VII.

Edistys-harhaluulo.

Onnetonta kyllä harhaluulo edistyksestä vetää vakavia ihmisiä pois

kehityksen polulta. Kuka sosialisti tahansa voi helposti saada meidät

vakuutetuiksi siitä että eroitus nykyisen ihmisen ja tulevaisuuden

ihmisen välillä, semmoisen, jommoiseksi ihminen muuttuu ilman

muuta kehitystä kuin tuhansien vuosien ravitseminen, ympäristö ja

harjoitus, on ääretön. Hän voi osoittaa että omaisuuden ja työn

eroitus ja väärä jako ovat syntyneet epätieteellisen taloudellisen

järjestelmän kautta ja että ihminen, olkoonpa hän kuinka virheellinen

tahansa, ei ole sen enemmän tarkoittanut perustaa sellaista

järjestettyä epäjärjestystä kuin kärpänen tarkoittaa polttaa siipensä

lentäessään kynttilän liekkiin. Hän voi osoittaa että eroitus

akrobaatin voiman ja notkeuden sekä luuvalon murtaman peltomiehen

köyryselän välillä on olosuhteiden eikä luonnon aikaansaama. Hän

voi osoittaa että useimmat innoittavimmista inhimillisistä paheista

eivät ole alkuperäisiä, vaan ainoastaan meidän järjestelmämme

vastavaikutuksia itse hyveisiimme. Anarkistilla, fabianistilla,

pelastusarmeijalaisella, kasvinsyöjällä, lääkärillä, lakimiehellä,

papilla, siveysopin professorilla, voimistelijalla, sotamiehellä,

urheilijalla, keksijällä, valtiollisella ohjelmain laatijalla,

kaikilla on joku ehdoitus meidän parantamistamme varten, ja melkein

kaikki heidän parannuskeinonsa ovat fyysillisesti mahdollisia ja

tähdättyjä yleisesti tunnettuja paheita vastaan. Heidän mielestään

edistyksen raja useinkin on sama kuin kaikkien noiden ehdotettujen

parannusten täytäntö ja kaikkien ihmisten tasoittaminen sille

kannalle missä nyt ruumiillisesti ja henkisesti parhaiten ravitut ja

harjoitetut ihmiset ovat.

Tässä työssä, niin heistä näyttää, on ääretön ala parantajan

tarmolle. Tässä on monta jaloa päämäärää saavutettavissa eri teillä

Vaikeuden Kukkulalle, jonne suuret henget pyrkivät. Mutta onnetonta

kyllä, ihminen, semmoisena kuin me hänet tunnemme, ei ikinä tule

kiipeämään sinne. Ei voi kieltää, että jos me kaikki pyrkisimme

urhoollisesti parantajien päämäärään, parantaisimme maailman

äärettömän suuressa määrin. Mutta se ei ole yhtään enemmän luultavaa

että tämä _"jos"_ tulee tapahtumaan kuin että taivaankansi laskeutuu

alas ja me pyydämme leivosia käsillämme. Me emme tule pyrkimään

tuohon päämäärään, sillä meillä ei ole kylliksi tarmoa. Me emme toivo

kylliksi tuota tulosta, useimmissa tapauksissa me emme ollenkaan

toivo sitä tuntuvalla tavalla. Kysy keltä tahansa tahtoisiko hän

tulla paremmaksi ihmiseksi, niin hän heti vastaa hurskaasti myöntäen.

Kysy häneltä tahtoisiko hän miljoonan markkaa, niin hän myöntää

mitä hartaimmin. Mutta sama hurskas kansalainen, joka tahtoisi

muuttua paremmaksi ihmiseksi, käyttäytyy juuri samalla tavalla

kuin ennenkin. Ja maankulkija, joka tahtoisi omistaa miljoonan,

ei vaivaa itseään ansaitsemaan kymmentä markkaakaan. Lukemattomat

miehet ja naiset, jotka kaikki innolla vastaanottaisivat miljoonan

lahjana, elävät ja kuolevat omistamatta koskaan sataa markkaakaan

samalla kertaa, vaikka löytyy kerjäläisiä, jotka ovat kuolleet

ryysyissä, mutta leväten patjoilla, jotka olivat täytetyt kullalla,

minkä he itse olivat keränneet, siksi että he halusivat sitä kyllin

voimakkaasti, jotta saivat tarmoa sitä hankkimaan ja säilyttämään.

