Hyvästä kasvatuksesta.
Ellei olisi Jumalaa, sanoi kahdeksannentoista vuosisadan deisti,
täytyisi keksiä hänet. Tämä XVIII vuosisadan jumala oli _deus ex
machina_, jumala joka auttoi niitä, jotka eivät voineet auttaa
itseään, laiskojen ja kykenemättömien jumala. Yhdeksästoista
vuosisata päätti että semmoista jumalaa ei totta tosiaan ole
olemassa, ja nyt ihmisen pitää käydä käsiksi kaikkeen siihen työhön,
josta hän ennen luikersi pois rukouksella. Hänen täytyy itse asiassa
itse muuttua tuoksi valtiolliseksi kaitselmukseksi, jota hän ennen
piti jumalana. Semmoinen muutos ei ole ainoastaan mahdollinen,
vaan se on ainoan laatuinen muutos, joka on todellinen. Olojen
pelkkä muodonmuuttaminen, esim. sotilas- ja pappisvallasta kauppa- ja
tiedevaltaan, kauppavallasta köyhälistö-demokratiaan, yleisestä
orjuudesta maaorjuuteen, maaorjuudesta kapitalismiin, yksinvallasta
tasavaltaan, polyteismistä monoteismiin, monoteismistä ateismiin,
ateismista panteistiseen humanismiin, yleisestä tietämättömyydestä
yleiseen tietäväisyyteen, romantiikasta realismiin, realismista
mystillisyyteen, metafysikasta fysikkaan, kaikki tuo on vain
muuttumista Tuppuraisesta Tappuraiseksi: _plus ça change, plus c'est
la mème chose_. Mutta villi-omenan muutos hienoksi maku-omenaksi,
suden ja ketun muutos talonkoiraksi, Henrik V:n sotakonin muutos
oluenpanijan vetohevoseksi tai puhdasveriseksi rotuhevoseksi, on
todellinen muutos, sillä niissä ihminen on näytellyt jumalan osaa
masentaen luonnon valtansa alaiseksi, tarkoitustensa täyttämiseksi
ja jalostaen tahi alentaen elämää saavuttaakseen tarkoittamansa
päämäärän. Sen minkä voi tehdä sudelle, voi myöskin tehdä ihmiselle.
Jos semmoiset hirviöt kuin maankiertäjä ja herrasmies voivat
esiintyä pelkkinä ihmisen yksilöllisen ahneuden ja mielettömyyden
sivutuotteina, mitä voisimmekaan toivoa ihmisen yleisen tahdon
päätuotteena?
Tämä ei ole mikään uusi johtopäätös. Epätoivo oloihin nähden ja tuo
järkähtämätön "teidän täytyy uudesta syntyä", ja siihen lisättynä
rouva Poyserin määräys "ja syntyä erilaisina", uudistuu joka
sukupolvessa. Nietzsche ei alkanut yli-ihmisen kaipuuta, eikä se
myöskään lopu hänen jouduttuaan muodista pois. Mutta joka kerta
tuo kaipuu on saatu vaikenemaan kysymyksellä: millainen olento on
yli-ihminen? Te ette vaadi yliomenaa vaan syötävän omenan, ette
ylihevosta vaan voimakkaamman tai nopeamman hevosen. Ei liioin maksa
vaivaa vaatia yli-ihmistä, vaan täytyy määritellä minkä laatuista
ihmistä on vaadittava. Onnetonta kyllä ette tiedä millaista ihmistä
tahdotte. Jonkunmoista kaunismuotoista filosofi-atleetti-miestä,
jolla on sievännäköinen ja terve nainen toverinaan, ehkä.
Vaikka tuo onkin haparoiva määritelmä, on se kuitenkin suuri
edistys yleisessä täydellisen gentlemannin ja täydellisen naisen
vaatimuksessa. Ja eihän oikeastaan milloinkaan vaatimuksia maailmassa
esitetä täsmällisillä teknillisillä erikoisluetteloilla halutusta
tavarasta. Erinomaista siipikarjaa ja mainioita perunoita kasvatetaan
tyydyttämään sellaisten emäntien vaatimuksia, jotka eivät tunne
teknillistä eroitusta juurimukulan ja kananpojan välillä. Emännät
sanovat että puddingin hyvyyttä voi arvostella syömällä, ja he ovat
oikeassa. Yli-ihmisen oivallisuuden koetuksena tulee olemaan elämä,
ja me tulemme saamaan selville kuinka yli-ihminen on kehitettävä,
jos seuraamme vanhaa kokeiden ja erehdysten tapaa emmekä odota ensin
täydellistä selontekoa kokoonpano-aineksista.
Muutamia yleisiä ja selviä erehdyksiä voimme välttää jo alusta
alkaen. Sopikaamme esim. siitä että tahdomme etevämmän järjen. Mutta
meidän ei silti tarvitse vajota urheilija-hulluuteen ja uskoa että
etevä järki on etevän ruumiin tuote. Jos me taas keikahdamme niin
paljon toiseen suuntaan, että uskomme etevän järjen ilmaantuvan siinä
että rupeaa meidän laatimamme hyveitten ja paheitten siveellisen
järjestelmän narriksi, sanalla sanoen tavaksi käyneen siveellisyyden
orjaksi, niin luiskahdamme urheilija-hulluuden kattilasta
sunnuntaikoulu-pataan. Jos on pakko valita joko atleettirotu tai
"hyväin" ihmisten rotu, niin valitkaamme atleetit. Parempi on Simson
ja Milo kuin Calvin ja Robespierre. Mutta ei kummankaan hyväksi
ansaitse vaivaa muuttua. Simson ei ole enemmän yli-ihminen kuin
Calvinkaan. Mitä siis meidän tulee tehdä?