_Straker kuorsaa ja kääntyy toiselle kyljelle sekä vajoaa uneen.

Hiljaisuus leviää yli Sierran ja pimeys mustenee. Tuli on taas

muuttunut valkoiseksi tuhkaksi ja lakannut hehkumasta. Kukkulat

näyttävät kumman tummilta tähtitaivasta vastaan, mutta vähitellen

himmenevät tähdet ja häviävät. Taivaankannen luulisi kokonaan

katoavaa luomakunnasta. Sierran asemesta on olemassa vain

tyhjyyttä, kaikkialla läsnäolevaa tyhjyyttä. Ei ole taivaankantta,

ei kukkuloita, ei valoa, ei ääntä, ei aikaa eikä paikkaa, kaikki

tyhjyyttä vain. Sitten alkaa jossakin häämöttää kalpea valo, ja

kuuluu heikko, värisevä hyminä, ikäänkuin aaveentapainen violonsello

värähyttäisi samaa ääntä loppumattomiin. Pari aavemaista viulua

kohta yhtyy siihen näin [musiikkia] ja silloin kalpeassa valossa

näkyy mies tyhjyydessä, ruumiiton, mutta näkyväinen mies, istuen,

omituista kyllä, tyhjällä. Hetken verran hän kohottaa päätään,

kun musiikki kulkee hänen ohitseen. Sitten hän syvästi huoahtaen

vajoaa toivottomuuteen. Viulut masentuneina alkavat taas nuottinsa

epätoivolla ja sitten lopettavat sen kokonaan, haihtuen kamalien

puhallussoittimien valitukseen [musiikkia]:_

_Kaikki on hyvin omituista. Voi tuntea Mozartin säveleen. Muutamien

sinipunervien kipinöiden syttyessä kalpeassa valossa näkyy että

miehen puku on samanlainen kuin espanjalaisilla aatelismiehillä

XV-XVI vuosisadalla. Don Juan tietysti. Mutta missä, miksi, kuinka?

Kun hän äkkiä nostaa päätään, jota hattu varjostaa, muistuttaa hän

omituisesti Tanneria. Kasvot kriitillisemmät, herkemmät, kauniimmat,

kalpeammat ja kylmemmät, ilman Tannerin kiihkeätä herkkäuskoisuutta

ja innostusta, ja ilman hänen rahavaltaista vulgäärisuuttaan, mutta

kumminkin aivan Tannerin kasvojen näköiset. Nimetkin, Don Juan

Tenorio ja John Tanner. Mihin maailmassa -- tai muualla -- olemme

tulleet XX-vuosisadasta ja Sierrasta?_

_Toinen kalpea valo alkaa hohtaa tyhjyydessä, tällä kertaa ei

sinipunervana, vaan epämiellyttävänä, savuisen keltaisena. Samalla

kuuluu klarinetin kuiskaus, kääntäen tämän säveleen äärettömään

surumielisyyteen [musiikkia]:_

_Kellahtava valo liikkuu, ja vanha eukko näkyy kulkevan tyhjyydessä,

kumarassa ja hampaattomana, puettuna, kuten saatamme aavistaa, jonkun

nunnakunnan karkeaan ruskeeseen viittaan. Hän kulkee kulkemistaan

yksitoikkoisesti ja toivottomasti, jokseenkin niinkuin ampiainen

lentää touhuavalla tavallaan, kunnes hän hoipertelee sitä vastaan,

jota hän hakee, nimittäin toveria. Tyytyväisyyden nyyhkytyksellä

eukko raukka tarttuu miehen läsnäoloon ja puhuu hänelle kuivalla,

epämiellyttävällä äänellään, joka vielä voi ilmaista ylpeyttä ja

päättäväisyyttä sekä kärsimystä_.

_Vanha eukko_. Anteeksi, mutta olen niin yksin, ja tämä paikka on

niin kauhea.

_Don Juan_. Uusi tulokasko?

_Vanha eukko_. Niin. Luullakseni kuolin tänä aamuna. Tunnustin

syntini, sain viimeisen voiteluksen, makasin vuoteellani perheeni

ympäröimänä ja katseeni kiinnitettynä ristiin. Sitten tuli pimeä,

ja kun taas näin valon, oli se tätä valoa, jossa kävelen näkemättä

mitään. Olen kulkenut tuntimääriä kamalan yksin.

_Don Juan (huoahtaen)_. Ah -- te ette ole vielä kadottanut käsitystä

ajasta. Se kyllä katoaa iankaikkisuudessa.

_Vanha eukko_. Missä me olemme?

_Don Juan_. Helvetissä.

_Vanha eukko (ylpeästi)_. Helvetissä! Kuinka te uskallatte?

_Don Juan (tyyneesti)_. Miksemme olisi Señora?

_Vanha eukko_. Ette tiedä kelle puhutte. Minä olen vallasnainen,

kirkon uskollinen tytär.

_Don Juan_. En epäile sitä ollenkaan.

_Vanha eukko_. Mutta kuinka siis voisin olla helvetissä? Ehkä

kiirastulessa. En ole ollut täydellinen -- kukapa olisikaan! Mutta

helvetissä! Ooh -- te ette puhu totta.

_Don Juan_. Helvetissä, Señora, sen vakuutan teille. Kaikkein

paraimmassa osassa helvettiä, se on, kaikkein yksinäisimmässä -- vai

ehkä te pitäisitte enemmän seurasta.

_Vanha eukko_. Mutta minä olen vilpittömästi katunut. Olen

tunnustanut --

_Don Juan_. Kuinka paljon?

_Vanha eukko_. Enemmän syntejä kuin koskaan teinkään. Minä nautin

tunnustamisesta.

_Don Juan_. Aa -- se on yhtä paha kuin tunnustaa liian vähän.

Kaikissa tapauksissa, Señora, joko erehdyksestä tai tieten tahtoen

olette tuomittu aivan niinkuin minäkin, eikä tässä ole muuta neuvoa

kuin koettaa asettaa asiansa niin hyvin kuin voi.

_Vanha eukko (suuttuneena)_. Oh, ja minä olisin voinut olla niin

paljoa pahempi! Kaikki hyvät tekoni ovat hukkaan menneet! Se on

vääryyttä!

_Don Juan_. Eikö mitä. Teitä varoitettiin vallan selvästi

edeltäkäsin. Pahoista teoistanne anteeksianto toisen ansiosta, armo

ilman oikeutta. Hyvistä töistänne oikeus ilman armoa. Täällä on

paljon hyvää väkeä.

_Vanha eukko_. Olitteko te hyvä mies?

_Don Juan_. Olin murhaaja.

_Vanha eukko_. Murhaaja! Oo -- kuinka he uskaltavat lähettää minut

murhaajien seuraan! Minä en ansainnut sitä, olin hyvä nainen. Tässä on

joku erehdys. Missä voin saada sen korjatuksi?

_Don Juan_. En tiedä saadaanko erehdyksiä korjatuksi täällä.

Luultavasti eivät myönnä erehtyneensä, vaikka olisivatkin.

_Vanha eukko_. Mutta keltä voisin kysyä?

_Don Juan_. Minä kysyisin Paholaiselta, Señora. Hän tietää parhaiten

tämän paikan tavat. Minä en koskaan ole niitä oikein oppinut.

_Vanha eukko_. Paholaiselta? _Minäkö_ puhuisin paholaiselle!

_Don Juan_. Helvetissä, Señora, Paholainen on kaikkein paraimman

seurapiirin johtaja.

_Vanha eukko_. Minä sanon teille kurja olento, että tiedän varmaan

etten ole helvetissä.

_Don Juan_. Mistä sen tiedätte?

_Vanha eukko_. Sillä en tunne mitään tuskaa.

_Don Juan_. Ahaa -- silloin ei ole epäilemistäkään. Te olette tieten

tahtoen tuomittu.

_Vanha eukko_. Miksi sanotte niin?

_Don Juan_. Sillä helvetti, Señora, on juuri pahojen paikka. Pahat

viihtyvät täällä hyvin, sillä tämä on heitä varten laitettu. Sanotte

ettette tunne tuskaa, Siitä päätän että olette juuri niitä, joita

varten helvetti on olemassa.

_Vanha eukko_. Tunnetteko te tuskaa?

_Don Juan_. Minä en kuulu pahojen joukkoon. Siitä syystä tämä paikka

ikävystyttää minua enemmän kuin voin sanoin kuvata.

_Vanha eukko_. Ette kuulu pahojen joukkoon! Tehän sanoitte olevanne

murhaaja!

_Don Juan_. Kaksintaistelu vain. Työnsin miekkani vanhaan mieheen,

joka koetti työntää oman miekkansa minuun.

_Vanha eukko_. Jos olitte herrasmies, niin sehän ei ollut murha.

_Don Juan_. Vanha mies sanoi sitä murhaksi, sillä hän väitti

puolustavansa tyttärensä kunniaa. Sillä hän tarkoitti että koska minä

olin hurjasti rakastunut tyttöön ja sanoin sen hänelle, tyttö rupesi

huutamaan. Isä koetti surmata minut syydettyään minulle ensin koko

joukon herjausnimiä.

_Vanha eukko_. Samanlaisia kaikki miehet! Hurjistelijoita ja

murhaajia kaikki, kaikki, kaikki!

_Don Juan_. Ja kumminkin tapaamme toisemme täällä, rouva kulta.

_Vanha eukko_. Kuunnelkaa minua! Juuri teidän kaltaisenne konna

surmasi minunkin isäni kaksintaistelussa ja samasta syystä. Minäkin

huusin, se oli velvollisuuteni. Isäni manasi taisteluun loukkaajan,

sillä hänen kunniansa vaati sen. Isäni kaatui. Se oli kunnian palkka.

Täällä olen minä -- helvetissä, kuten väitätte. Se on hyveen palkka.

Onko taivaassa mitään oikeutta?

_Don Juan_. Ei. Mutta helvetissä on oikeutta. Taivas on paljoa

ylempänä semmoisia mitättömiä inhimillisiä mieskohtaisuuksia. Te

tulette olemaan tervetullut helvettiin, Señora. Helvetti on kunnian,

velvollisuuden, oikeuden ja muiden seitsemän kuolonhyveen koti.

Kaikki pahuus maan päällä tehdään niiden nimessä. Missä siis muualla

kuin helvetissä ne saisivat palkkansa? Enkö ole sanonut teille, että

todellisesti tuomitut juuri ovat onnellisia helvetissä?

_Vanha eukko_. Oletteko te onnellinen täällä?

_Don Juan (juosten seisalleen)_. En! Sitä arvoitustahan alati mietin

pimeydessä. Miksi olen täällä? Minä joka herjasin kaikkia hyveitä,

poljin kunnian jalkoihini ja nauroin vääryydelle?

_Vanha eukko_. Voi, mitä välitän minä siitä miksi te olette täällä?

Mutta miksi minä olen täällä, minä joka uhrasin kaikki haluni

naisellisten hyveitten ja soveliaisuuden tähden!

_Don Juan_. Kärsivällisyyttä, Señora. Te tulette täysin onnelliseksi

täällä ja kotiudutte pian. Niinkuin runoilija sanoo: "Helvetti on

kaupunki, jokseenkin kuin Sevilla".

_Vanha eukko_. Onnelliseksi! Täällä! Missä minä en ole mitään, en

mitään!

_Don Juan_. Ei suinkaan! Te olette vallasnainen, ja missä ikinä

vallasnaiset ovat, siellä on helvetti. Elkää hämmästykö tai

kauhistuko. Täällä olette löytävä kaikki mitä vallasnainen voi

toivoa, siihen luettuna joukko piruja, jotka tulevat teitä

palvelemaan pelkästä palvelemisen rakkaudesta, ja suurentelemaan

arvoanne, korottaakseen siten palvelemisen arvoa. He ovat mitä

oivallisimpia palvelijoita.

_Vanha eukko_. Minun palvelijoinani piruja!

_Don Juan_. Onko teillä koskaan ollut palvelijoita, jotka eivät

olleet piruja!

_Vanha eukko_. Ei koskaan! He olivat piruja, pelkkiä piruja

jok'ikinen. Mutta sehän on vain puhetapa. Luulin että tarkoititte

sitä että palvelijani täällä tulisivat olemaan todellisia piruja.

_Don Juan_. Ei sen todellisempia piruja, kuin te olette todellinen

vallasnainen. Ei mikään ole todellista täällä. Se on juuri kirouksen

kauhistus.

_Vanha eukko_. Tämä kaikki on hulluutta. Pahempaa kuin tuli ja

käärmeet.

_Don Juan_. Teille ehkä on olemassa lohdutuskin. Esimerkiksi: kuinka

vanha olitte muuttaessanne ajasta iankaikkisuuteen?

_Vanha eukko_. Elkää kysykö minulta kuinka vanha olin -- aivan

niinkuin minä olisin olento menneisyydessä. Minä _olen_ 77.

_Don Juan_. Kypsä ikä, Señora. Mutta helvetissä ei siedetä vanhuutta.

Se on liian todellista. Täällä me palvelemme rakkautta ja kauneutta.

Koska sielumme ovat ikuisesti kirotut, viljelemme sydäntämme.

77-vuotisella naisella ei olisi ainoatakaan tuttavaa helvetissä.

_Vanha eukko_. Minkä minä iälleni mahdan, mies? Don Juan. Te

unohdatte että olette jättänyt ikänne ajan valtakuntaan. Te ette ole

sen enempää 77 kuin 7 tai 17 tai 27.

_Vanha eukko_. Tyhjää puhetta!

_Don Juan_. Miettikääppä, Señora. Eikö tämä ollut totta myöskin

eläessänne maan päällä? Kun olitte 70, olitteko oikeastaan ryppyjenne

ja harmaitten hiuksienne alla vanhempi kuin ollessanne 30?

_Vanha eukko_. En. Olin nuorempi. 30-vuotiaana olin hupsu. Mutta mitä

hyödyttää tuntea itsensä nuoreksi kun kumminkin näyttää vanhalta?

