II.

Omaisuus ja avioliitto.

Kiiruhtakaamme omaisuuden ja avioliiton synnyttämien vastusten yli.

Vallankumoukselliset liioittelevat niitä. Epäilemättä on helppo

osoittaa että omaisuus hävittää yhteiskunnan, ellei yhteiskunta

hävitä omaisuutta. Epäilemättä myöskin omaisuus on tähän asti pitänyt

puoliaan ja turmellut kaikki valtakunnat. Mutta se johtuu siitä että

se pintapuolinen syy, jonka nojalla omaisuutta vastustettiin (se

nimittäin että rikkaus ja yhteiskunnallinen työ on jaettu järjettömän

epätasaisesti), ei uhannut rodun olemassa oloa, vaan ainoastaan

yksilöiden onnea ja lopuksi jonkun mahdottoman valtiollisen muodon

olemassaoloa, semmoisen kuin kansakunnan, keisarikunnan tai muun

samanlaisen. Mutta luonto ei ikinä ole välittänyt onnesta, yhtä

vähän kuin se huolii lipuista ja rajoista, eikä se liioin välitä

hituistakaan onko käytäntöön otettu taloudellinen järjestelmä

läänitysjärjestelmä, vai kapitalistinen, vai kollektivistinen, kunhan

se vain pitää rodun elossa. (Mehiläiskenno tai muurahaispesä on

luonnolle yhtä hyvä kuin Ihannemaa). Ja sosialistien todistukset,

vaikka ovatkin epäämättömiä, eivät koskaan tule tuntuvammin

vaikuttamaan omaisuuteen. Tuon liian tärkeäksi arvatun ilmiön

hautauskellot eivät tule soimaan ennenkuin se joutuu ristiriitaan

suuremman elinkysymyksen kanssa kuin ainoastaan personallisen

vääryyden kanssa taloudellisissa oloissa. Ei mitään semmoista

ristiriitaa huomattu niin kauan kuin yhteiskunta ei vielä ollut

kasvanut yli kansallisten yhteyksien, jotka olivat liian pieniä

ja yksinkertaisia rasittaakseen yli voimain ihmisen rajoitettua

valtiollista kykyä. Mutta nyt olemme saavuttaneet kansainvälisen

järjestelmän aikakauden. Ihmisen ratkaistavaksi pakoitetun probleemin

laajuus ja monimutkaisuus on selvästi liian rasittava ihmisen

valtiolliselle kyvylle. Ja juuri tuona tuskallisena hetkenä hän

huomaa, hakiessaan ylhäältä mahtavampaa järkeä avukseen, että taivaat

ovat tyhjät. Hän on kohta näkevä että se hyljeksitty tunnustus, joka

sanoo ihmistä Pyhän Hengen temppeliksi, onkin sanasta sanaan totta,

ja että ainoastaan hänen omien aivojensa ja kättensä kautta tämä

Pyhä Henki, joka ennen oli kaikkein hämärin persona Kolmiyhteydessä,

mutta nyt ainoa elossa oleva siitä, voi auttaa häntä jollakin tavoin.

Ja siis, jos yli-ihminen on tuleva, on hän syntyvä naisesta miehen

tarkoituksellisen ja hyvin harkitun suunnittelun mukaan. Vakuutus

siitä on murtava kaikki esteet. Omaisuus ja avioliittokin, jotka

nauravat työmiehen vähäpätöiselle valitukselle siitä että häntä

ryöstetään, ja vihkimäsormuksen orjain kotikurjuudelle, joutuvat

itse naurunalaiseksi mitä vähäpätöisimpinä mitättömyyksinä, jos ne

vain asettuvat estämään tuota aatetta, kun se kerran on käynyt rodun

täysin selväksi elintarkoitukseksi.

Että niiden täytyy joutua sitä estämään, käy selväksi sinä hetkenä,

jolloin tunnustamme kuinka mitätöntä on kehittää ihmistä erityisiä

ominaisuuksia varten, niinkuin kehitämme kukkoja taisteluja varten,

koiria metsästystä varten, tai lampaita lihan vuoksi. Se mikä on

todella tärkeätä ihmisessä, on se puoli hänessä, jota me emme vielä

ymmärrä. Suurin osa siitä ei vielä ole meidän tietoisuudessammekaan,

aivan niinkuin meillä normaali-tilassa ei ole tietoisuudessamme, että

sydämen avulla pidämme verta kiertokulussa, vaikka heti kuolemme, jos

laiminlyömme tuon tehtävän. Siitä syystä joudumme pakostakin siihen

johtopäätökseen, että kun olemme kehittäneet valinnan niin pitkälle

kuin olemme voineet, poistamalla kunnollisten vanhempain luettelosta

kaikki henkilöt, jotka eivät herätä mielenkiintoa eivätkä toiveita,

tai joissa on vikoja ilman niitä korvaavia hyveitä, täytyy meidän

vielä sittenkin turvautua mielikuvituksen (_alias_ luonnon äänen)

johtoon sekä kehittäjissä että vanhemmissa, jotta saavuttaisimme

tuon itsetiedottoman puolen ylemmyyden, joka on yli-ihmisen tosi

tunnusmerkki.

