillä ja vaalean
tukan reunustamilla kasvoilla oli synkkä, tuima ilme. Hän ja veikko
ponnistivat jälleen eteenpäin kelkkoineen. Anna-Liisa napisten ja
mutisten, Matleena aivan riemastuneena -- kuvitellen mielessään
kuninkaallisen vuohipaimenen ihanaa oloa ja elämää.
"Pekka-Erkki, Mauno, pysähtykää", hän huusi molemmille veljille.
Rikkinäisissä paikkakengissä sekä isän surkean huonosti sopivissa
vaatteissa tallustivat nämä eteenpäin Helokin molemmin puolin, kädet
sen turkissa.
Molemmat pojat seisahtuivat jääden odottamaan kuormaa. He olivat
perin kyllästyneitä ja uupuneita loppumattomaan vaellukseen. Jos
kohta he olivatkin "miesväkeä" ja kuinka paljon hyvänsä kuudennella
ja seitsemännellä vuodella, nakersi nälkä kuitenkin pikku vatsoja,
pakkanen puri kynsiin ja varpaisiin, ja vaaterääsyt painoivat enemmän
kuin lämmittivät. Mutta siksi mieheviä he olivat kuitenkin, että
jaksoivat pidättää ruikutuksensa ja valituksensa, vaikka kyyneleet
juoksivat pitkin kylmänsinertäviä poskia, ja lyhyet, tukahutetut
nyyhkytykset panivat pienet hartiat salavihkaa nykimään.
"Mikä nyt on!" -- sanoivat he miehekkään mahtavasti alkaen kulkea
kelkan vieressä. "Autammeko teitä vetämään? Sinä, Antti, kai
kohtapuoleen väsyt?"
Mauno työnsi huippulakin, joka oli ollut Simo Paavalinpojan vaarin
omaisuutta, takaisin päälaelle ja hierasi toisten havaitsematta pois
epämiehekästen kyynelten mahdolliset jäljet.
Antti sylkäisi kouriinsa, tarttui kiinni niin, että kelkannuora
leikkasi veitsensyvyisen uurteen ihan olkapään kohdalle sarkatakkiin,
joka, vanha ja kulunut kun oli, ei enää järin paljon hankausta
sietänyt. Hän ponnisti ja veti, niinkuin ylämäki, minkä he nyt
saavuttivat, olisi ollut liukuva alamäki, eikä viitsinyt edes vastata
Maunon vaivaiseen ehdotukseen. Yksinpä kumaraisesta seljästäkin näkyi,
miten hän sitä halveksi.
"Ettehän te kaikin voi meitä vetää, te vain kerskaatte", sanoi
Matleena, joka oli tullut puheliaaksi ja jonka ei enää niin paljon
ollut vilu, kun pikkusiskot likistäytyivät häneen ja olivat nukuttuaan
vaienneet. "Mutta nyt saatte kuulla hauskaa."
"Tietäkää, että Anna-Liisasta tulee kuninkaan vuohipaimen. Hänellä on
sadottain vuohia, isompia kuin Helokki."
"Yksikään vuohi ei ole Helokin vertainen, muista se --" sanoi Mauno ja
katsoi uhkaavasti Matleenaan.
"Vai niin, -- oletko ehkä nähnyt Jerusalemin vuohia? Niillä on sarvet,
jotka ovat aivan kuun näköiset, kun se on uusi ja kirkas, niin että
niiden ympärillä vain sädehtii. Ja ne saapuvat sadoin tuhansin ja niitä
näkee juoksentelevan rämeillä ja ne syövät karpaloita."
"Kunpa niitä olisi tässä. Minä voisin syödä tuhat kannullista", vikisi
Pekka-Erkki.
"Niin, ne syövät karpaloita." -- Matleenan ääneen tuli uneksiva,
kaihoava sävy. -- "Ne syövät karpaloita, sillä koko neva on täynnä
niitä -- ja viiliä suurista ruuhista, kuningas ei siitä välitä."
"Voi, kun olisi yksikin kirnupiimäpytty", valitti Mauno.
"Ja näkkileipää niin paljon kuin jaksaisimme kelkassa vetää", lisäsi
Pekka-Erkki tyytymättömästi silmäten kelkan mitätöntä kuormaa.
"Tietysti kuninkaan vuohet syövät näkkileipää!" Matleena jatkoi
kuvaustaan vähääkään loukkaantumatta, vaikka sisarukset osoittivat
heikkoa harrastusta itse asiaan ja alituisesti palasivat
ruokakysymykseen.
"Niin, ne syövät näkkileipää pikkuseimistä."
"Äskenhän ne olivat nevalla. -- Eivät suinkaan vuohet siihen aikaan
kesästä ole sisällä", huomautti Antti, joka kuullakseen Matleenan
naurettavan kekseliästä puhetta, oli työntänyt lakin korviltaan vinoon,
niin että se oli keikahtamaisillaan päästä.