_Don Juan_. Siinä näette, Señora, että ulkomuoto on vain harhakuva.

Ryppynne valehtelivat aivan niinkuin usein tyhmän 17-vuotiaan hieno

hipiä valehtelee peittäessään typerää mieltä, vanhettuneita aatteita

ja hänen iälleen sopimattomia valheita. Täällä meillä ei ole mitään

ruumista. Me näemme toisemme ruumiillisina siksi vain että olemme

tottuneet kuvittelemaan toisiamme semmoisina eläessämme, ja me yhä

vieläkin kuvittelemme samalla lailla, koska emme tunne mitään muuta

tapaa. Mutta me voimme ilmestyä toisillemme minkä ikäisinä itse

haluamme. Teidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa entinen ulkomuotonne

takaisin, niin se tulee.

_Vanha eukko_. Se ei voi olla totta.

_Don Juan_. Koettakaa.

_Vanha eukko_. Seitsemäntoista!

_Don Juan_. Odottakaa! Ennenkuin päätätte pitää minun kertoa, että

tämä on muotiasiana täällä. Silloin tällöin meillä on aivan 17-raivo

täällä, mutta sitä ei koskaan kestä kauan. Nykyjään on muoti-ikä 40,

tai sanokaamme 37, mutta näyttää siltä kuin se kohta muuttuisi. Jos

olitte ollenkaan kaunis 27-vuotiaana, ehdotan että koetatte sitä

ikää, ja alatte siten uuden muodin.

_Vanha eukko_. En usko sanaakaan. Mutta olkoon menneeksi, 27! _(Sht!

Vanha vaimo muuttuu nuoreksi ja niin kauniiksi että valon loistossa,

joksi himmeä keltainen hohde äkkiä on kirkastunut, voisi melkein

erehtyä ja luulla häntä Anna Whitefieldiksi)_.

_Don Juan_. Doña Ana de Ulloa!

_Ana_. Mitä! Te tunnette minut!

_Don Juan_. Ja te olette unohtanut minut!

_Ana_. En voi nähdä kasvojanne. _(Don Juan nostaa hattuaan)_. Don

Juan Tenorio! Hirviö! Isäni surmaaja! Vielä täälläkin te ahdistelette

minua.

_Don Juan_. En suinkaan. Sallikaa minun poistua. _(Yrittää mennä)_.

_Ana (tarttuen hänen käsivarteensa)_. Ette saa jättää minua yksin

tässä hirveässä paikassa.

_Don Juan_. Sillä ehdolla että läsnäoloani ei käsitetä

ahdistelemiseksi.

_Ana_ _(päästäen irti hänen käsivartensa)_. Teitä kai ihmetyttää että

voin ollenkaan sietää läsnäoloanne. Rakas, rakas isäni!

_Don Juan_. Tahtoisitteko tavata häntä?

_Ana_. Isäni _täällä!!!_

_Don Juan_. Ei, hän on taivaassa.

_Ana_. Sen tiesinkin. Jalo isäni! Hän katselee alas tänne nyt. Mitä

hän mahtaneekaan tuntea nähdessään tyttärensä tämmöisessä paikassa ja

keskustelemassa hänen murhaajansa kanssa!

_Don Juan_. Ohimennen sanoen, jos sattuisimme tapaamaan hänet --

_Ana_. Kuinka voisimme tavata häntä? Hänhän on taivaassa.

_Don Juan_. Hän laskeutuu tuon tuostakin tänne tervehtimään meitä.

Taivas ikävystyttää häntä. Siis sallikaa minun varoittaa teitä,

ettette suinkaan tavatessanne häntä puhu minusta hänen murhaajanaan,

sillä se loukkaisi häntä mitä syvimmin. Hän väittää olleensa paljoa

parempi miekkailija kuin minä, kehuen että ellei hänen jalkansa olisi

luiskahtanut, olisi hän varmaan surmannut minut. Epäilemättä hän on

oikeassa. Minä en ollut taitava miekkailija. En koskaan väittele

hänen kanssaan siitä asiasta, ja me olemmekin siksi erinomaisen hyvät

ystävät.

_Ana_. Ei sotilaan ole häpeä ylpeillä miekkailutaidostaan.

_Don Juan_. Arvattavasti ette soisi tapaavanne häntä?

_Ana_. Kuinka uskallatte otaksua semmoista?

_Don Juan_. Oo -- se on tavallinen tunne täällä. Muistatte kai että

maan päällä -- vaikkemme tietysti koskaan sitä tunnustaneet --

jokaisen tuttavan kuolema, semmoistenkin, joista enin pidimme, tuotti

samalla jonkunmoista tyydytyksen tunnetta, kun lopullisesti olimme

päässeet heistä.

_Ana_. Hirviö! Ei ikinä! Ei ikinä!

_Don Juan (tyyneesti)_. Huomaan että tunnette sen tunteen. Niin,

hautajaiset olivat aina juhlatilaisuuksia mustissa, varsinkin

sukulaisen hautajaiset. Oli miten oli, sukulaissiteistä ei välitetä

paljon täällä. Isänne on aivan tottunut siihen eikä odota mitään

hellyyttä teiltä.

_Ana_. Konna! Minä käytin surupukua hänen tähtensä koko lopun ikäni.

_Don Juan_. Niin. Se puki teitä. Mutta elämä surupuvussa on toista

kuin iäisyys surupuvussa. Paitsi sitä te olette täällä yhtä kuollut

kuin hänkin. Voiko ajatella mitään hullunkurisempaa kuin toinen

vainaja suremassa toista? Elkää näyttäkö noin kauhistuneelta, Ana

kulta, ja elkää peljätkö. Helvetissä on paljon humbugia (tuskin

täällä mitään muuta onkaan), mutta kuoleman ja iän ja muuttumisen

humbugista on luovuttu siitä syystä, että täällä me olemme kaikki

vainajia ja kaikki iankaikkisia. Kyllä te kohta totutte meidän

tapoihimme.

_Ana_. Nimittävätkö kaikki miehet täällä minua Ana kullaksi?

_Don Juan_. Ei. Se meni erehdyksessä. Pyydän anteeksi.

_Ana (melkein hellästi)_. Juan, rakastitteko minua tosiaankin, kun

käyttäydyitte niin inhoittavasti minua kohtaan?

_Don Juan (kärsimättömästi)_. Oo -- rukoilen ettette rupea puhumaan

rakkaudesta. Täällä ei puhuta mistään muusta kuin rakkaudesta --

sen ihanuudesta, sen pyhyydestä, sen henkevyydestä, sen piru tiesi

mistä! -- Anteeksi, mutta olen siihen niin lopen väsynyt. He eivät

tiedä mistä he puhuvat, mutta minä tiedän. He luulevat saavuttaneensa

rakkauden täydellisyyden siksi että heillä ei ole ruumiita. Pelkkää

kekseliästä petosta! Huh!

_Ana_. Eikö kuolemakaan ole hienontanut teidän sieluanne, Juan? Eikö

se kamala tuomiokaan, jonka toimeenpanijana isäni kuvapatsas oli, ole

opettanut teille mitään kunnioitusta?

_Don Juan_. Kuinka onkaan tuon imartelevan kuvapatsaan laita? Vieläkö

se tulee illalliselle pahanilkisten henkilöitten luo ja syöksee

heidät tähän pohjattomaan kuiluun.

_Ana_. Se on tuottanut minulle paljon kustannuksia. Pojat

luostarikoulussa eivät antaneet sille rauhaa. Vallattomat särkivät

sitä ja ahkerat kirjoittivat nimensä siihen. Kolme uutta nenää

kahdessa vuodessa ja lukemattomia sormia. Minun täytyi lopulta

heittää se oman onnensa nojaan, ja nyt pelkään että se on surkean

huonossa kunnossa. Isä raukkani!

_Don Juan_. Hst! Kuunnelkaa! _(Kaksi suurta akordia vyöryen

synkoperatuilla sävelaalloilla, puhkeaa esiin: D-molli ja sen

dominantti: hirveän ilon ääni kaikkien säveltäjien mielestä)_. Oo

-- Mozartin kuvapatsas-musiikkia. Se on isänne. Teidän olisi paras

kadota kunnes valmistan häntä. _(Ana katoaa)_.

_Tyhjyydestä ilmestyy elävä kuvapatsas valkoisesta marmorista,

kuvaavaa majesteettista vanhaa miestä. Mutta hän luopuu

majesteettisuudestaan erittäin armollisesti, astuu keveillä

askeleilla ja antaa ryppyjen kuluneissa sankarikasvoissaan loistaa

oikeata lupapäiväiloa. Kuvanveistäjäänsä hän saa kiittää erittäin

sopusuhtaisesta vartalosta, jonka ryhti on suora ja muhkea. Viiksien

päät kiertyvät ylöspäin kuin kellon vieterit, antaen kasvoille

semmoisen ilmeen, että ellei se olisi espanjalaista oman arvon

tuntoa, sitä pitäisi sanoa keikarimaiseksi. Hän on mitä hauskimmassa

ystävyyssuhteessa Don Juaniin. Hänen äänensä, lukuunottamatta hyvin

selvää äänentapaamista, on niin Roebuck Ramsdenin äänen kaltainen,

että tulee huomanneeksi kuinka paljon he ulkonäöltäänkin muistuttavat

toisiaan, huolimatta aivan erilaisesta parran muodosta._

_Don Juan_. Kas, te olette täällä ystäväni. Miksi ette opettele

laulamaan sitä erinomaista musiikkia, jonka Mozart on kirjoittanut

teille?

_Kuvapatsas_. Hän on ikävä kyllä kirjoittanut sen bassolle. Minun

ääneni on kontra tenori. No, joko olette katunut?

_Don Juan_. Kohteliaisuudesta teitä kohtaan en voi katua, Don

Gonzalo. Jos katuisin, ei teillä olisi mitään syytä tulla taivaasta

väittelemään kanssani.

_Kuvapatsas_. Se on totta. Pysykää paatuneena, poikaseni. Toivon

että olisin surmannut teidät, niinkuin varmaan olisinkin, ilman

sitä tapaturmaa. Silloin minä olisin tullut tänne ja teillä olisi

kuvapatsas ja hurskauden maine ylläpidettävänä. Kuuluuko mitään uutta.

_Don Juan_. Kuuluu. Tyttärenne on kuollut.

_Kuvapatsas (ymmällään)_. Tyttäreni? _(Muistaen)_. Niin, niin! Sekö

johon te olitte rakastunut? Mikä hänen nimensä olikaan?

_Don Juan_. Ana.

_Kuvapatsas_. Niin, niin tottakin. Anahan se oli. Sievännäköinen

tyttö, ellen muista väärin. Oletteko varoittaneet -- mikä hänen

nimensä nyt onkaan? -- hänen miestään?

_Don Juan_. Ystävääni Ottaviota? En. En ole tavannut häntä Anan tulon

jälkeen. Ana tulee suuttuneena näkyviin.

_Ana_. Mitä tämä merkitsee? Ottavio täällä ja teidän ystävänne!

Ja sinä isä, unohtanut nimenikin! Olet todellakin muuttunut

kivipatsaaksi!

_Kuvapatsas_. Rakkaani, minua ihaillaan niin paljon enemmän

marmorissa kuin koskaan ollessani oma itseni, että olen päättänyt

esiintyä siinä muodossa minkä kuvanveistäjä minulle antoi. Hän oli

aikakautensa ensimäisiä miehiä, muistappas se.

_Ana_. Isä! Turhamielisyyttä! Personallista turhamielisyyttä! Sinussa!

_Kuvapatsas_. Sinä olet elänyt sen heikkouden yli tyttäreni.

Sinun kai pitäisi olla lähes 80 tähän aikaan. Minut temmattiin

pois (tapaturmaisesti) 64:llä ikävuodellani. Olen siis sinua koko

joukon nuorempi. Paitsi sitä lapseni, tässä paikassa ei välitetä

ollenkaan siitä, mitä tämä kevytmielinen ystävämme varmaan nimittäisi

vanhempain viisauden ilvenäytelmäksi. Pidä minua toveri-olentona,

tyttöni, eikä isänä.

_Ana_. Sinä puhut samalla lailla kuin tämä ilkiökin.

_Kuvapatsas_. Juan on selväjärkinen ajattelija Ana. Huono miekkailija

mutta selvä ajattelija.

_Ana (kauhun valtaamana)_. Nyt alan ymmärtää. Nämä ovat piruja jotka

pilkkaavat minua. Minun täytyy rukoilla.

_Kuvapatsas (tyynnyttäen häntä)_. Elä, elä, elä lapseni, elä rukoile.

Jos sen teet luovut tämän paikan pääedusta. Portin yläpuolella täällä

on kirjoitettu: "Jättäkää kaikki toivo ulkopuolelle, te jotka astutte

sisään". Ajatteleppas mikä helpoitus se on! Sillä mitä on toivo?

Siveellisen vastuunalaisuuden muoto. Täällä ei ole mitään toivoa eikä

siis myöskään mitään velvollisuutta, ei mitään työtä, ei mitään, jota

voi rukouksella saavuttaa, ei mitään jota voi menettää tekemällä mitä

itse haluaa. Helvetti on lyhyesti sanoen semmoinen paikka, jossa ei

kellään ole muuta tehtävää kuin huvitella _(Don Juan huokaa syvään)_.

Te huokaatte ystäväni Juan, mutta jos te asuisitte taivaassa niinkuin

minä, ymmärtäisitte panna arvoa tämän paikan eduille.

_Don Juan_ Te olette hyvällä tuulella tänään komendantti. Vallan

säkenöivä. Mikä on syynä siihen?

_Kuvapatsas_. Olen päättänyt jotain hyvin tärkeätä poikaseni. Mutta

missä on ystävämme Paholainen? Minun pitäisi kysyä hänen neuvoaan

ensin. Ja Ana varmaankin tahtoisi tutustua häneen.

_Ana_. Aiotte valmistaa jotain kidutusta minulle.