Tällä asteella huomaamme kuinka tärkeätä on antaa mielikuvitukselle

mahdollisimmin laaja kenttä. Ihmiskunnan paloitteleminen pieniin

nurkkakuntiin ja yksilön valinnan tarkka rajoittaminen kunkin omaan

nurkkakuntaan on yli-ihmisen syntymän siirtämistä vuosituhansien

päähän, ehkä iki päiviksi. Jokaista henkilöä olisi kasvatettava ja

harjoitettava tulevana isänä tai äitinä, mutta paitsi sitä ei saisi

olla mitään mahdollisuuttakaan semmoisiin luonnollisen valinnan

esteisiin, jotka esim. estävät kreivitärtä rupeamasta käsityöläisen

vaimoksi, tai herttuata naimasta palvelijatarta. Yhdenvertaisuus on

tärkeä ehto hyvälle kehitykselle, ja yhdenvertaisuus taas, kuten

kaikki taloustieteilijät myöntävät, ei sovi yhteen omaisuus käsitteen

kanssa.

Paitsi sitä yhdenvertaisuus on tärkeä ehto huonolle kehitykselle

myöskin, ja huono kehitys on välttämätön ihmissuvun rikkaruohojen

kitkemiselle. Kun perinnöllisyyden käsite sai valtaansa tieteellisen

mielikuvituksen keskipaikoilla viime vuosisataa, julistivat sen

opin tunnustajat että se on rikos, jos mielipuoli nai mielipuolen,

tai keuhkotautinen keuhkotautisen. Mutta pitääkö meidän tosiaankin

koettaa parannella sairasta rotuamme tartuttamalla terveitä? Vallan

selvästi on se vetovoima, jota sairas tuntee toiseen sairaaseen

terveellinen rodulle. Jos kaksi tosi sairasta henkilöä menee

naimisiin, on varsin luultavaa että suuri määrä heidän lapsiaan

kuolee jo alaikäisinä. Tuo on paljoa tyydyttävämpi tulos kuin

terveen ja sairaan henkilön yhteyden murhenäytelmä. Ja vaikka se käy

kalliimmaksi kuin sairaan saattaminen hedelmättömäksi, sillä on se

suuri etu, että silloin kuin käsityksemme terveydestä ja sairaudesta

on väärä (ja varmaan se jossakin määrin onkin väärä) tulee erehdys

korjatuksi kokemuksen avulla, sen sijaan että se välttämällä voisi

päästä vakaantumaan.

Erästä seikkaa täytyy katsoa suoraan silmiin huolimatta

romantillisista hätähuudoista. Ei ole olemassa mitään todistusta

siitä että parhaat kansalaiset ovat sopusointuisten avioliittojen

hedelmiä, tai että luonteiden erilaisuus ei olisi erittäin

tärkeä seikka siinä mitä kasvattajat nimittävät risteytykseksi.

Päinvastoin on todennäköistä että hyviä tuloksia saadaan semmoisista

vanhemmista, jotka olisivat vallan sopimattomia tovereiksi ja

osakkaiksi. Tuo on niinkin todennäköistä että varmaan voinemme

otaksua sen ajan koittavan jolloin erilaisia ihmisiä paritetaan

tahallisesti yhtä usein kuin nykyjään sattumalta. Mutta sellaisten

henkilöiden parittaminen ei tietysti saa merkitä samaa kuin heidän

yhdistämisensä avioliittoon. Parittamisessa kaksi erilaista

henkilöä voivat täydentää toisiensa vaillinaisuuksia, avioliiton

taloudellisessa osakkuudessa he ainoastaan kärsisivät niistä.