"Tottakai niiden sisälle pitää illalla sääskien ja hyönteisten ja
mesikämmenen tähden, eivät ne kuninkaan luonakaan niistä ole vapaita."
"Kukapa liioin haluaisi olla ulkosalla vuohia paimentamassa koko yön."
Anna-Liisa sekaantui armollisesti puheeseen.
"Kuljeskellako vuohia paimentamassa, kun saa istua sisällä sianlihaa
syömässä, jota kuninkaan luona paistetaan, niin että rasva tippuu ja
tuoksuu niin hyvältä -- niin hyvältä --"
Anna-Liisalla ei ollut sanoja ilmaistakseen, miten ihanaa olisi
paistetun sianlihan haju.
"Ja koko padallisia perunoita", lisäsi Mauno kiihkeästi.
"Joiden kuoret ovat haljenneet, ja joita saa syödä kannuttaisin", sanoi
Pekka-Erkki.
"Niin, kun ensin vuohet ovat saaneet. -- Saattepa kuulla. Ne tulivat
nevan yli ja olivat syöneet itsensä niin täyteen, että olivat yhtä
pyöreitä kuin se Simo-Paavalin sika, joka syksyllä tapettiin."
"Sittenpä ne eivät niin hirveästi juosta pyyhällä, että jaksaa perässä
pysyä", sanoi Anna-Liisa hyväksyen.
"Ei, kulkevat juuri niinkuin se sika käveli, aivan samalla tavalla
sorkkien. Sitte ne kipuavat tunturille. Kuninkaan karjamajoissa on
sellainen loisto, ettei kirkonkukko kirkkaampi. Ja sitte tulevat
vuohet, ymmärrättehän, ja niiden tuhatsataiset sarvet, jotka ovat kuin
uusikuu, valaisevat kerrassaan kaiken."
"Ja miten sellaiset vuohet mahtavat lypsää!" sanoi Mauno ikävöivällä
äänellä. "Tottahan saisi oikein korvollisia maitoa."
"Ja voisi tehdä juustoa, niin että halkeisi, niin saisi kyllänsä",
arveli Pekka-Erkki.
"Niin, mutta kas kuninkaan pitäisi ensin saada vatsansa täpösen
täyteen, ja kaikkien hänen renkiensä ja piikainsa", kiirehti Matleena
sanomaan.
"Tiedättekö sitä paitsi, lapset, että kuningas voi saada sellaista,
joka on vieläkin hienompaa kuin sianliha ja perunat ja vuohenjuusto.
Hän voi hankkia tuoretta lohtakin, jos hän tahtoo", sanoi Antti
ylemmyydellä.
"Ei kumminkaan talvella; kun lohi ryömii pitkin joenpohjaa suurvesiä
kohden, ei sitä ole helppo pyytää", huomautti Anna-Liisa.
"Joka tapauksessa syö hän talvellakin vain kaikkein hienointa",
ratkaisi Antti asian hölmistymättä. "Hän syö parhainta ruokaa, ja
jok'ikinen päivä on kuin kinkeripidot."
"Sitte hän saanee syödä lihapalleroita ja lipeäkalaa ja luumusoppaa?"
tiedusteli Matleena. Hänen silmänsä sädehtivät myötätunnosta, kun
ajatteli sellaista oloa.
"Niin, ja riisiryynivelliä niin paljon kuin hän jaksaa."
"Ja kahvia tietysti", virkahti Anna-Liisa. "Eikä hän koskaan juo
pisaraakaan kastamatta, ja niin paljon kuin suinkin saattaa. Ja sen
kahvin pitää olla vasta väkevää ja suolaista!"
"Voi, kun olisi kuningas, että saisi kaikkea tuota", huusi Mauno
sydämensä pohjasta.
"Ja sitte hänellä on suuri, suuri tupa, missä on hienompaa kuin
pappilassa, melkeinpä kuin kultatalo, ja sitte tietää kukin, missä
maata saa -- se on toista kuin sellaisessa tuparähjässä kuin meidän
oli", mutisi Anna-Liisa.
"Kuin meidän? -- eikö se ole tarpeeksi hyvä! Jospa olisimmekin niin
onnellisia, että omistaisimme sen ja pienen ryytimaan ja ison, komean
tuomen. Olisipa hyvä, kun sinne taas pääsisimme, Helokki ja kaikki
tyyni, silloin olisi meidän mielestäni yhtä hyvä olla kuin kuninkaan."
Antti, joka puhui, katsoi totisena sisaruksiin.
"Nähkääs, asia on sellainen, että siellä oli äiti -- ja siellä hän
kuoli, emmekä me koskaan enää saa sellaista tupaa."
Toinen luku.