_Don Juan_. Taikauskoa, Ana. Rauhoittukaa. Muistakaa että piru ei ole

niin musta kuin maalataan.

_Kuvapatsas_. Kutsukaamme häntä.

_Kuvapatsaan huojuttaessa kättään suuret akordit vyöryvät taas, mutta

tällä kertaa Mozartin musiikkiin on raa'alla tavalla sekaantunut

Gounodin musiikkia. Punainen valo alkaa hohtaa ja siitä nousee

Paholainen, hyvin mefistofelesmaisena ja jokseenkin Mendozan

näköisenä, vaikkei niin hauskana. Paholainen näyttää vanhemmalta

ja alkaa olla ennen aikojaan kaljupää. Huolimatta tuhlaavaisesta

hyvänluontoisuudesta ja ystävyydestä, hän on kärttyisä ja herkästi

suuttuva, ellei hänen ystävyyteensä vastata samalla mitalla. Hän ei

herätä paljoa luottamusta työkykyynsä ja kestävyyteensä nähden ja

näyttää yleensä epämiellyttävän itserakkaalta henkilöltä. Mutta hän

on viisas ja hauska, vaikka selvästi vähemmän sivistynyt kuin nuo

kaksi muuta miestä, ja äärettömän paljoa vähemmän elinvoimainen kuin

nainen._

_Paholainen (sydämellisesti)_. Onko minulla taas ilo vastaanottaa

luonani mainio Calastravan komendantti? _(Kylmästi)_. Don Juan,

palvelijanne. _(Kohteliaasti)_. Ja vieras neiti? Olkaa tervetullut,

Señora.

_Ana_. Oletteko --

_Paholainen (kumartaen)_. Lucifer, palvelijanne.

_Ana_. Tulen hulluksi.

_Paholainen (ritarillisesti)_. Ah, Señora, elkää pelätkö. Te tulette

meille maan päältä, tuosta pappien turmelemasta pesästä. Olette

kuullut minua paneteltavan, ja kumminkin, uskokaa minua, minulla on

laumottain ystäviä siellä.

_Ana_. Niin. Te hallitsette heidän sydämiään.

_Paholainen (pudistaen päätään)_. Te imartelette, Señora, ja te

erehdytte. Totta on että maailma ei voi tulla toimeen ilman minua,

mutta se ei koskaan anna minulle tunnustusta siitä. Sydämessään

se epäilee ja vihaa minua. Sen myötätuntoisuus kohdistuu kokonaan

kurjuuteen, köyhyyteen, ruumiin ja sydämen nääntymiseen. Minä pyydän

sitä rakastamaan iloa, rakkautta, onnea, kauneutta --

_Don Juan (pahoinvoipana)_. Anteeksi, nyt minä lähden. Tiedättehän

etten voi kestää tuota.

_Paholainen (suuttuneena)_. Niin, minä tiedän että te ette ole

ystäväni.

_Kuvapatsas_. Mitä pahaa hän tekee teille Juan? Minusta tuntui että

hän puhui erittäin järkevästi, kun keskeytitte hänet.

_Paholainen (lämpimästi pudistaen kuvapatsaan kättä)_. Kiitos

ystäväni, kiitos. Te olette aina ymmärtänyt minua. Hän on aina

moittinut ja välttänyt minua.

_Don Juan_. Olen aina kohdellut teitä moitteettoman kohteliaasti.

_Paholainen_. Kohteliaasti! Mitä on kohteliaisuus? Minä en välitä

mitään kohteliaisuudesta. Pyydän sydämen lämpöä, tosi uskollisuutta,

myötätuntoisuuden, rakkauden, ilon liittoa --

_Don Juan_. Te panette minut voimaan pahoin.

_Paholainen_. Kas niin! _(Vedoten kuvapatsaaseen)_. Siinä kuulitte

taas! Mikä kohtalon iva onkaan lähettänyt tuon kylmän itsekkään

olennon minun valtakuntaani ja teidät taivaan jäisille tuville!

_Kuvapatsas_. En voi valittaa. Olin ulkokullattu, ja ansaitsin tulla

lähetetyksi taivaaseen.

_Paholainen_. Mutta miksi ette liity meihin nyt ja luovu tuosta

ilmapiiristä, johon luoteenne on liian miellyttävä, sydämenne liian

lämmin, iloitsemiskykynne liian suuri?

_Kuvapatsas_. Olen jo päättänyt luopua siitä. Tulevaisuudessa, jalo

Aamuruskon Poika, olen teidän. Olen lähtenyt taivaasta ikipäiviksi.

_Paholainen (taas tarttuen hänen käteensä)_. Mikä kunnia minulle!

Minä voitto asiallemme! Kiitos, kiitos siitä! Ja nyt ystäväni --

saanhan nimittää teitä niin vihdoinkin -- ettekö voisi saada _häntä_

lähtemään sille sijalle, joka jäi tyhjäksi teidän jälkeenne siellä

ylhäällä?

_Kuvapatsas (pudistaen päätään)_. En voi hyvällä omallatunnolla

kehoittaa ketään ystävääni tahallaan tekemään asemaansa ikäväksi ja

epämukavaksi.

_Paholainen_. Tietysti ette. Mutta oletteko varma että hänen olisi

siellä ikävä? Tietysti te ymmärrätte sen parhaiten, tehän hänet

alkujaan tänne saatoittekin, ja meillä oli mitä suurimmat toiveet

hänestä. Meidän paras seurapiirimme suosi hänen mielipiteitään

erittäin suuresti. Ja muistattehan kuinka hyvin hän lauloi?

_(Paholainen alkaa laulaa nenä-äänisellä ooppera-baritonilla, joka

värisee siksi että hän on ikuisista ajoista asti käyttänyt väärin

ranskalaista laulutapaa)._

Vivan le femmine!

Viva il buon vino!

_Kuvapatsas (tarttuen samaan nuottiin oktavia ylempänä kontra

tenorillaan)_.

Sostegno e gloria

D'umanità.

_Paholainen_. Juuri niin. Nyt hän ei koskaan enää laula meille.

_Don Juan_. Sitä ei siedä valittaa. Helvetti on täynnä musiikin

harrastajia. Musiikki on tuomittujen viina. Eikö yksi kadotettu sielu

saisi olla ehdoton raitis?

_Paholainen_. Te pilkkaatte taiteista jalointa!

_Don Juan (kylmällä ylenkatseella)_. Te puhutte kuin hysteerinen

nainen, joka koettaa imarrella viulun vinguttajaa.

_Paholainen_. En suutu. Minä vain säälin teitä. Teillä ei ole mitään

sielua ettekä ymmärrä ollenkaan mitä menetätte. Te taasen herra

komendantti, olette syntynyt säveltaiteilijaksi. Kuinka ihanasti te

laulatte! Mozart ihastuisi, jos hän vielä olisi täällä, mutta hänkin

tyhmistyi ja läksi taivaaseen. On vallan omituista kuinka nuo viisaat

miehet, joiden olisi varmaan luullut saavuttavan yleistä suosiota

täällä, ovat näyttäytyneet yhteiskunnallisesti epäonnistuneiksi,

aivan niinkuin Don Juan.

_Don Juan_. Olen todellakin pahoillani että olen yhteiskunnallisesti

epäonnistunut.

_Paholainen_. Eipä siltä ettemme myöntäisi lahjakkaisuuttanne.

Sen kyllä myönnämme. Mutta minä katselen asiaa teidän omalta

näkökannaltanne. Te ette viihdy täällä. Tämä paikka ei sovellu

teille. Syy on siinä että teillä ei ole -- en tahdo sanoa sydäntä,

sillä tiedämmehän että teeskennellyn kyynillisyytenne alla teillä

sykkii lämmin --

_Don Juan (peljästyen)_. Elkää herran tähden, elkää.

_Paholainen (loukkaantuneena)_. Teillä ei ole iloitsemiskykyä.

Tyydyttääkö se teitä?

_Don Juan_. Se on hiukan siedettävämpi muoto lörpötyksestänne. Mutta

jos sallitte, pakenen yksinäisyyteen kuten tavallista.

_Paholainen_. Miksi ette pakene taivaaseen? Se olisi sovelias paikka

teille. _(Analle)_. Ettekö te Señora voisi saada häntä käsittämään

että ilmanvaihdos olisi hyödyllistä hänelle?

_Ana_. Mutta voisiko hän siis mennä taivaaseen, jos hän tahtoisi?

_Paholainen_. Mikä estäisi?

_Ana_. Voiko kuka tahansa -- voisinko _minä_ mennä taivaaseen, jos

tahtoisin?

_Paholainen (jokseenkin ylenkatseellisesti)_. Tietysti, jos teillä on

sellainen maku.

_Ana_. Mutta miksi ei jokainen siis mene taivaaseen?

_Kuvapatsas (nauraen)_. _Minä_ voin sen selittää kultaseni. Siitä

syystä että taivas on mitä enkelimäisimmin ikävä paikka koko

luomakunnassa. Siitä syystä he eivät mene.

_Paholainen_. Hänen ylhäisyytensä komendantti sanoo sen

sotilaallisella suoruudella. Mutta totta onkin että taivaassa

eläminen on sietämättömän ikävää. Kerrotaan että minut ajettiin

sieltä pois, mutta asia oli se, ettei mikään mahti olisi saanut minua

pysymään siellä kauemmin. Minä läksin sieltä muitta mutkitta ja

järjestin tämän paikan.

_Kuvapatsas_. Sitä en tosiaankaan ihmettele. Ei kukaan voisi kestää

iankaikkisuutta taivaassa.

_Paholainen_. Ooh -- se sopii muutamille. Olkaamme rehellisiä herra

komendantti, se on temperamentti-kysymys. Minä en ihaile taivaallista

temperamenttia. En ymmärrä sitä. Enkä tiedä tokko juuri tahtoisinkaan

ymmärtää sitä. Mutta kaikenlaiset ainekset ovat tarpeen maailman

kokoonpanossa. Eikä mausta voi kiistellä. Minä luulen että Don Juan

pitäisi siitä.

_Don Juan_. Mutta -- anteeksi suorapuheisuuteni -- voisitteko

todellakin palata takaisin sinne, jos tahtoisitte; vai sanotteko

rypäleitä happamiksi?

_Paholainen_. Takaisinko sinne? Menen usein takaisin sinne. Ettekö

ole koskaan lukenut Jobin kirjaa? Onko teillä mitään kanoonista

todistusta siitä että meidän piirimme ja sen toisen piirin välillä on

mitään aitauksia?

_Ana_. Mutta ylipääsemätön juopa on ainakin niiden välillä.

_Paholainen_. Hyvä Señora, vertausta ei pidä ymmärtää

sananmukaisesti, juopa tarkoittaa eroitusta enkelimäisen ja

pirullisen temperamentin välillä. Mikä sen suurempi juopa voisi olla

olemassa? Muistakaa mitä olette nähnyt maan päällä. Ei ole mitään

aineellista muuria filosoofin opetussalin ja härkätaistelulavan

välillä, mutta härkätaistelijat eivät silti ikinä mene opetussaliin.

Oletteko koskaan ollut siinä maassa missä minulla on lukuisimmat

seuraajani -- tarkoitan Englannissa? Siellä pidetään suuria

kilpa-ajoja ja siellä on myöskin laajoja konserttisaleja, missä

soitetaan hänen ylhäisyytensä ystävän, Mozartin säveltämää

klassillista musiikkia. Kilpa-ajoissa kulkijat voisivat aivan

hyvin pysyä poissa niistä ja mennä sen sijaan klassillisiin

konsertteihin. Ei mikään laki heitä estä. Englantilaiset eivät

koskaan rupea orjiksi. He saavat vapaasti tehdä kaikkea mitä

hallitus ja yleinen mielipide sallii. Klassillisten konserttien

myönnetään olevan korkeampaakin ja sivistyneempää, runollisempaa,

henkevämpää, jalostavampaa huvia kuin kilpa-ajot. Mutta luopuvatko

kilpailun ihailijat urheilustaan mennäkseen konserttisaliin?

Ei ikinä. Heitä kiusaisi siellä samanlainen ikävyys kuin herra

komendanttia taivaassa. Siinä juuri on se vertauksellinen syvä

juopa näitten molempien paikkojen välillä. Aineellisen juovan yli

voisi rakentaa sillan, ainakin minä voisin sen rakentaa heille

(maa on täynnä Paholaisen siltoja), mutta vastenmielisyyden juopa

on ylitsepääsemätön ja iankaikkinen. Ja se juuri eroittaa ystäväni

täällä niistä, joita typerästi kyllä nimitetään autuaiksi.

_Ana_. Minä lähden taivaaseen heti paikalla.

_Kuvapatsas_. Lapseni, kuule ensin varoituksen sana. Salli minun

täydentää ystäväni Luciferin vertausta klassillisesta konsertista.

Jokaisessa semmoisessa konsertissa Englannissa näet rivittäin

väsyneitä ihmisiä, jotka ovat siellä, ei siitä syystä että he

tosiaankin rakastavat klassillista musiikkia, vaan siitä syystä

että he arvelevat että heidän pitäisi rakastaa sitä. Sama on asian

laita taivaassa. Koko joukko väkeä istuu siellä kunnian loistossa,

ei siitä syystä että he ovat onnellisia siten, vaan siksi että he

arvelevat asemansa taivaassa vaativan sen. He ovat melkein kaikki

englantilaisia.

_Paholainen_. Niin ovat. Etelämaalaiset tavallisesti jättävät koko

laitoksen ja tulevat tänne juuri niinkuin tekin. Mutta englantilaiset

eivät todellakaan näy tietävän milloin he ovat tuiki onnettomia.

Englantilainen aina luulee olevansa siveellinen, kun hän onkin vain

ikävystynyt.

_Kuvapatsas_. Sanalla sanoen tyttäreni, jos menet taivaaseen ilman

sopivia ominaisuuksia, ei sinulla tule olemaan hauskaa.