Siten esim. roteva, iloinen, hyvällä ruuansulatuksella varustettu

brittiläinen tilanomistaja, jolla on oman luokkansa taipumukset

ja käsitykset, ja viisas, rikastunteinen, henkevä ja hienosti

sivistynyt juutalaisnainen voisivat luoda pojan, joka olisi molempia

vanhempiaan etevämpi, mutta ei ole ollenkaan luultavaa että tämän

juutalaisnaisen mielestä tuollainen maanomistaja olisi hauska toveri,

tai hänen käytöksensä, hänen ystävänsä, hänen kotinsa ja hänen

elämäntapansa puoleensavetävät. Siitä syystä avioliitto, kun se

tehdään parittamisen välttämättömäksi ehdoksi, viivyttää yli-ihmisen

tuloa yhtä vaikuttavasti kuin omaisuus, ja joutuu siitä syystä yhtä

vaikuttavien muutosten alaiseksi sen voiman pakosta, joka vaatii

yli-ihmistä.

Omaisuuden ja avioliiton käytännöllinen poistaminen, semmoisina kuin

ne tätä nykyä ovat, tulee tapahtumaan herättämättä suurta huomiota.

Suurimmalle osalle ihmisiä ei järkevä omaisuuden poistaminen

merkitseisi muuta kuin lisääntynyttä määrää ruokaa, vaatteita,

asuntoja ja mukavuuksia kunkin personallisesti käytettäviksi, sekä

myöskin suurempaa valtaa aikansa ja olosuhteiden yli. Hyvin harvat

henkilöt nykyjään eroittavat täydellisen omaisuuden semmoisesta

omaisuudesta, jota hallitaan niin suuresti kehittyneillä julkisilla

ehdoilla että tulot siitä ovat samalla kannalla kuin papin, upseerin

tai siviili virkamiehen tulot. Maan omistaja voi vieläkin ajaa

miehiä ja naisia maaltaan, sortaa heidän asuntonsa ja sijoittaa

heidän paikoilleen lampaita ja kauriita. Ja järjestymättömillä

liikealoilla yksityinen liikemies voi vielä elää loiselämää

järjestyneitten liikealojen kustannuksella ja uhrata kansan elämää ja

terveyttä yhtä laittomasti kuin manchesteriläinen puuvillatehtailija

viime vuosisadan alussa. Mutta vaikka tehdaslaki toiselta puolen

ja ammattiyhdistys toiselta puolen ovat vielä elossa olevien

henkilöiden elinajalla muuttaneet puuvillatehtailijan entisen

rajattoman omistusvallan tehtaissaan ja puuvillan kehrääjän vallan

työssään pelkäksi liike- tai työ-luvaksi ankarilla julkisilla tai

kollektiivisilla ehdoilla, joita yhteishyvä on pakoittanut esiin,

välittämättä ollenkaan yksityisten vaikeuksista, -- vaikka asia on

niin, puhuvat ihmiset Lancashiressa yhä vieläkin "omaisuudestaan"

vanhaan tapaan, tarkoittaen sillä ainoastaan niitä esineitä joiden

varastamisesta voisi rangaista varasta. Omaisuuden täydellinen

poistaminen ja jokaisen kansalaisen muuttuminen palkkaa kantavaksi

toimitsijaksi julkisessa palveluksessa, ei tuntuisi kansan 99

prosentista suuremmalta muutokselta, kuin jos laivurin poika

siirtyisi laivaston palvelukseen. He nimittäisivät yhä edelleenkin

kellojaan ja sateenvarjojaan ja puutarhojaan omaisuudekseen.

Avioliiton nimi tulee myöskin pysymään vielä kauan aikaa sen jälestä

kun itse tapa on muuttunut. Esimerkiksi nykyinen englantilainen

avioliitto, eromääräysten ja naidun vaimon omaisuuslain muodostamana,

eroaa enemmän XIX vuosisadan alkupuoliskon avioliitosta kuin

Byronin avioliitto Shakespearen avioliitosta. Nykyjään avioliitto

Englannissa eroaa ei ainoastaan avioliitosta Ranskassa, vaan

myöskin skotlantilaisesta avioliitosta. Etelä Dakotan eromääräysten

sovittelemaa avioliittoa sanottaisi Claphamissa sekasorroksi. Ja

kumminkaan amerikkalaiset eivät ollenkaan käsittele avioliittoa

kevytmielisesti ja kyynillisesti, vaan päinvastoin palvelevat

sen ihanteita vakavuudella, joka tuntuu vallan vanhanaikuiselta

Claphamissa. Ei Englannissa eikä Amerikassa hetkeäkään kärsittäisi

semmoista ehdoitusta että avioliitto poistettaisi, ja kumminkin on

aivan varma että molemmissa maissa avioliittokontrahdin muutosta

vapaamieliseen suuntaan jatketaan, kunnes avioliitto ei ole sen

rasittavampi eikä sen murtumattomampi kuin mikä kauppayhtiö tahansa.