Taloustieteilijät, jotka keksivät että kysyntä synnyttää tuotannon

saivat kohta rajoittaa lauselmansa sanomalla "vaikuttava kysyntä",

joka lopulta huomattiin merkitsevän juuri yhtä paljon kuin tuotanto.

Tämä pitää paikkansa myöskin politiikassa, siveysopissa ja kaikilla

muilla aloilla samoin. Tosi tuotanto on vaikuttavan kysynnän mitta.

Pelkät toivomukset ja vakuutukset eivät tuota mitään. Ei mikään

yhteiskunta ole vielä koskaan päässyt ylemmäksi niitä alkuasteita,

jolloin sen riidanhalu ja kiihko saattoi sille mahdolliseksi

muodostaa kansakunnan, ja sen rahanhimo auttoi sitä kehittämään

kauppasivistyksen. Eikä näitäkään asteita koskaan ole saavutettu

yleishengen avulla, vaan suvaitsemattomalla mielivallalla ja raa'alla

voimalla. Ottakaamme parlamentin muutosta koskeva ehdotus vuodelta

1832 Englannissa esimerkiksi siitä, millainen ristiriita voi syntyä

kahden sivistyneen puolueen välillä valtiollisesta muutoksesta,

jonka tarpeellisuus ja välttämättömyys oli niin silminnähtävä kuin

minkään valtiollisen muutoksen välttämättömyys ikinä on ollut tai

tulee olemaan. Se ehdotus ei mennyt läpi, ennenkuin herrasmiehet

Birminghamissa alkoivat varustautua sotilaallisella tavalla

katkaisemaan kurkut herrasmiehiltä S:t Jamesin kunnassa. Ja tähän

päivään saakka se varmaankaan ei olisi mennyt läpi, ellei sen takana

olisi ollut muuta voimaa kuin utilistien johdonmukaisuus ja vakuutus.

Nykyaikana meillä on utilistien asemesta fabianistien yhdistys

ja sen rauhallinen, perustuslaillinen siveellinen, taloudellinen

sosialisti-politiikka, joka ei tarvitse veretöntä hyödyllistä

toteuttamistaan varten muuta kuin että Englannin kansa ymmärtää

ja hyväksyy sen. Mutta miksi fabianisteja kehutaan semmoisissa

piireissä, missä kolmekymmentä vuotta sitten sosialisti-nimityksen

luultiin merkitsevän samaa kuin kurkunkatkaisija ja murhapolttaja?