_Ana_. Ja kuka uskaltaa väittää että minulla ei ole sopivia

ominaisuuksia taivaaseen? Kaikkein arvokkaimmat kirkkoruhtinaat eivät

koskaan ole sitä epäilleet. Velvollisuuteni itseäni kohtaan vaatii

minua heti lähtemään tästä paikasta.

_Paholainen (loukkaantuneena)_. Kuten suvaitsette Señora. Olisin

luullut teillä olevan enemmän aistia.

_Ana_. Isä, toivon että seuraat minua. Et voi jäädä tänne. Mitä

ihmiset sanoisivat?

_Kuvapatsas_. Ihmiset! Paraat ihmiset ovat täällä -- kirkkoruhtinaat

ja muut. Niin harva menee taivaaseen ja niin monta tulee tänne että

autuaat, joita muinoin nimitettiin taivaallisiksi sotajoukoiksi,

nykyjään ovat vähenemistään vähentyvänä vähemmistönä. Pyhimykset,

kirkkoisät ja entisten aikojen valitut ovat nykyajan tyhmyreitä,

intoilijoita, epäsuosiossa olevia.

_Paholainen_. Se on totta. Alusta alkaen tiesin että ajan pitkään

pääsisin voitolle pelkästään yleisen mielipiteen painosta, huolimatta

pitkästä panettelusodasta jota käytiin vastaani. Luomakunta on

pohjaltaan perustuslaillinen, ja kun on niin suuri enemmistö kuin

minulla, ei minua voida iankaiken pitää erillään hallituksesta.

_Don Juan_. Arvelen Ana, että teidän on paras pysyä täällä.

_Ana (mustasukkaisesti)_. Ette siis tahdo minua tulemaan kanssanne.

_Don Juan_. Ettehän toki tahtone astua taivaaseen minun kaltaiseni

kadotetun olennon seurassa!

_Ana_. Kaikki sielut ovat yhtä kalliita. Kaduttehan, eikö niin?

_Don Juan_. Ana hyvä, te olette typerä. Luuletteko että taivas on

niin kuin maa, jossa ihmiset uskottelevat itseään että se mikä on

tehty voidaan saada tekemättömäksi katumuksella, että se mikä on

sanottu voidaan saada sanomattomaksi peruuttamalla, että se mikä

on totta voidaan kieltää julistamalla se yhteisellä sopimuksella

valheeksi? Ei, taivas on todellisuuden mestarien koti. Siitä syystä

aion mennä sinne.

_Ana_. Kiitos. Minä aion mennä taivaaseen hakemaan onnea. Maan päällä

sain vallan tarpeeksi todellisuutta.

_Don Juan_. Silloin teidän täytyy jäädä tänne, sillä helvetti on

epätodellisuuden ja onnen etsijäin koti. Se on ainoa turvapaikka,

jonne voi paeta taivaasta, joka on, kuten sanoin, todellisuuden

mestarien koti, sekä maan päältä, joka on todellisuuden orjien

koti. Maa on lastenkamari, jossa miehet ja naiset ovat olevinaan

sankareita ja sankarittaria, pyhimyksiä ja syntisiä. Mutta ruumis

särkee mielikuvat aina. Nälkä ja kylmä ja jano, ikä ja lakastuminen

ja sairaus sekä ennen kaikkia kuolema tekee heistä todellisuuden

orjia. Kolme kertaa päivässä pitää syödä ja sulattaa, kolme kertaa

vuosisadassa uusi sukupolvi on synnytettävä. Uskonnon, romantiikan

ja tieteen aikakaudet yhtyvät lopulta pakosta samaan rukoukseen:

"Tee minusta terve eläin!" Mutta täällä olemme päässeet tuosta

lihan hirmuvallasta, sillä täällä me emme ole ollenkaan eläimiä,

vaan henkiä, ilmiöitä, mielikuvia, tapoja, kuolemattomia, iättömiä,

sanalla sanoen ruumiittomia. Täällä ei ole yhteiskunnallisia

kysymyksiä, ei valtiollisia kysymyksiä, ei uskonnollisia kysymyksiä

eikä -- mikä ehkä on paras kaikesta -- terveydellisiä kysymyksiä.

Täällä nimitätte ilmausmuotoanne kauneudeksi, tunteitanne

rakkaudeksi, tunnelmianne jaloudeksi, halujanne avuiksi, juuri

niinkuin ennen maan päällä, mutta täällä ei ole mitään ankaria

tosiseikkoja vastustamassa teitä, ei mitään ivallisia tarpeitten ja

vaatimusten vastakohtia, ei mitään inhimillistä ilveilynäytelmää, ei

mitään muuta kuin ikuista romanttisuutta, yleistä melodraamaa. Tai

kuten saksalainen ystävämme sanoo runossaan: "runollinen järjettömyys

on täällä järkeä ja iki-naisellinen vetää meitä yhä ylöspäin ja

eteenpäin" -- emmekä kumminkaan pääse askeltakaan kauemmaksi. Ja

kumminkin tahdotte jättää tämän paratiisin!

_Ana_. Mutta jos helvetti on niin ihana, kuinka hurmaava onkaan

sitten taivas!

_Paholainen, Kuvapatsas ja Don Juan kaikki alkavat yhtaikaa puhua

kiihkeästi vastustaen. Sitten vaikenevat noloina._

_Don Juan_. Anteeksi.

_Paholainen_. Eihän toki. Minä keskeytin teidät.

_Kuvapatsas_. Aiotte sanoa jotain.

_Don Juan_. Teidän jälkeenne hyvät herrat.

_Paholainen (Don Juanille)_. Te olette niin kaunopuheisesti

selittänyt valtakuntani etuja että jätän teidän tehtäväksenne kuvata

yhtä puolueettomasti toisen laitoksen varjopuolet.

_Don Juan_. Taivaassa, sikäli kuin osaan sitä kuvitella hyvä Señora,

eletään ja tehdään työtä leikin ja kuvittelun asemesta. Siellä on

asioita katsottava semmoisina kuin ne ovat. Siellä ei voi paeta muuta

kuin lumousta, ja lujuus sekä vaara ovat kunniaa. Jos näyttelemistä

yhä jatkuu täällä ja maan päällä ja koko maailma on näyttämö,

taivas on ainakin kulissien takana. Mutta taivasta ei voi kuvata

vertauksellisesti. Lähden sinne kohta, sillä toivon ainakin pääseväni

valheesta ja ikävästä, vulgääristä onnen etsinnästä viettääkseni

aikakausia mietinnässä --

_Kuvapatsas_. Huh!

_Don Juan_. Herra komendantti, en moiti teitä ylenkatseestanne.

Taulugalleria on ikävä paikka sokealle miehelle. Mutta juuri samoin

kuin te nautitte sellaisista romantillisista heijastuksista kuin

kauneudesta ja riemusta, samoin minä nauttisin saadessani miettiä

sitä mikä enin kiinnittää mieltäni, nimittäin elämää: tuota voimaa,

joka iäti pyrkii saavuttamaan yhä suurempaa kykyä tutkistelemaan

itseään. Mikä synnytti aivoni? Ei suinkaan jäsenieni liikuttamisen

tarve. Hiirellä ei ole kuin puolet sen vertaa aivoja, mutta se

liikuttaa jäseniään yhtä hyvin kuin minä. Ei siis tekemisen tarve,

vaan tarve tietää mitä teen, etten sokeassa elämisen yrityksessä

surmaisi itseäni.

_Kuvapatsas_. Te olisitte varmaan surmannut itsenne sokeassa

miekkailemis-yrityksessänne, ellei jalkani olisi luiskahtanut, hyvä

ystävä.

_Don Juan_. Te vanha irstailija, naurunne loppuu sietämättömään

ikävyyteen ennen huomenta.

_Kuvapatsas_. Ha, ha haa! Muistatteko kuinka minä pelotin teitä

sanomalla teille melkein samaa patsaaltani Sevillassa? Se kuuluu

jokseenkin nerottomalta ilman minun pasuunoitani.

_Don Juan_. Olen kuullut sanottavan että se kuuluu jokseenkin

nerottomalta pasuunainkin säestyksellä, herra komendantti.

_Ana_. Oh, elä keskeytä häntä tuollaisilla tyhjänpäiväisyyksillä isä.

Eikö taivaassa ole mitään muuta kuin tutkistelemista?

_Don Juan_. Siinä taivaassa, jota minä haen, ei ole muuta iloa. Mutta

siellä on työtä elämän auttamiseksi sen pyrkimyksessä ylöspäin.

Ajatelkaappa kuinka se tuhlaa ja hajoittaa itseään, kuinka se

rakentaa esteitä itselleen ja hävittää itsensä tietämättömyydessään

ja sokeudessaan. Se tarvitsee aivoja, tuo vastustamaton voima,

ettei se tietämättömyydessään rupea itseään vastustamaan. Kuinka

ihmeellinen tekele ihminen on! sanoo runoilija. Niin on, mutta

mikä hölmö! Hänen rakenteensa on suurin ihme, minkä elämä on

aikaansaanut, kaikkein elävin elävä olento olemuksien seassa,

kaikkein itsetietoisin kaikista elimistöistä -- ja kumminkin, kuinka

kurjat hänen aivonsa ovat! Tyhmyys, joka vaivannäön ja köyhyyden

opettaman todellisuuden vaikutuksesta on käynyt halpamaiseksi ja

julmaksi, mielikuvitus, joka on ennemmin päättänyt nääntyä kuin

katsoa tuota todellisuutta silmästä silmään, joka kerää valhekuvia

peittääkseen sitä, ja joka nimittää itseään viisaudeksi, neroksi! Ja

kumpikin syyttää toinen toistaan oman itsensä puutteellisuudesta:

tyhmyys syyttää mielikuvitusta hulluudesta, ja mielikuvitus syyttää

tyhmyyttä tietämättömyydestä, -- surkeata kyllä, tyhmyydellä on

kaikki tieto, ja mielikuvituksella on kaikki viisaus.

_Paholainen_. Ja hyvän sopan ne siitä yhdessä keittävät. Enkös minä

sanonut silloin kuin järjestin sen Faustin jutun, että ihmisen

järki ei ole tehnyt mitään muuta hänelle, kuin kehittänyt hänet

petomaisemmaksi kuin mikään peto. Yksi ainoa oivallinen ruumis

on enemmän arvoinen kuin sadan huonoa ruuansulatusta kärsivän ja

tyhjästä pullistuneen filosofin aivot.

_Don Juan_. Te unohdatte että on koetettu aivotonta ruumiin

mahtavuutta. Joka suhteessa paitsi aivoihin nähden, äärettömän

paljon suurempia olentoja kuin ihminen on ollut olemassa ja

hävinnyt. Megatherium, ichthyosaurus ovat mittailleet maata

jättiläisaskeleillaan ja peittäneet auringon, pilviä tavoittelevilla

siivillään. Missä ne ovat nyt? Kivettyneinä museoissa, ja niin

harvoja ja epätäydellisiä sielläkin että yhtä ainoata nivelluuta tai

hammasta niistä pidetään enemmän arvoisena kuin tuhannen sotamiehen

elämää. Nuo olennot elivät ja tahtoivat elää, mutta aivojen

puutteessa ne eivät tienneet kuinka niiden piti täyttää tahtoansa, ja

niin ne hävittivät itsensä.

_Paholainen_. Ja eikö siis ihminen hävitä itseään yhtä paljon

huolimatta kehutuista aivoistaan? Oletteko äskettäin käyneet maan

päällä? Minä olen. Ja olen myöskin tutkinut ihmisen ihmeellisiä

keksintöjä. Voin teille vakuuttaa että elämää edistävillä aloilla

ihminen ei keksi mitään, mutta kuolemaa edistävillä aloilla hän

voittaa luonnonkin ja tuottaa kemian ja koneitten avulla yhtä

paljon kuolemaa kuin maanvaivat, rutto ja nälkä. Talonpoika, jota

tänään johdatan kiusaukseen, syö ja juo jokseenkin samaa kuin

talonpojat tuhat vuotta sitten, ja rakennus, jossa hän asuu, ei ole

tuhannessa vuodessa muuttunut niinkään paljon kuin naisten hattumuoti

muutamassa viikossa. Mutta kun hän menee tappotantereelle, on hänellä

olallaan mekanismin ihme, joka hänen sormensa kosketuksesta päästää

valloilleen kaikki molekylien salatut voimat ja voittaa monin

kertaisesti hänen esi-isäinsä heittokeihään, nuolen ja piiskan.

Rauhan keksinnöissä ihminen on suuri hutilus. Olen nähnyt hänen

pumpulitehtaitaan ja muita semmoisia laitoksia. Niitten koneistoa

voisi yhtä hyvin luulla ahneen koiran keksimäksi, joka tahtoo

rahaa eikä ruokaa. Tunnen hyvin hänen kömpelöt kirjoituskoneensa

ja puhkivat veturinsa ja ikävät polkupyöränsä. Ne ovat lasten

leikkikaluja verrattuina Maxim kanunaan tai vedenalaiseen

torpedolaivaan. Ihmisen teollisuuskoneissa ei ilmaannu muuta kuin

hänen ahneutensa ja laiskuutensa -- hänen sydämensä on hänen

aseissaan. Tuo ihmeellinen Elämän Voima, jolla te kehutte, on

kuoleman voimaa. Ihminen mittaa voimaansa hävityskykynsä mukaan.

Mitä on hänen uskontonsa? Veruke, jonka nojalla hän vihaa minua.

