Norrlannissa oli katovuosi. "Katovuosi" merkitsee, että leipä alkaa
loppua sieltä, missä lapsijoukko on suuri, ja maatilkku, josta elää
pitää, pieni. Maatilkun pienuus ei vaikuta paljon, kun kesä on
varhainen, ja ohra, josta sielläpäin leivotaan valkoista, kaunista
leipää, kypsyy jo heinäkuussa, niin että voi lähteä sitä myllyyn
jauhattamaan.
Ei se maatilkun pienuus haittaa silloinkaan, kun kesä on pitkä ja
tarpeeksi kuiva, niin että peruna kasvaa vankasti maassa ja syksyllä,
syyskuussa, saa kaivaa kaksi-, jopa kolmekymmentä isoa, koreaa
perunaa siitä reijästä, mihin kesäkuussa pantiin yksi ainoa, tosin
"monisilmäinen", sillä jokainen peräti pienikin perunan silmä eli
pyöreä kolo sen kyljessä, työntää ituja, kun se on pantu lämpöiseen,
kuivaan hiekkamaahan. Niin, kun Norrlannissa sattuu hyvä vuosi, kun
sataa paljon juhannuksen edellä ja öisin on lämmin sekä runsaasti
kastetta, puhkee koivu tuoksuvan hienoksi ja vihannaksi, vaikka se
pari päivää sitte värjötteli alastomin, ruskeina kiiltävin oksin.
Mesimarjakukat, tummanpunertavat kuin pienoiset ruusulapset, nousevat
ojien partaille. Sellaisilla ilmoilla ne kehittyvät pian ihaniksi,
meheviksi mesimarjoiksi. Harmaat kivipaadet verhoutuvat valkeihin ja
sinipunertaviin lehtomaitikkoihin, jotka ovat piilosilla helakkojen
kissankäpälien kanssa. Lapset sitovat niistä seppeleitä, rakentelevat
leikkitupia hietakuoppiin, missä pitkät, korkeat horsmat seisovat
tiheissä riveissä ruusunpunaisina ja uljasryhtisinä, ja minne kukkivat
orjanruusut kurkistelevat heitä viettävän maakerroksen reunalta. Iloa
ja naurua ja hälinää kuuluu, jos minne kääntyy. Saadaan syödä valkeita,
makeita nauriita, ja pellolla kasvaa herneitä täysinäisine palkoineen.
Myöskin pikkutupasissa ja mataloissa majoissa on kyllin leipää, voita,
juustoa sekä muuta hyvää ja erinomaista.
Mutta _katovuosina_ ei ole paljon iloa. Lumi pysyy lähelle juhannusta.
Nauriit, jotka kylvetään myöhään siemeninä maahan, ehtivät tuskin
pienen perunan kokoisiksi, kun halla saapuu tehden niiden sijan niin
kovaksi ja ahtaaksi, etteivät ne voi kasvaa. Herneenpalot riippuvat
pelloilla surkastuneina kuin pienet, mustuneet, rievut -- niihin
ei tule ainoatakaan hernettä. Samoin on käynyt ohrantähkien, jotka
tavallisesti heiluvat uljaina korkeissa varsissaan; nyt ne nuokkuvat
viheriän, lyhyen korren latvassa kuin taittuneina. Niinpä saattaa hyvin
ymmärtää, ettei katovuosina kartu myllyyn vietäväksi ei ohria eikä
herneitä, ja jos halla onkin varovaisemmin liikkunut jossakin korkealla
sijaitsevassa talossa, on vilja kuitenkin niin voimatonta ja omituista,
että jauhot tulevat mustanharmaita, ja niistä laitetut pannukakut ovat
kuin pehmeätä savivelliä.
Sellaisessa ruuassa ei ole paljon ravintoa. Lapset laihtuvat pian.
Heidän hyvinä vuosina niin ruusuiset poskensa saavat harmahtavan värin,
eikä silmissä ole enää kirkasta loistetta.
Kun lapset parvissa seuraavat vanhempiaan etelämmäksi kerjuulle
hallattomiin seutuihin, ovat he kuin pieniä ukkoja ja mummoja. On
sydäntä särkevää nähdä heitä.
Ensimäinen luku.