Ei suinkaan siitä syystä että yleisöllä olisi pienintäkään aikomusta

tutkia ja omaksua fabianistien politiikkaa, vaan siitä syystä että

he otaksuvat että fabianistit poistamalla uhkaukset ja peloitukset

sosialistisesta agitatsionistaan ovat vetäneet hampaat pois

kapinalliselta köyhyydeltä ja pelastaneet olevat olot tuon ainoan

hyökkäystavan kynsistä, jota ne todella pelkäävät. Tietysti, jos

kansa omaksuisi fabianistien politiikan, panisi se sen toimeen

raa'alla voimalla, juuri niinkuin nykyinen omaisuusjärjestelmä

pannaan toimeen. Siitä tehtäisi laki, ja jokainen joka vastustaisi

sitä, sakotettaisi, saisi poliisit niskaansa, heitettäisi vankilaan

ja viimeisessä tingassa hirtettäisi, aivan niinkuin meille käy,

jos rikomme nykyistä lakia. Mutta meidän kapitalistiluokkamme ei

ollenkaan pelkää että semmoinen kääntymys tulisi tapahtumaan, mutta

sen sijaan se pelkää kovasti siellä täällä esiintyviä murhaajia

ja dynamiitti-hyökkäyksiä, ja koettaa kaikin voimin peittää sitä

tosiseikkaa, että ei ole yhtään mitään siveellistä eroitusta siinä

tavassa, millä se itse pakoittaa kapitaalioikeutensa tunnustetuiksi,

ja siinä tavassa, millä dynamiittimies antaa pontta omalle

vakuutukselleen luonnollisista ihmisoikeuksista. Siitä syystä

fabianisteja taputellaan olkapäälle, aivan niinkuin kristillistä

yhteiskunta-yhdistystä, kun taasen semmoisia sosialisteja, jotka

koristelematta sanovat, että yhteiskunnallinen vallankumous on

tehtävä samalla tavalla kuin muutkin vallankumoukset, nimittäin

siten että ne henkilöt, jotka sitä tahtovat, surmaavat, pakoittavat

ja peloittavat semmoisia henkilöitä, jotka eivät tahdo, sanotaan

kansan yllyttäjiksi ja lukitaan vankilaan pakkotyöhön, jotta

heille osoitettaisi, kuinka täydellä todella heidän vangitsijansa

vastustavat pakkokeinoja.

Pitääkö meidän siis luopua fabianistien tavoista ja palata

barrikaadeilla taistelevain ja dynamiittimiesten ja surmaajien

tapoihin? Ei, päinvastoin meidän tulee huomata, kuinka juurta jaksaen

turhia kumpaisetkin metoodit ovat. Näyttää siltä kuin dynamiittimies

nyt voisi helposti sanoa: "Ettekö juuri itse myöntänyt ettei mitään

koskaan ole saatu aikaan ilman fyysillistä pakkoa?" No niin, olisi

mieletöntä ja naurettavaa kieltää sitä. Myöntäkäämme se siis aivan

täydellisesti. Mutta mistä syystä pitäisi valita uhkarohkeita ja

verisiä tapoja varovaisten ja inhimillisten tapojen asemesta? --

Guillotiniä käytettiin Ranskassa niin paljon kuin ihmiset suinkin

saattoivat sietää sekä girondistejä että jakobiineja vastaan.

Fouquier Tinville seurasi Marie Antoinettea mestauslavalle, ja

Marie Antoinette olisi aivan yhtä hyvin kuin Tinville voinut kysyä

ihmislaumalta, tulisiko heidän leipänsä sitten helpommaksi kuin hänen

kaulansa oli katkaistu. Ja mikä oli tuloksena siitä kaikesta? Rougon

Macquart perheen keisarillinen Ranska ja sitten tasavaltainen Ranska

Panama-juttuineen ja Dreyfus-asioineen. Oliko eroitus todellakin

niin suuri että sen tähden ansaitsi mestata kaikki nuo onnettomat

naiset ja miehet, vaikka moni niistä olikin tyhjäntoimittaja

ja vahingollinenkin? Viitsisikö kukaan järkevä ihminen mestata

hiiren poikaistakaan saadakseen aikaan semmoisen tuloksen? Entäs

tasavaltainen Amerikka? Amerikassa ei ole mitään tähtikamaria eikä

läänitysparoneja. Mutta siellä on trustit, renkaat. Ja siellä on

miljoonamiehet, joitten tehtaita suojelemassa on sähköaitoja ja

makasiinikiväärejä, ja jotka olisivat saaneet Reginald Front de

Boeufinkin muuttumaan radikaaliksi. Olisivatko Washington ja Franklin

kohottaneet sormeaankaan Amerikan itsenäisyyden hyväksi, jos he

olisivat aavistaneet millainen todellisuus tuli olemaan?