Mitä ovat hänen lakinsa? Verukkeita, joitten nojalla hän hirttää

teidät. Mitä on hänen siveytensä? Pakanuutta! Veruke, jonka nojalla

hän voi kuluttaa tuottamatta. Mitä on hänen taiteensa? Veruke, jonka

nojalla hän voi ahmia surmakuvia. Mitä on hänen politiikkansa? Joko

itsevaltiaan ihailua, siksi että itsevaltias voi surmata, taikka

parlamentaarista kukkotaistelua. Vietin äskettäin illan eräässä

kuuluisassa lakiasäätävässä kokouksessa ja kuulin padan soimailevan

kattilaa mustuudesta ja ministerien vastailevan kysymyksiin. Pois

lähtiessäni kirjoitin ovelle tuon vanhan lastenkamari-sananparren:

"Elkää kysykö mitään niin teille ei valehdella." Ostin kuuden

pencen perhelehden ja näin että se oli täynnä kuvia nuorista

miehistä, jotka ampuivat ja iskivät toisiaan kuoliaaksi. Näin

miehen kuolevan. Hän oli lontoolainen muurari, jolla oli seitsemän

lasta. Hän jätti jälkeensä seitsemäntoista puntaa, jotka hänen

vaimonsa tuhlasi loppuun hänen hautajaisiinsa ja meni seuraavana

päivänä lapsineen vaivaistaloon. Hän ei olisi antanut seitsemän

penceäkään lastensa kouluuttamiseksi, lain täytyi pakoittaa hänet

antamaan ne opetettaviksi ilmaiseksi, mutta kuoleman sattuessa hän

tuhlasi kaikki mitä hänellä oli. Ihmisten mielikuvitus hehkuu,

heidän kykynsä kohoaa, kun he ajattelevat kuolemaa. He rakastavat

sitä, ja jota julmempi se on, sitä enemmän he nauttivat. Helvetti

on paljoa ylempänä heidän käsityskykyään. Käsityksensä siitä he

ovat saaneet kahdelta mitä suurimmalta hupsulta ihmiskunnassa:

eräältä italialaiselta ja eräältä englantilaiselta. Italialainen

selitti että helvetissä on vain mutaa, pakkasta, likaa, tulta ja

myrkyllisiä käärmeitä, kaikki kidutusta vain. Aina kun tuo aasi

ei valehdellut minusta, hän höpisi eräästä naishenkilöstä, jonka

hän oli nähnyt kerran kadulla. Englantilainen taasen kertoi kuinka

minut oli karkoitettu taivaasta kanuunoilla ja ruudilla, ja tänäkin

päivänä jok'ikinen brittiläinen uskoo että koko tuo hassu juttu

on raamatussa. En tiedä mitä muuta sama englantilainen sanonee,

sillä runo on liian pitkä, jotta minä tai kukaan muu olisi jaksanut

kahlata sen läpi. Sama juttu kaikkialla. Kirjallisuuden korkein

muoto on tragedia, näytelmä, jonka lopussa kaikki surmataan.

Vanhoissa aikakirjoissa luetaan maanjäristyksistä ja ruttotaudeista,

ja sanotaan että nämä ilmaisivat Jumalan voimaa ja suuruutta ja

ihmisen pienuutta. Nykyaikana kertovat aikakirjat tappeluista.

Tappelussa kaksi miesjoukkoa ampuu toisiaan kuulilla ja räjähtävillä

pommeilla, kunnes toinen joukko juoksee pakoon, jolloin toinen

ajaa sitä takaa hevosen selässä ja hakkaa pakenijat palasiksi.

Tämä, niin päättävät aikakirjat, osoittaa keisarikuntien suuruutta

ja mahtia ja voitettujen mitättömyyttä. Semmoisten tappelujen

jälkeen ihmiset juoksevat kaduilla ulvoen ilosta ja kiihoittavat

hallituksiaan tuhlaamaan satoja miljoonia rahaa teurastukseen,

kun taas voimakkainkaan ministeristö ei uskaltaisi antaa puolta

penniäkään ylimääräistä menoa sen kurjuuden ja ruton vähentämiseksi,

jonka he joka päivä näkevät edessään. Voisin mainita teille tuhansia

esimerkkejä, mutta kaikki johtavat samaan tulokseen: Se voima, joka

hallitsee maata, ei ole elämän voima vaan kuoleman, ja se sisäinen

tarve, joka on terästänyt elämän ponnistuksiin muodostaakseen itsensä

ihmisolennoksi, ei ole korkeamman elämän tarve, vaan tarve hankkia

vaikuttavampi hävityksen välikappale. Rutto, nälkä, maanjäristys,

myrsky olivat liian satunnaisia toiminnassaan, tiikeri ja krokodiili

liian helposti tyydytetyt eivätkä kyllin julmia. Tarvittiin jotain

kestävämpää, julmempaa, kekseliäämmin hävittävää, ja tuo tarvittava

"jotain" oli ihminen, piinapenkin, marttyyripaalun, hirsipuun

ja sähkötuolin keksijä, miekan ja kanuunan keksijä, ja ennen

kaikkia oikeuden, velvollisuuden, patriotismin ja kaikkein muiden

-ismien keksijä, joitten avulla nekin, jotka ovat kyllin viisaita

omistaakseen jalompia taipumuksia, saadaan houkutelluiksi muuttumaan

kaikkein hävittävimmiksi kaikista hävittäjistä.

_Don Juan_. Hyh! Tuo kaikki on vanhaa. Teidän heikko puolenne,

perkeleellinen ystäväni, on siinä, että te aina olette ollut hieman

yksinkertainen. Te tuomitsette ihmistä hänen omalla mitallaan. Ei

mikään voisi hivellä hänen mieltään enemmän kuin teidän arvostelunne

hänestä. Nimittäkää häntä tyranniksi, murhaajaksi, merirosvoksi,

pomoksi, niin hän ihailee teitä ja kerskailee sanoistanne, tuntien

vanhojen merikuninkaitten veren virtaavan suonissaan. Sanokaa häntä

valhettelijaksi ja varkaaksi, niin hän vain nostaa kanteen teitä

vastaan kunnianloukkauksesta. Mutta sanokaappa häntä pelkuriksi,

niin hän tulee hulluksi raivosta ja heittäytyy surman suuhun

todistaakseen valheeksi tuon pistävän totuuden. Ihminen selittää

menetystapansa kaikilla mahdollisilla tavoilla, paitsi yhdellä, hän

puolustaa rikoksiaan kaikilla syillä, paitsi yhdellä, hän puoltaa

turvallisuuttaan jos jollakin varjolla, paitsi yhdellä -- ja tämä

yksi on pelkuruus. Ja kumminkin koko hänen sivistyksensä perustuu

hänen pelkuruuteensa, hänen halpamaiseen kesyyteensä, jota hän

sanoo kunnioitettavaisuudekseen. Muulin ja aasin kestäväisyydellä on

rajansa, mutta ihminen kestää nöyryyttämistä niin kauan kunnes hänen

halpamaisuutensa käy niin ilettäväksi hänen sortajilleen, että heidän

itsensä täytyy parantaa se.

_Paholainen_. Juuri niin. Ja noissa olennoissa te muka löydätte sitä

mitä nimitätte Elämän Voimaksi!

_Don Juan_. Löydän. Sillä nyt seuraa hämmästyttävin osa koko asiasta.

_Kuvapatsas_. Mikä se on?

_Don Juan_. Se, että voitte muuttaa kenen tahansa noista pelkureista

urhoolliseksi panemalla hänen päähänsä jonkun aatteen.

_Kuvapatsas_. Tyhjiä! Vanhana soturina minä myönnän pelkuruuden. Se

on yhtä yleistä kuin meritauti, eikä ole sen vaarallisempaakaan.

Mutta aatteen paneminen ihmisen päähän on tyhjää puhetta. Taistelussa

ei tarvitse muuta ollakseen rohkea kuin hiukan kuumaa verta ja tieto

siitä että on vaarallisempi menettää kuin voittaa.

_Don Juan_. Ehkäpä juuri siitä syystä tappelut ovatkin niin

hyödyttömiä. Mutta ihmiset eivät koskaan todella voita pelkoaan

ennenkuin he luulevat taistelevansa yleisen tarkoituksen puolesta --

aatteen puolesta, kuten he sitä nimittävät. Miksi ristiretkeilijä oli

urhoollisempi merirosvoa? Sillä hän ei taistellut itsensä edestä vaan

ristin edestä. Mikä voima se oli, joka kohtasi häntä yhtä suurella

urhoollisuudella kuin hänen omansa? Niitten miesten voima, jotka

eivät taistelleet itsensä puolesta vaan islamin. He ottivat Espanjan

meiltä, vaikka me taistelimme kotimme ja kontumme puolesta, mutta

sitten kun mekin rupesimme taistelemaan mahtavan aatteen, katolisen

kirkon puolesta, ajoimme heidät takasin Afrikaan.

_Paholainen (ivallisesti)_. Mitä! Oletteko katolilainen Señor Don

Juan! Hurskas! Onnittelen teitä!

_Kuvapatsas_ (vakavasti). So-soh! Sotilaana minä en siedä että

kirkkoa pilkataan.

_Don Juan_. Olkaa huoleti, herra komendantti. Katolisen kirkon aate

tulee elämään kauemmin kuin islam, kauemmin kuin risti, kauemmin kuin

tuo typerien, koulupoikamaisten tappelijain vulgääri korujoukko, jota

te nimitätte armeijaksi.

_Kuvapatsas_. Juan, te pakoitatte minun vaatimaan teitä vastaamaan

sanoistanne.

_Don Juan_. Se on turhaa. En osaa miekkailla. Jokainen aate,

jonka edestä ihminen on valmis kuolemaan, on katolinen aate.

Kun espanjalainen vihdoinkin oppii ettei hän ole sen parempi

kuin sarasenilainen, eikä hänen profeettansa sen parempi kuin

Mahomet, silloin hän nousee katolisempana kuin koskaan ja antaa

henkensä maailman vapauden ja yhdenvertaisuuden edestä, taistellen

barrikaadilla, joka on rakennettu sen likaisen hökkelin yli, missä

hän ennen näki nälkää.

_Kuvapatsas_. Tyhjää puhetta!

_Don Juan_. Se mitä sanotte tyhjäksi puheeksi, on ainoa jonka edestä

ihmiset ovat valmiit kuolemaan. Myöhemmin vapaus ei tule enää olemaan

kyllin katolista. Silloin ihmiset antavat henkensä inhimillisen

täydellisyyden edestä ja uhraavat mielellään vapautensakin sen

hyväksi.

_Paholainen_. Niinpä kyllä. Kyllä he aina keksivät syitä tappaa

toisiaan.

_Don Juan_. Entä sitten? Ei se ole kuolema, joka jotain merkitsee,

vaan kuoleman pelko. Ei tappaminen eikä kuoleminen meitä alenna, vaan

halpamainen elämä ja alentumistilan tuottamien palkkojen ja etujen

vastaanottaminen. Ennemmin kymmenen kuollutta miestä kuin yksi elävä

orja ja hänen herransa! Kerran tulee aika, jolloin ihmiset nousevat

taisteluun, isä poikaa vastaan ja veli veljeä vastaan, ja surmaavat

toisensa tuon suuren katolisen aatteen, orjuuden poistamisen hyväksi.

_Paholainen_. Niin -- silloin kun se vapaus ja yhdenvertaisuus, josta

te tässä saarnailette on saattanut vapaat valkoiset kristityt yhtä

halvoiksi työmarkkinoilla, kuin mustat orjapakanat, joita nyt myydään

tukuttain huutokaupalla.

_Don Juan_. Ei ole pelkoa! Valkoisella työmiehellä tulee myös

olemaan aikansa. Mutta nyt en aio puolustaa tämän suuren aatteen

mahdollisia muotoja tulevaisuudessa. Mainitsen vain esimerkkejä siitä

tosiseikasta, että tämä luotu olento, mies, joka omissa itsekkäissä

asioissaan on perinpohjainen pelkuri, taistelee sankarin tavoin

aatteen edestä. Hän voi olla ryömivä kansalaisena, mutta hän on

vaarallinen intoilijana. Hän saattaa olla orjana ainoastaan niin

kauan kun hän on henkisesti kyllin heikko kuunnellakseen järjen

ääntä. Sanon teille hyvät herrat että jos voitte antaa miehen

tehtäväksi sellaisen työn, jota hän nyt nimittää Jumalan työksi, ja

jota hän myöhemmin tulee nimittämään monella uudella nimellä, voitte

saada hänet täysin välinpitämättömäksi kaikista seurauksista, jotka

mahdollisesti saattavat kohdata hänen omaa itseään.

_Ana_. Niin -- hän pudistaa pois kaiken vastuunalaisuuden omilta

hartioiltaan ja jättää sen vaimonsa ja lastensa hoidettavaksi.

_Kuvapatsas_. Hyvin sanottu, tyttäreni. Elä anna hänen puheillaan

villitä selvää järkeäsi.

_Paholainen_. Voi, herra komendantti, nyt kun jouduimme puhumaan

naisesta, hän tulee saarnaamaan entistä enemmän. Myönnän tosin että

se aine minustakin on kaikkein hauskin.

_Don Juan_. Naista kohtaan, Señora, miehen velvollisuudet ja

vastuunalaisuudet alkavat ja loppuvat leivän hankinnassa hänen

lapsilleen. Naiselle mies on ainoastaan välikappale lasten

hankkimiseen ja elättämiseen.

_Ana_. Tuoko on teidän käsityksenne naisen mielipiteestä? Se on

suoraan sanoen kyynillistä ja ilettävää aineellisuutta.

_Don Juan_. Anteeksi, Ana, en puhunut mitään naisen mielipiteistä

yleensä. Puhuin vain hänen mielipiteestään miehestä eri sukupuolena.

Eikä se ole sen kyynillisempi kuin hänen mielipiteensä omasta

itsestään ennen kaikkea äitinä. Sukupuolikannalta katsoen nainen

on luonnon välikappale, jolla se ikuistuttaa suurimman tekonsa.

