Valtiollinen Yli-ihmisen tarve.
Yli-ihmisen tarve on pakoittavimmassa muodossaan valtiollinen tarve.
Me olemme ajautuneet proletaarisen kansanvaltaisuuden helmaan
kaikkien vaihtelevien järjestelmien epäonnistumisen tähden, sillä
näitten järjestelmien pysyväisyys riippui kokonaan yli-ihmisten
olemassaolosta, yli-ihmisten, joitten piti toimia itsevaltiaina tai
oligarkkeina. Tällaisia yli-ihmisiä ei aina eikä edes useinkaan
syntynyt oikeaan aikaan eikä soveliaaseen yhteiskunnalliseen asemaan,
mutta kun heitä syntyi, he eivät voineet muuta kuin lyhyeksi aikaa
ja siveellisesti surmaavilla pakkokeinoilla tyrkyttää yli-ihmisyyttä
hallittaviinsa laumoihin. Siten pelkästä "ihmisluonnon" pakosta
hallitus hallittavien suostumuksella on astunut entisen järjestelmän
sijaan, jolloin kansalaisia hallittiin kuin koululapsia.
Nyt sietäisi vielä nähdä se mies, joka, vaikka hänellä
on jonkunmoinen käytännöllinen kokemus proletaarisesta
kansanvaltaisuudesta, uskoo vähääkään, että sillä on kykyä ratkaista
suuria, valtiollisia kysymyksiä, tai edes tehdä tavallista
seurakunnallista työtä viisaudella ja käytännöllisesti. Ainoastaan
itsevaltiaitten ja oligarkian aikana on radikaalinen usko "yleiseen
äänioikeuteen" valtiollisena parannuskeinona syntynyt. Se tulee
sammumaan samana hetkenä kun se pannaan käytännöllisen kokeen
alaiseksi, sillä kansanvaltaisuus ei voi kohota ylemmäksi sitä
inhimillistä tasapintaa, jolla sen äänestäjät ovat. Sveitsi tuntuu
onnelliselta verrattuna Venäjään, mutta jos Venäjä olisi yhtä pieni
kuin Sveitsi, ja jos sen yhteiskunnallisia kysymyksiä helpoittamassa
olisi samanlaiset luonnolliset voittamattomat varustukset ja
samanlainen kansainvälisen vaihtelevan ja tuttavallisen seurustelun
kasvattama kansa, ei eroitus ehkä olisi niin suuren suuri. Australia
ja Kanada, jotka ovat itse asiassa suojattuja kansanvaltaisia
tasavaltoja, ja Ranska sekä Yhdysvallat, jotka ovat tunnustettuja
itsenäisiä kansanvaltaisia tasavaltoja, eivät ainakaan ole onnen ja
menestyksen kotipaikkoja ja ne olisivat varmaan vielä huonommassa
tilassa eivätkä suinkaan paremmassa, elleivät heidän suotuisimmat
ministerinsä osaisi leikkiä yleisillä innostuksen puuskilla ja
käyttää hyväkseen yleistä tietämättömyyttä. Valtiomiehet, joitten
ennen täytyi oppia miten parhaiten voisi imarrella kuningasta,
täytyy nyt oppia viehättämään, huvittamaan, hyväilemään, pettämään,
peloittamaan taikka muulla lailla kiihoittamaan valitsijainsa
mielikuvitusta. Ja vaikka edistyneissä uudenaikaisissa valtioissa,
joissa käsityöläinen on paremmin kasvatettu kuin kuningas, täytyy
olla paljon suurempi mies voidakseen olla onnistunut kansanjohtaja
kuin voidakseen olla onnistunut hovimies, niin kumminkin se juuri on
rahvaan mies, joka voimakkaalla jäntevyydellä pitää kiinni yleisistä
kansanomaisista vakuutuksista, kun taasen hienotekoisempi epäilijä,
joka varovasti tunnustelee tietä tulevaan vuosisataan, ei voi päästä
kohoamaan, ellei hänellä samalla satu olemaan puoskarin erityistä
taidelahjaa, jossa tapauksessa hän voi saada ääniä puoskarina, mutta
ei suinkaan edistysmiehenä. Seurauksena siitä kansanjohtaja, vaikka
hän selittää järjestävänsä asiat valitsijainsa enemmistön etujen
mukaisesti, kumminkin vain kiteyttää keskinkertaisuuden, järjestää
ahdasmielisyyden, ylenkatsoo tavattomien ominaisuuksien ilmiöitä ja
ylistää jokapäiväisyyksien näyttelyitä. Hän hoitaa pienet tehtävät
hyvin ja luovailee suurten tehtävien läpi sanatulvan avulla.
Kun suuri valtiollinen liike tapahtuu, ei sitä itsetietoisesti
johdeta eikä järjestetä. Ihmiskunnan itsetiedoton henki murtautuu
tehtävän läpi niinkuin elefantti murtautuu esiin djungelin läpi,
ja valtiomiehet pitävät puheita kaikesta mikä tapahtuu tuossa
prosessissa, jota he -- parhailla tarkoituksilla -- kykynsä
mukaan koettavat estää. Lopuksi, kun yhteiskunnallinen ryhmitys
menee niin pitkälle että se vaatii kansainvälistä järjestämistä,
ennenkuin kansanjohtajat ja valitsijamiehet edes ovat oppineet
kunnollisesti järjestämään maalaispitäjiä, vielä vähemmin saattamaan
Konstantinopolia kansainväliseksi, menee koko valtiollinen laitos
kappaleiksi. Kohta meillä on keisarikuntien raunioita ja kansojen
täydellistä sekasortoa.
Tällaiseen katastrofiin me epäilemättä tulemme taas, ellemme voi
aikaansaada yli-ihmisten muodostamaa kansainvaltaisuutta. Sellaisen
kansanvaltaisuuden luominen on ainoa muutos, joka on kyllin
toivehikas antaakseen meille voimia niihin ponnistuksiin, joita
vallankumous vaatii.