Ei. Sitä mitä Caesar, Cromwell ja Napoleon eivät voineet tehdä,

vaikka heillä oli valtion fyysillinen voima ja aineellinen kannatus

käsissään, sitä eivät myöskään muutamat innostuneet rikolliset tai

mielipuolet voi tehdä. Juutalaistenkin, jotka Moseksesta aina Marxiin

ja Lassalleen saakka ovat innostuttaneet kaikkiin vallankumouksiin,

on täytynyt myöntää että lopuksi kumminkin koira palaa oman

oksennuksensa luo ja puhtaaksi pesty porsas likakuoppaansa, ja

meidän täytynee myöskin myöntää että ihminen palaa epäjumaliensa

ja himojensa luo, huolimatta kaikista "liikkeistä" ja kaikista

vallankumouksista, kunnes hänen luontonsa on muuttunut. Siihen saakka

hänen aikaisempi menestyksensä rakentaessa kauppasivistysmuotoja

(ja taivas varjelkoon, millaisia sivistysmuotoja!) on ollut vain

alkuasteena myöhäisemmälle asteelle, jota emme voi välttää, ja

joka nyt uhkaa saattaa meitä semmoiselle asteelle, jolloin ne

intohimot, mitkä rakensivat sivistyksen, muuttuvat turmiollisiksi

eikä tuottaviksi, aivan niinkuin samat ominaisuudet, jotka tekevät

jalopeuran metsän kuninkaaksi, aiheuttavat hänen surmansa, jos hän

astuu kaupunkiin. Ei mikään muu voi silloin pelastaa yhteiskuntaa

kuin selvä järki ja laaja tarkoitusperä. Sota ja kilpailu, jotka

ovat voimakkaita valinnan välikappaleita toisella vuosisadalla,

käyvät hävittäviksi huonontumisen välikappaleiksi toisella. Eläimiä

ja kasveja kehittäessä semmoiset muunnokset, jotka ovat syntyneet

monen sukupolven läpi tapahtuneen valinnan kautta, taantuvat

nopeasti alkuperäiseen villiin muotoonsa, jos valinta lakkaa.

Samalla tavalla sivistys, jossa voimakas riidanhalu ja ahneus ovat

lakanneet toimimasta valinnan välikappaleina ja ruvenneet ehkäisemään

ja hävittämään, syöksyy alaspäin ja taaksepäin niin nopeasti, että

katsoja voi hämmästyksellä huomata, kuinka monen vuosisadan jäljet

pyyhitään pois yhden ihmiselämän ajalla. Tämä oli usein tapahtunut

historiallisella ajalla, ja jokaisessa tapauksessa käännekohtaan

on tultu aikoja ennen kuin kaikki ovat ennättäneet, tai kuin edes

on nostettu kysymys heidän ennättämisestään sille asteelle, jossa

parhaiten ravitut ja parhaiten harjoitetut henkilöt ovat.

Siitä syystä meidän täytyy luopua siitä luulosta, että ihminen,

semmoisena kuin hän nyt on olemassa, kykenee ilman muuta edistymään.

Edistyksen harhaluuloa tulee aina olemaan, sillä kun huomaamme

jotain pahaa, korjaamme sen, ja siksi meistä itsestämme näyttää

siltä kuin edistyisimme, ja me unohdamme että useimmat näkemistämme

paheista ovat vaikutuksia, lopulta ankaria, huomaamatta tapahtuneesta

pitkällisestä taantumisesta. Me unohdamme että sovittelevat

parannuskeinomme harvoin täysin parantavat pahan, ja ennen kaikkia

unohdamme, että sillä tiellä missä nyt kuljemme alaspäin, hyvä on

muuttunut pahaksi meidän silmissämme, ja sitä hävitetään edistyksen

nimessä, aivan niinkuin pahaa hävitetään ja asetetaan hyvää sijaan

sillä tiellä, jota myöten me kuljemme ylöspäin. Tämän on todellakin

harhaluulojen harhaluuloa, sillä se ilmaisee meille tuon kamalan

totuuden, että jos valtiollinen turmiomme kerran tulee, innokkaat

uudistajat saavat sen aikaan ja lämpimät isänmaalliset sitä hartaasti

kannattavat, uskoen sitä välttämättömäksi askeleeksi parannusta

kohti. Niinkauan kuin ihminen on sama kuin nyt, ei ole edistystä

odotettava sen asteen yläpuolelle, missä me nyt olemme, ja jossa

kaikki sivistyksen yritykset ovat näyttäytyneet mahdottomiksi. Ja

koska tämäkin kehitysaste on vain kuin puun oksa, johon muutamat

ihmiset ovat kiivenneet ja pysyttelevät kiinni, vapisevassa,

pyörryttävässä pelossa heiluen likaisuuden kuilun yli, ei pitäisi

pelkän edistyksen enää viehättää meitä.