Sukupuolikannalta katsoen mies on naisen välikappale luonnon

käskyn täyttämiseksi taloudellisimmalla tavalla. Nainen tietää

vaistomaisesti että etäällä menneisyydessä, kehityksen tapahtuessa

hän keksi miehen, eroitti hänet itsestään, loi hänet, voidakseen

sitten aikaansaada jotain parempaa kuin yksi-sukupuolinen toiminta

voi tuottaa. Täyttäessään sitä tarkoitusta jota varten nainen loi

miehen, hän saa mielellään uneksia unelmiaan, pitää heikkouksiaan,

ihanteitaan, urhoollisuuttaan, kunhan vain kaikessa on pohjasäveleenä

naisen, äitiyden, perheen, kotilieden jumaloiminen. Mutta kuinka

ajattelematonta ja vaarallista olikaan luoda erityinen olento,

jonka ainoana tarkoituksena oli naisen hedelmöittäminen! Sillä

huomatkaappa mitä on tapahtunut. Ensiksikin mies on monistunut naisen

käsissä niin että on olemassa yhtä monta miestä kuin naistakin.

Naisen on käynyt mahdottomaksi käyttää tarkoitukseensa muuta kuin

pienen pieni osa sitä ääretöntä voimaa, jonka hän on jättänyt miehen

itsensä käytettäväksi säästämällä miestä raskaudenajan rasittavasta

kärsimyksestä. Tuo ylimääräinen voima on mennyt miehen aivoihin

ja lihaksiin. Hän on tullut liian väkeväksi naisen ruumiillisesti

hallita, ja häneen on kehittynyt liian paljon mielikuvitusta ja

liian paljon henkistä voimaa voidakseen tyytyä pelkkään oman itsensä

monistamiseen. Hän on luonut sivistyksen, kysymättä neuvoa naiselta,

pitäen naisen kotityötä aivan itsestään selvänä perustuksena siihen.

_Ana_. Tuo on ainakin totta.

_Paholainen_. Niin -- mutta entäs tuo sivistys! Mitä se oikeastaan on?

_Don Juan_. Se on varsin hyvä naula, johon voi ripustaa kaikki

kyynilliset typeryytensä, mutta ennen kaikkia se on miehen yritys

tehdä itsestään jotain enempää kuin pelkän välikappaleen naisen

tarkoituksen täyttämiseksi. Mutta tulos elämän alituisista

ponnistuksista ei ainoastaan itsensä ylläpitämiseksi, vaan yhä

korkeampien elimistöjen ja täydellisemmän itsetietoisuuden

saavuttamiseksi on enintäinkin epäilyttävä taistelu sen omien voimien

ja kuoleman sekä sukuhuononnuksen voimien välillä. Tappelut tässä

sotaretkessä ovat pelkkiä erehdyksiä, ja niissä voitetaan, kuten

oikeissa sotatappeluissakin, enimmäkseen huolimatta johtajista.

_Kuvapatsas_. Tuo oli pistos minulle. Sama se. Jatkakaa.

_Don Juan_. Se oli pistos paljoa korkeammille vallanpitäjille kuin

te, herra komendantti. Mutta onhan kai teidänkin pitänyt huomata

toimessanne, että tyhmäkin kenraali voi voittaa tappelussa, jos

vastapuolueen kenraali on vielä vähän tyhmempi.

_Kuvapatsas (hyvin vakavasti)_. Hyvin totta Juan, hyvin totta.

Muutamilla aaseilla on merkillinen onni.

_Don Juan_. Elämän Voima on tyhmä, mutta se ei ole niin tyhmä kuin

kuoleman ja sukuhuononnuksen voima. Paitsi sitä, nämä ovat koko ajan

Elämän Voiman palveluksessa. Ja siis elämä voittaa tavallaan. Kaiken

mitä pelkkä hedelmällisyyden suuruus voi hankkia ja pelkkä ahneus

säästää, sen me omistamme. Kaikkien sivistystuotteiden, parhaiden

pyssyjen ja parhaiten hoidettujen pyssymiesten pysyväisyys tuleviin

aikoihin on taattu.

_Paholainen_. Juuri niin! Ei elämän aseiden vaan vaikuttavimpien

kuoleman aseiden pysyväisyys! Te palaatte aina minun tulokseeni

huolimatta kiemurtelemisistanne ja väittelemisestänne ja

viisasteluistanne, puhumattakaan teidän esityksienne sietämättömästä

pituudesta.

_Don Juan_. So, soh! Kuka se oli, joka alkoi pitää pitkiä puheita?

Mutta muutoin, jos minä rasitan liiaksi teidän järkeänne, niin

voitte jättää meidät ja siirtyä rakkauden ja kauneuden ja muiden

lempi-ikävyyksienne seuraan.

_Paholainen (hyvin loukkaantuneena)_. Tuo ei ole kaunista, Don

Juan, eikä kohteliasta. Minä olen samalla henkisellä tasalla. Ei

kukaan voi panna enemmän arvoa siihen kuin minä. Minä väittelen

kanssanne rehellisesti ja luullakseni kumoan kaikki teidän väitteenne

perinpohjin. Jatketaan vain vieläkin tunti, jos haluatte.

_Don Juan_. Hyvä on. Jatketaan.

_Kuvapatsas_. Eipä silti että minä uskoisin teidän pääsevän

milloinkaan erityiselle katsantokannalle Juan. Mutta täällähän meidän

täytyy kuolettaa iankaikkisuutta eikä vain aikaa. Eteenpäin siis!

_Don Juan (hiukan kärsimättömästi)_. Minun katsantokantani,

te marmoripäinen vanha mestariteos, on askelta edellä teistä.

Olemmeko yhtä mieltä siinä että elämä on voima, joka on kokeillut

lukemattomalla tavalla itsensä rakentamista, että mammut ja ihminen,

hiiri ja megatherium, kärpäset ja kirput ja kirkkoisät ovat kaikki

enemmän tai vähemmän onnistuneita kokeita, joitten tarkoitus

on rakentaa tuo raaka voima yhä korkeammiksi yksilöiksi, kohti

ihanne-yksilöä, joka on kaikkivoipa, kaikkitietävä, erehtymätön ja

sen lisäksi täydellisesti, pettymättömästi itsetietoinen, sanalla

sanoen jumala?

_Paholainen_. Minä myönnän, päästäksemme johtopäätöksiin.

_Kuvapatsas_. Ja minä myönnän välttääkseni johtopäätöksiä.

_Ana_. Minä vastustan sitä mitä jyrkimmin kirkko-isiin nähden, ja

minun täytyy pyytää ettette sekoita heitä ollenkaan päätelmiinne.

_Don Juan_. Mainitsin heidät yksinomaa alkusoinnun tähden, Ana,

enkä tule enää viittaamaan heihin. Ja nyt, koska me olemme tuota

poikkeusta lukuunottamatta, samaa mieltä tähän asti, ettekö myöskin

ole samaa mieltä kuin minä siinä, että elämä ei ole mitannut

jumaluutta tähtäävien pyrkimyksiensä onnistumista tuloksien,

kauneuden tai ruumiillisen täydellisyyden mukaan, sillä näissä

molemmissa suhteissa linnut, kuten ystävämme Aristophanes jo aikoja

sitten osoitti, ovat niin paljoa ylemmällä kannalla lentotaitoineen,

ihanine höyhenineen ja sanoisinpa vielä runollisine lemmentapoineen

ja pesineen, että on mahdotonta käsittää kuinka elämä, joka

kerran oli linnut tuottanut, olisi sitten -- jos nimittäin sen

tarkoitusperänä oli rakkaus ja kauneus -- muovaellut semmoisia

kömpelöitä olentoja kuin elefantit ja niin kamalan rumia kuin apinat,

joitten lastenlasten lapsia me olemme?

_Ana_. Aristophanes oli pakana, ja te Juan, ette ole, pelkään mä,

paljoa parempi.

_Paholainen_. Te päätätte siis että elämän tarkoituksena oli

kömpelyys ja rumuus?

_Don Juan_. En ollenkaan, te paatunut piru, tuhat kertaa en. Elämä

tähtää pyrkimyksensä järkeen, ja sen lempi-tarkoituksena on semmoinen

elin, jonka avulla se voi saavuttaa ei ainoastaan itsetietoisuutta

vaan myöskin itsensä ymmärtämistä.

_Kuvapatsas_. Tuo on metafysiikkaa Juan. Mitä pirua se --

_(Paholaiselle)_ anteeksi.

_Paholainen_. Ei tee mitään. Olen aina pitänyt nimeni mainitsemista

tunteen vahvikkeeksi suurena kohteliaisuutena itseäni kohtaan. Se on

vapaasti käytettävänänne, herra komendantti.

_Kuvapatsas_. Kiitos. Se on erittäin ystävällistä. Taivaassakaan

en oikein ollut päästä vanhoista sotilastavoistani keskusteluissa.

Aioin vain kysyä Juanilta miksi elämä ahertaa niin paljon saadakseen

itselleen aivot. Miksi sen pitää ymmärtää itseään? Miksi se ei voisi

olla tyytyväinen osatessaan nauttia itsestään?

_Don Juan_. Ilman aivoja, herra komendantti, te nauttisitte

tietämättä että nautitte, ja siten menettäisitte koko lystin.

_Kuvapatsas_. Se on totta, hyvin totta. Mutta minä olen täysin

tyytyväinen, jos minulla on kylliksi aivoja tietääkseni että nautin.

En pyrikkään ymmärtämään miksi. Suoraan sanoen olen mieluummin

ymmärtämättä. Kokemukseni on opettanut että meidän huvituksemme eivät

kestä miettimistä.

_Don Juan_. Siitä syystä järki onkin niin vähän suosiossa.

Mutta elämälle, tuolle ihmistä pönkittävälle voimalle, järki on

välttämätöntä, sillä ilman sitä elämä erehtyisi kuolemaan. Aivan

niinkuin elämä aikakausia ponnisteltuaan kehitti silmän, tuon

merkillisen ruumiin elimen, jolla elävä elimistö näkee minne se

kulkee ja mikä sitä auttaa tai uhkaa, voiden siten välttää tuhansia

vaaroja, jotka ennen sitä kohtasivat, samalla lailla se tänä päivänä

kehittää hengen silmää, joka on näkevä, ei aineellista maailmaa,

vaan elämän tarkoitusta, auttaakseen siten yksilöä työskentelemään

tuon tarkoituksen hyväksi, estämättä sitä ja pettämättä sitä, kuten

tätä nykyä, kun yksilö asettaa etualaan lyhytnäköiset personalliset

päämääränsä. Nykyisissäkin oloissa ainoastaan yhden laatuinen mies

on koskaan ollut onnellinen, on koskaan saanut osakseen yleistä

kunnioitusta kaikissa etujen ja mielikuvien ristiriidoissa.

_Kuvapatsas_. Tarkoitatte sotilasta.

_Don Juan_. Herra komendantti, minä _en_ tarkoita sotilasta.

Sotamiehen lähestyessä maailma pistää lusikkansa lukon taakse ja

lähettää pois naisväkensä. Ei, minä en ylistä aseita ja sankaria,

vaan filosofia, häntä, joka koettaa tutkistelemalla saada selville

maailman sisäisen tahdon, keksiä keinoja tuon tahdon täyttämiseksi

ja sitten täyttää tuota tahtoa siten keksimillään keinoilla.

Kaikenlaisiin muihin miehiin olen väsynyt. He ovat kaikki ikäviä ja

epäonnistuneita. Ollessani maan päällä, kaikenlaisia professoreita

tunkeili ympärilläni hakien sairasta paikkaa minussa, johon he

voisivat tarttua kiinni. Lääkärit käskivät minua miettimään mitä

minun tuli tehdä, jotta pelastaisin ruumiini turmiosta, ja ehdottivat

kaikenlaisia puoskarikeinoja kuviteltujen tautien parantamiseksi.

Vastasin etten ole luulosairas. Silloin he sanoivat minua typeräksi

ja menivät matkoihinsa. Jumaluusopin tohtorit käskivät minua

miettimään mitä minun tuli tehdä pelastaakseni sieluni. Mutta minä en

ollut henkinen luulosairas enemmän kuin ruumiillinenkaan. Siksi he

sanoivat minua ateistiksi ja menivät matkoihinsa. Heidän jälkeensä

tuli politikoitsija, joka sanoi että luonnolla oli ainoastaan yksi

tarkoitus: hänen saattamisensa parlamenttiin. Sanoin hänelle etten

välittänyt tuliko hän parlamenttiin vai ei. Silloin hän nimitti minua

puolueluopioksi ja meni matkoihinsa. Sitten tuli romantillinen mies,

taiteilija, ja hänen kanssaan lempilaulut, taulut ja runoelmat. Hänen

kanssaan nautin suurta iloa monta vuotta, ja hiukan hyötyäkin, sillä

minä viljelin aistimiani hänen tähtensä. Hänen laulunsa opettivat

minua kuulemaan tarkemmin, hänen taulunsa näkemään selvemmin ja hänen

runonsa tuntemaan syvemmin. Mutta lopulta hän johti minut jumaloimaan

naista.

_Ana_. Juan!

_Don Juan_. Niin, minä rupesin uskomaan että hänen äänessään oli

laulun koko sointu, hänen kasvoissaan maalauksen koko kauneus ja

hänen sielussaan runoelman koko tunne.

_Ana_. Ja petyitte tietysti. Oliko se hänen syynsä että edellytitte

hänessä löytyvän kaikki nuo täydellisyydet?

_Don Juan_. Osittain oli. Sillä ihmettelevällä vaistomaisella

viisaudella hän oli vaiti ja antoi minun ihaella itseään, antoi

minun luulla omia kuvitelmiani, ajatuksiani ja tunteitani hänen

henkensä omaisuudeksi. Ystäväni, romantillinen mies, oli useinkin

liian köyhä tai liian kaino lähestyäkseen niitä naisia, jotka olivat

kyllin kauniita tai kyllin hienoja, jotta saattoi luulla heidän

vastaavan hänen ihannettaan -- ja niinpä hän meni hautaan yhä uskoen

unelmaansa. Mutta minua olivat luonto ja olosuhteet suosineet

enemmän. Olin jalosukuinen ja rikas, ja silloinkin kun olentoni

ei miellyttänyt, hiveli puheeni sydäntä, vaikka useimmiten kyllä

onnistuin kummassakin suhteessa.