Ja vaikka kaikki säädökset poistettaisi, nimittäisivät ihmiset

sittenkin vielä itseään vaimoiksi ja aviomiehiksi, selittäisivät

toveruuttaan avioliitoksi eivätkä ylipäänsä tuntisi olevansa

ollenkaan vähemmän naimisissa kuin Henrik VIII. Sillä vaikka

pieni katsauskin avioliiton lailliseen asemaan eri kristityissä

valtakunnissa osoittaa meille että avioliitto on erilainen eri

rajain sisäpuolella, koti-ilmiö eroaa niin vähän että useimmat

ihmiset uskovat että heidän omat avioliittolakinsa ovat vallalla koko

maailmassa. Siis tässäkin tapauksessa kuten omaisuutta koskevissa

olosuhteissa, yleisön täydellinen luottamus ilmiön nimeen helpoittaa

paljon ilmiön laadun muuttamista.

Ei kumminkaan voi kieltää että yksi niistä yleisen mielipiteen

muutoksista, joita yli-ihmisen tarve pakoittaa esiin, on hyvin

odottamatonta laatua. Se vaatii nimittäin että eroitetaan

avioliittokäsite sukupuoliyhteyskäsitteestä, joita nykyjään pidetään

välttämättömästä yhteenkuuluvina, ja joiden yhdistystä useimmat

naimattomat henkilöt pitävät avioliiton sisimpänä olentona. He

ovat väärässä tietysti. On vallan yhtä lähellä totuutta sanoa että

sukupuoliyhteys on aivan satunnainen avioliiton ehto. Sukupuoliyhteys

ei ole välttämätöntä muuhun kuin rodun ylläpitämiseen, ja heti

kuin siitä ylläpitämisestä on pidetty huolta muulla lailla kuin

avioliittojen avulla, sukupuoliyhteys lakkaa, luonnon näkökannalta

katsoen, olemasta oleellisena ehtona avioliitossa. Mutta avioliiton

ei siltä tarvitse lakata olemasta niin käytännöllisenä, sopivana

ja mukavana laitoksena, että yli-ihminen voisi varmasti lahjoa

avioliittointoilijat tarjoamalla heille kaiken entisen avioliiton

ankaruuden ja murtumattomuuden, lupaamalla poistaa eron ja

vahvistamalla entiset hirvittävät siteet, jotka kahlehtivat

siivoja ihmisiä juoppoihin, rikollisiin ja tuhlareihin, sillä

ainoalla ehdolla vain että puolisot lupaisivat täydellisesti luopua

sukupuoliyhteydestä. Sillä vaikkakin ihmiset eivät voisi muodostaa

kotitoveruutta helpommilla ehdoilla, menisivät he kumminkin

naimisiin. Romalais-katolinen, jonka kirkko estää eroamasta, menee

naimisiin yhtä huolettomasti kuin etelä Dakotan presbyteriläinen,

joka voi vaihtaa aviotoveria niin helposti että vanha maailma

kauhistuu. Ja jos katolinen kirkko uskaltaisi astua vielä askelta

lähemmäksi kristinuskoa ja vaatisi maallikoilta yhtä hyvin kuin

papeiltakin naimattomuutta, niin ihmiset sittenkin solmisivat

avioliittoja perustaakseen koteja, vaikka he samalla pysyisivätkin

kirkollensa täydellisesti kuuliaisina poikina ja tyttärinä. Ei

tarvitse mennä pitemmälle näissä otaksumisissa. Ne ovat tässä

mainitut ainoastaan lukijan avuksi, jotta hänen olisi helpompi jakaa

avioliitto sen kahteen tehtävään jotka ovat: sukupuoliyhteyden

järjestäminen ja kotielämän aikaansaaminen. Nämä kaksi tehtävää

voidaan aivan hyvin eroittaa, ja kotielämä on ainoa noista kahdesta,

joka on oleellinen ehto avioliitolle, sillä sukupuoliyhteys ilman

kotielämää ei ole avioliitto, mutta kotielämä ilman sukupuoliyhteyttä

on avioliittoa. Tämä viimeksi mainittu tila on suorastaan kaikkien

hedelmällisten avioliittojen ehtona pitkinä aikoina niitten

olemassaolosta, muutamissa avioliitoissa koko avioliiton aikana.

Myöntäen siis että omaisuus ja avioliitto, hävittämällä

tasa-arvoisuuden ja siten ehkäisemällä sukupuolivalintaa

epäsuotuisilla ehdoilla, ovat vaarallisia yli-ihmisen kehitykselle,

on meidän helppo ymmärtää, miksi ainoa yleisesti tunnettu

uudenaikainen koe ihmisrodun jalostamiseksi tapahtui semmoisessa

yhteiskunnassa, missä ei ollut olemassa omaisuutta eikä avioliittoa.