_Kuvapatsas_. Turhamainen narri!

_Don Juan_. Niinpä kyllä. Mutta narrimaisuutenikin herätti

mieltymystä. Kun huomasin että olin koskettanut naisen

mielikuvitusta, antoi hän minun luulotella itseäni että hän rakasti

minua. Mutta kun tahtoni oli täytetty, hän ei koskaan sanonut: "olen

onnellinen, lempeni on tyydytetty", vaan hän sanoi ensin: "vihdoinkin

aidat ovat murretut", ja sitten: "milloin tulet takaisin?"

_Ana_. Sillä lailla juuri miehet sanovat.

_Don Juan_. Väitän etten ikinä sanonut niin. Mutta kaikki naiset

sanovat niin. Nuo kaksi lausetta aina peloittivat minua, sillä

ensimäinen merkitsi sitä, että naisen tarkoitus oli ollut kokonaan

murtaa varustukseni ja valloittaa linnoitukseni, ja toinen ilmoitti

suoraan että hän tästälähtien piti minua omaisuutenaan ja laski että

aikani oli kokonaan hänen käytettävänään.

_Paholainen_. Siinä juuri näkyy että teillä ei ole sydäntä.

_Kuvapatsas (pudistaen päätään)_. Teidän ei pitäisi kertoa mitä

naiset ovat sanoneet teille, Juan.

_Ana (vakavasti)_. Se olisi pidettävä pyhänä.

_Kuvapatsas_. Muutoin he kyllä aina sanovat niin. Minä en koskaan

välittänyt aidoista, mutta se toinen lause aina hiukan säikähdytti

minua, ellen ollut varsin pahasti rakastunut.

_Don Juan_. Sitten nainen, joka oli ollut vallan onnellinen ja

huoleton ennen, muuttui levottomaksi, ajatteli alituiseen minua,

sommitteli juonia, vehkeili, vainosi, vartioitsi, suunnaten kaikki

ponnistuksensa saaliinsa kiinnipitämiseen -- minä tietysti olin

saalis. Tuollaista minä en ollut tahtonut. Se oli ehkä hyvin oikeata

ja hyvin luonnollista, mutta se ei ollut musiikkia, maalaustaidetta,

runoutta eikä iloa ihanan naisen haahmossa. Minä pakenin pois.

Pakenin pois hyvin usein. Totta puhuen tulin kuuluisaksi lukuisista

pakenemisistani.

_Ana_. Surkean kuuluisaksi, tarkoitatte.

_Don Juan_. Minä en paennut teidän luotanne. Moititteko minua siitä

että pakenin toisten luota?

_Ana_. Tyhjää puhetta. Te puhutte nyt 77-vuötiselle naiselle. Jos

teillä olisi ollut tilaisuutta, olisitte paennut minunkin luotani --

jos olisin päästänyt. Te ette olisi voinut pidellä minua aivan yhtä

helposti kuin muutamia muita. Elleivät miehet tahdo olla uskollisia

kodilleen ja velvollisuuksilleen, täytyy heidät pakoittaa siihen.

Tietysti te kaikki tahdotte vaimoksenne itse ilmeisen musiikin ja

maalaustaiteen ja runouden. Mutta se on mahdotonta, sillä semmoista

naista ei ole olemassa. Ellei liha ja veri kelpaa, täytyy teidän

olla ilman, siinä kaikki. Naisen täytyy tyytyä liha-ja-veri -mieheen

-- ja hyvin vähän sitäkin joskus. Samoin täytyy teidänkin tyytyä

liha-ja-veri -vaimoon. _(Paholainen näyttää epäilevältä. Kuvapatsas

vääntää naamaansa)_. Huomaan että sanani eivät miellytä, mutta ne

ovat tosia siitä huolimatta. Ja ellette pidä niistä, saatte olla

pitämättä.

_Don Juan_. Hyvä rouva, te olette muutamilla sanoilla sanonut kaikki

mitä minulla oli romanttisuutta vastaan. Juuri siksi käänsin selkäni

romantilliselle miehelle, jolla oli taiteilijaluonne -- siksi hän

nimitti hulluuttaan. Kiitin häntä siitä että hän oli opettanut

minua käyttämään silmiäni ja korviani, mutta sanoin hänelle samalla

että hänen kauneuden ihailunsa ja onnen etsintänsä ja naisten

jumaloimisensa ei ollut minkään arvoinen elämän filosofiana. Silloin

hän nimitti minua poroporvariksi ja meni matkoihinsa.

_Ana_. Minusta näyttää siltä kuin nainenkin olisi opettanut teille

jotain, huolimatta kaikista puutteellisuuksistaan.

_Don Juan_. Enemmänkin kuin opetti. Hän selitti minulle kaikki muut

opetukset. Ooh ystäväni, kun aidat ensi kerran murtuivat, mikä

hämmästyttävä selkeys! Olin valmistautunut hulluuteen, juopumukseen,

kaikkiin nuoren lemmen unelmakuviin. Ja katso! Ei koskaan käsitykseni

ollut selvempi eikä arvosteluni ankarampi. Lemmittyni kiihkein

kadehtija ei ikinä saattanut nähdä kaikkia vikoja hänessä sen

selvemmin kuin minä. En ollut soaistu. Otin hänet ilman kloroformia.

_Ana_. Mutta otitte hänet kumminkin.

_Don Juan_. Se olikin minulle ilmestys. Siihen hetkeen saakka en

koskaan ollut kadottanut tunnetta siitä että olin oma herrani, enkä

koskaan ollut astunut askeltakaan ennenkuin järkeni oli tutkinut ja

hyväksynyt sen. Olin ruvennut uskomaan että olin ainoastaan järkevä

olento, ajattelija! Sanoin samoin kuin se narrimainen filosoofi:

"ajattelen, siis olen". Nainen opetti minua sanomaan: "olen, siis

ajattelen". Ja myöskin: "tahtoisin ajatella enemmän, siksi minun

pitää olla enemmän".

_Kuvapatsas_. Tuo on liian abstraktia ja metafyysillistä Juan. Jos

pysyisitte konkreettisemmissa asioissa ja kertoisitte havaintojanne

hauskoina kaskuina lemmenseikkailuistanne olisi paljoa helpompi

seurata keskustelua.

_Don Juan_. Mitä minun pitäisi muka lisätä? Ettekö ymmärrä,

kun seisoin silmästä silmään naisen kanssa, jok'ikinen säie

kirkkaan kriitillisissä aivoissani varoitti minua säästämään

häntä ja pelastamaan itseni. Siveyteni kielsi. Omatuntoni kielsi.

Ritarillisuuteni ja säälini häntä kohtaan kielsivät. Oma ylpeyteni

kielsi. Korvani, joka oli teroittunut tuhansia lauluja ja symfonioja

kuunnellessa, ja silmäni joka oli harjaantunut tuhansia taideluomia

tutkiessa, repivät hänen äänensä, hänen kasvonsa, hänen värinsä

pirstaleiksi. Minä huomasin kaikki nuo pienet isän ja äidin

näköisyydet, jotka antoivat minun aavistaa minkä näköinen hän tulisi

olemaan kolmenkymmenen vuoden perästä. Minä huomasin kultaisen paikan

kimmeltelevän rikkinäisessä hampaassa hänen nauravassa suussaan. Minä

huomasin hermojen synnyttämän oudon tuoksun. Romantilliset unelmani,

joissa olin astellut taivaan tantereita kuolottoman, iättömän,

korallista ja norsunluusta luodun olennon rinnalla, hävisivät

sinä suurena hetkenä. Koetin muistella niitä ja herättää eloon

mielikuvani, mutta ne näyttivät minusta typö tyhjiltä keksinnöiltä

vain. Arvostelukykyni ei ottanut turmeltuakseen. Järkeni kielsi

kieltämistään. Ja kun aloin selitellen vetäytyä pois, otti elämä

minut ja heitti minut hänen syliinsä, niinkuin merimies heittää kalan

palasen merilinnun suuhun.

_Kuvapatsas_. Yhtä hyvin olisitte voinut mennä hyvällä, ajattelematta

sitä niin paljon, Juan. Te olette samanlainen kuin kaikki viisaat

miehet. Teillä on enemmän järkeä kuin on terveellistä ihmiselle.

_Paholainen_. Ja ettekö ollut onnellisempi sen kokemuksen jälkeen,

Señor Don Juan?

_Don Juan_. Onnellisempiko? En. Mutta viisaampi olin. Sillä hetkellä

opin ensi kerran tuntemaan itseni ja itseni kautta koko maailman.

Näin kuinka turhaa on säätää ehtoja elämän vastustamattomalle

voimalle, saarnata varovaisuutta, huolellista valikoimista, avuja,

kunniaa, siveyttä --

_Ana_. Don Juan! Jos sanotte sanankaan siveyttä vastaan, loukkaatte

minua.

_Don Juan_. En sano mitään teidän siveyttänne vastaan, Señora,

varsinkin koska se ilmestyi muodossa: yksi mies ja kaksitoista lasta.

Mitä enempää olisitte voinut aikaansaada, vaikka olisitte ollut

turmeltuneista turmeltunein nainen?

_Ana_. Minulla olisi voinut olla kaksitoista miestä eikä yhtään

lasta, sen olisin voinut aikaansaada, Juan. Ja sallikaa minun

huomauttaa teille, että eroitus olisi kohdannut maata, jonka

täyttämistä minä edistin.

_Kuvapatsas_. Hyvä! Hyvä! Ana. Juan te olette nolattu, masennettu,

lamautettu.

_Don Juan_. En ollenkaan. Sillä vaikka tuo eroitus on tosi

oleellinen eroitus -- Doña Ana, sen myönnän, on iskenyt suoraan

asian ytimeen -- se ei ole eroitus rakkaudessa eikä siveydessä eikä

edes uskollisuudessakaan, sillä kaksitoista kahdentoista eri miehen

lasta täyttäisi ehkä maata vaikuttavammin. Otaksukaappa että ystäväni

Ottavio olisi kuollut kun olitte 30-vuotias ette ikinä olisi pysynyt

leskenä. Siksi olitte liian kaunis. Otaksukaa että Ottavion seuraaja

olisi kuollut, kun olitte 40-vuotias. Olisitte vielä silloinkin ollut

vastustamaton. Ja nainen, joka on ollut kaksi kertaa naimisissa,

menee varmaan kolmannenkin kerran naimisiin, jos hänellä on siihen

tilaisuutta. Kaksitoista laillista lasta, korkeasti kunnioitettavan

rouvan synnyttämät kolmelle eri isälle, ei ole mahdottomuus eikä sitä

myöskään yleinen mielipide tuomitse. Epäilemättä sellainen rouva on

lainkuuliaisempi kuin tyttö raukka, jonka me työnsimme katuojaan

siitä syystä että hän oli synnyttänyt yhden laittoman lapsen

maailmaan, mutta uskallatteko sanoa että hän on ankarampi itseään

kohtaan?

_Ana_. Hän on siveämpi. Se riittää.

_Don Juan_. Siinä tapauksessa, mitä on siveys muuta kuin naimisissa

olevain ammattiyhdistystä? Katsokaamme asioita suoraan silmiin, hyvä

Ana. Elämän Voima antaa arvoa avioliitolle ainoastaan siksi, että se

on keksintö, joka takaa suurimman määrän lapsia ja niille parhaan

hoidon. Kunniasta, siveydestä ja muista semmoisista se ei välitä tuon

taivaallisempaa. Avioliitto on kaikkein irstaisin inhimillinen

laitos --

_Ana_. Juan!

_Kuvapatsas (vastustaen)_. Tosiaankin! --

_Don Juan (päättävästi)_. Sanon vielä, kaikkein irstaisin

inhimillinen laitos. Siinä syy, miksi se on niin suuressa

suosiossa. Ja miestä etsivä nainen on kaikkein tunnottomin

kaikista petoeläimistä. Avioliitto- ja siveellisyyskäsitteiden

sekoittaminen toisiinsa on turmellut ihmissuvun omaatuntoa enemmän

kuin mikään muu yksityinen erehdys. Kas niin Ana! Elkää näyttäkö

noin kauhistuneelta. Tiedättehän paremmin kuin kukaan meistä että

avioliitto on miehenloukku, johon on syöteiksi pantu luuloteltuja

taitoja ja pettäviä ihanteluja. Kun nykyjään autuas äitinne toralla

ja rangaistuksilla pakoitti teidät oppimaan kuinka kymmenkunta

kappaletta oli soitettava spinetillä -- jota hän vihasi yhtä paljon

kuin tekin -- oliko hänellä silloin mitään muuta tarkoitusta kuin

uskotella kosijoillenne että tuleva miehenne saisi kotiinsa enkelin,

joka täyttäisi sen sävelillä, tai joka ainakin soitolla tuudittaisi

hänet uneen päivällisen jälkeen? Te valitsitte ystäväni Ottavion.

Avasitteko spinetin sen tunnin jälkeen kun teidät oli kirkossa

yhdistetty?

_Ana_. Te olette typerä Juan. Nuorella aviovaimolla on muutakin

tekemistä kuin istua spinetin ääressä selkämyksettömällä tuolilla.

Sitten häneltä unohtuu koko tapa.

_Don Juan_. Ei unohdu, jos hän rakastaa musiikkia. Uskokaa minua, hän

heittää vain pois syötiin, kun lintu on häkissä.

_Ana (katkerasti)_. Mutta miehet eivät tietenkään koskaan heitä pois

naamaria, kun heidän lintunsa on häkissä. Ei kai aviomies koskaan

muutu välinpitämättömäksi, itsekkääksi, raa'aksi -- ei tietysti!

_Don Juan_. Mitä nuo syytökset todistavat, Ana? Ainoastaan sitä, että

sankari on yhtä karkea petos kuin sankaritar.

_Ana_. Tuo on turhaa puhetta kaikki. Useimmat avioliitot ovat

täydellisesti onnellisia.

_Don Juan_. "Täydellisesti" on voimakas sana Ana. Tarkoitatte

kaiketi, että järkevät ihmiset koettavat saada yhdessäolonsa niin

siedettäväksi kuin suinkin. Jos minut lähetetään kalerivankilaan

ja kahlehditaan lurjukseen, jonka numero sattuu olemaan lähinnä

minun numeroani, täytyy minun tyytyä välttämättömyyteen ja kestää

sitä toveriutta niin hyvin kuin voin. Olen kuullut että semmoinen

toverius usein kehittyy liikuttavan helläksi, ja useimmiten se on

ainakin verraten ystävällistä. Mutta se ei muuta kahleita halutuiksi

koristeiksi eikä kalereja autuuden asuinsijoiksi. Juuri ne jotka

enin puhuvat avioliiton siunauksesta ja sen valojen kestävyydestä,

ovat ensimäisinä selittämässä että jos kahleet murrettaisi ja vangit

saisivat valita vapaasti, särkyisi koko yhteiskunnallinen kudelma.

Ette voi käyttää samaa todistuskeinoa kummassakin tapauksessa. Jos

vanki on onnellinen, miksi hänet on lukittava koppiin? Jos hän ei ole

onnellinen, miksi pitää uskotella, että hän on?

_Ana_. Kaikissa tapauksissa sallikaa minun taas käyttää vanhan vaimon

oikeutta ja sanoa suoraan, että avioliitto kansoja lisäännyttää eikä

irstaisuus.

_Don Juan_. Entäpä jos tulee aika, jolloin tuo ei ole enää totta.

Ettekö tiedä että jos on tahtoa, on myöskin taitoa -- että

tahtokoonpa ihminen mitä tahansa täydellä todella, hän myöskin

lopulta keksii keinon tahtonsa täyttämiseksi? Te siveät naiset olette

tehneet voitavanne kääntääksenne miehen mielen kokonaan kunniallista

rakkautta kohti pitäen sitä korkeimpana hyvänä, ja kunniallisella

rakkaudella olette tarkoittaneet romanttisuutta, kauneutta ja

onnea ihanan, hienon, hennon, hellän naisen omistamisessa. Te

olette opettaneet naista panemaan arvoa omalle nuoruudelleen,

terveydelleen, muodolleen ja hienontumiselleen ennen kaikkea. Mutta

mitä tekemistä on kirkuvilla lapsilla ja taloushuolilla tuossa

täydellisessä aistien ja tunteitten paratiisissa? Eikö tuosta

kaikesta ole selvänä seurauksena, että ihmistahto tulee sanomaan

ihmisjärjelle: Keksi minulle keinoja, jotta voin saada rakkautta,

kauneutta, romanttisuutta, tunteita, intohimoja ilman niitten kurjia

rangaistuksia, ilman kustannuksia, harmia, koettelemuksia, sairautta,

tuskia ja kuoleman uhkaa, ilman palvelijajoukkoja ja lastenhoitajia

ja tohtoreita ja opettajia.

_Paholainen_. Kaikki tuo, Señor Don Juan, on toteutettu täällä minun

valtakunnassani.

_Don Juan_. Niin on, kuoleman hinnasta. Mutta mies ei tahdo maksaa

siitä sitä hintaa. Hän vaatii helvettinne romantillisia nautintoja

jo ollessaan maan päällä. Ja hän on keksivä keinot. Aivot eivät

petä, kun tahto on aivan tosissaan. Se päivä koittaa, jolloin suuret

kansakunnat huomaavat asukaslukunsa vähentyvän vähentymistään.

Silloin pienen huvilan vuokra nousee kalliimmaksi kuin perheasunnon,

ja rikollisesti huolimattomat köyhät sekä tyhmän hurskaat rikkaat

viivyttävät rodun kuolemista sukupuuttoon ainoastaan vetämällä

sitä alaspäin, kun taasen ylpeän siveät, säästäväisen itsekkäät

ja kunnianarat, haaveelliset ja runolliset, rahan ja mukavuuden

rakastajat, menestyksen, taiteitten ja lemmen ihailijat, kaikki

tulevat asettamaan hedelmättömyyden Elämän Voimaa vastaan.

_Kuvapatsas_. Tuo on varsin kaunopuheista, nuori ystäväni, mutta

jos olisitte elänyt Anan ikään, tai vaikkapa vain minunkin ikäni,

olisitte varmaan oppinut että sellaiset ihmiset, joitten ei tarvitse

pelätä köyhyyttä eikä lapsia eikä perhehuolia, ja voisivat siis

rauhassa nauttia olemuksestaan, sen sijaan vain antavat mielensä

alttiiksi vanhuuden, rumuuden, raihnaisuuden ja kuoleman pelolle.

Lapsetonta työmiestä kiusaa enemmän vaimonsa laiskuus ja alituinen

huvittelemishimo kuin kaksikymmentä lasta, ja hänen vaimonsa on vielä

häntäkin onnettomampi. On minullakin ollut turhamielisyyteni, sillä

nuorena minua ihailivat naiset ja kuvapatsaana taidearvostelijat

minua kiittävät. Mutta tunnustan suoraan, että ellen olisi

löytänyt muuta tekemistä maailmassa kuin tuollaisissa nautinnoissa

viertämistä, olisin katkaissut kaulani. Kun nain Anan äidin -- taikka

ehkä minun pitäisi, puhuakseni täyttä totta, sanoa, kun vihdoinkin

sallin Anan äidin naida minut -- tiesin että kylvin ohdakkeita

tielleni, ja avioliitto merkitsi minulle, ylpeälle, nuorelle, tähän

asti voittamattomalle upseerille samaa kuin tappio ja vankeus.

_Ana (kauhistuneena)_. Isä!

_Kuvapatsas_. Olen pahoillani, jos kauhistutan sinua, kultaseni,

mutta koska Juan on repinyt pois kaikki säädyllisyyden repaleetkin

keskustelusta, voinen minäkin julkilausua kylmän totuuden.

_Ana_. Hm! Minä kai olin yksi ohdakkeista.

_Kuvapatsas_. Et suinkaan. Olit usein ruusunen. Katsoppas, äidilläsi

oli suurin huoli sinusta.

_Don Juan_. Saanko siis kysyä, herra komendantti, miksi olette

lähtenyt taivaasta tänne viertääkseenne nautinnoissa, kuten sanotte,

hentomielisessä onnessa, joka kerran -- senhän tunnustitte -- olisi

saattanut teidät katkaisemaan kaulanne.

_Kuvapatsas (ymmällään)_. Niin -- se on totta.

_Paholainen (levottomana)_. Mitä! Aiotteko rikkoa sananne! _(Don

Juanille)_. Ja koko teidän viisastelunne on ollut vain naamarina

käännytyskiihkolle! _(Kuvapatsaalle)_. Oletteko jo unohtanut sen

kamalan ikävyyden, josta pakenitte tänne minun turviini? _(Don

Juanille)_. Ja johtavatko teidän ennustuksenne tulevasta ihmissuvun

hedelmättömyydestä ja sammumisesta mihinkään parempaan kuin siihen,

että tulee parhaan kykynsä mukaan nauttia taiteesta ja lemmestä,

jotka, kuten itsekin myönnätte, ovat hienontaneet, jalostaneet ja

kehittäneet teitä?

_Don Juan_. En koskaan ennustanut ihmissuvun sammumista. Elämä ei

voi tahtoa omaa sammumistaan, ei entisessä sokeassa muodottomassa

tilassaan, eikä missään muodossa, johon se on ruvennut. En ollut

vielä lopettanut sanottavaani, kun komendantti minut keskeytti.

_Kuvapatsas_. Alan epäillä tokko koskaan lopetatte, ystäväni. Te

olette kovin ihastunut oman puheenne kuuntelemiseen.

_Don Juan_. Se on totta. Mutta koska olette kestäneet näin

kauan, täytyy teidän kestää loppuun asti. Aikoja ennenkuin tuo

hedelmättömyys, jonka kuvasin, kehittyy muuksi kuin selvästi

aavistetuksi mahdollisuudeksi, vastatoiminta alkaa. Suuri

ydintarkoitus, rodun kehittäminen, niin, rodun kehittäminen

semmoiseen täydellisyyteen, jota nyt sanomme yli-inhimilliseksi, se

tarkoitus, joka nyt on rakkauden ja romantiikan ja säädyllisyyden

ja vaativaisuuden myrkyllisten pilvien peitossa, on puhkeava esiin

kirkkaassa päiväpaisteessa tarkoituksena, jota ei sen kauemmin

saa sekoittaa personallisten mielitekojen tyydyttämiseen, poikien

ja tyttöjen mahdottomien autuus-unelmien toteuttamiseen tai

vanhempien henkilöiden toiveisiin saada itselleen seuranpitäjiä

ja rahaa. Aikaisten kirkkokuntien suorapuheisia avioliittokaavoja

ei enää lyhennellä eikä poisteta puolittain, liian sopimattomina.

Raitis siveys, vakavuus ja varmuus niiden selityksessä avioliiton

oikeasta tarkoituksesta tulee kunnioitetuksi ja hyväksytyksi,

kun taaskin niitten romantilliset valat ja lupaukset ja

kuolemaanasti-uskollisuudet ja sen semmoiset poistetaan

sietämättöminä tyhmyyksinä. Myöntäkää sukupuoleni kunniaksi,

Señora, että me olemme aina käsittäneet että sukupuolisuhde ei ole

personallista eikä ystävällistä suhdetta.

_Ana_. Ei personallista eikä ystävällistä suhdetta! Mikä suhde on

personallisempaa, loukkaamattomampaa, pyhempää?

_Don Juan_. Loukkaamatonta ja pyhää, jos niin tahdotte Ana, mutta ei

personallisen ystävällistä. Suhteenne Jumalaan on loukkaamatonta ja

pyhää, mutta uskallatteko sanoa sitä personallisesti ystävälliseksi?

Sukusuhteessa yleinen luova voima, jonka avuttomia välikappaleita

molemmat asianomaiset ovat, voittaa ja pyyhkii pois kaiken

personallisen säälin ja hävittää kaikki personalliset suhteet,

Pariskunta voi olla vallan vieras toisilleen, puhua eri kieliä,

olla eri rotua ja väriä, eri ikää, eri luonnetta, ilman mitään

muuta sidettä kuin hedelmällisyyden mahdollisuus, jonka tähden

Elämän Voima heittää heidät toistensa syliin ensi silmäyksen

jälkeen. Emmekö myönnä sitä silloin kun sallimme vanhempien päättää

avioliitoista kysymättä naisen mieltä? Ettekö usein ole julkilausunut

paheksumistanne Englannin kansaa kohtaan, missä jalosukuiset miehet

ja naiset tutustuvat toisiinsa ja liehakoivat kuin talonpojat?

Ja kuinka paljon talonpoikakaan tuntee morsiantaan tai morsian

häntä ennenkuin he kihlautuvat? Ette ikinä suostuisi ottamaan

miestä asianajajaksenne tai perhelääkäriksenne, ellette tuntisi

häntä paremmin kuin sen miehen, johon voitte rakastua ja ottaa

aviomieheksenne!

_Ana_. Niin Juan, kyllä tunnemme tuon irstailijain viisastelun. Ei

koskaan oteta huomioon seurauksia naiselle.

_Don Juan_. Seurauksia, niin. Ne juuri oikeuttavat hänen niin lujasti

iskemään kiini mieheen. Mutta ettehän sanone semmoista kiintymistä

tunteelliseksi. Yhtä hyvin voisimme nimittää poliisin tarttumista

vankiinsa rakkaussuhteeksi.

_Ana_. Teidän täytyy siis tunnustaa että avioliitto on välttämätön,

vaikka, kuten te näytte arvelevan, rakkaus onkin vähäpätöisin

kaikista suhteista.

_Don Juan_. Mistä tiedätte että se ei ole suurin kaikista suhteista?

Liian suuri ollakseen ainoastaan personallista laatua. Olisiko isänne

voinut palvella maataan, jos hän olisi kieltäytynyt surmaamasta

yhtään Espanjan vihollista, ellei hän itse personallisesti vihannut

häntä. Voiko nainen palvella maataan, jos hän kieltäytyy ottamasta

miehekseen ketään, jota hän ei personallisesti rakasta? Tiedätte

että asian laita ei ole niin. Jalosukuinen nainen menee naimisiin

aivan samoin kuin jalosukuinen mies taistelee, valtiollisista ja

perhe-syistä, ei personallisista.

_Kuvapatsas (huvitettuna)_. Tuo on hyvin viisas näkökohta, Juan.

Minun täytyy miettiä sitä, Te olette todellakin täynnä ajatuksia.

Kuinka te tuonkin keksitte?

_Don Juan_. Kokemus opetti sen minulle. Ollessani maan päällä ja

kosiskellessani naisia, jotka seikkailut, vaikkakin niitä yleisesti

tuomitaan, ovat tehneet minusta niin intresantin satujen sankarin,

minulle usein vastattiin että kysymyksessäoleva neitonen lupasi

suosiollisesti suvaita lähentelemistäni, jos tarkoitukseni olivat

kunnialliset. Kysyessäni mitä tuo pykälä sisälsi, sain tietää että

sillä tarkoitettiin, että minä ehdotin ottaa huostaani neitosen

omaisuuden, jos hänellä semmoista oli, tai pitää huolta hänen

loppuiästään, ellei hänellä ollut omaisuutta; että minä halusin

hänen jatkuvaa seuraansa, neuvojaan ja keskusteluaan elämäni loppuun

asti ja lupasin rangaistuksen uhalla aina hurmaantua niistä; ja

ennen kaikkea, että ikipäiviksi kääntäisin selkäni kaikille muille

naisille hänen tähtensä. En vastustanut noita ehtoja siitä syystä

että ne olivat liiallisia ja epäinhimillisiä. Se oli niitten

täydellinen asiaan kuulumattomuus joka minua tympeytti. Joka kerta

vastasin täysin rehellisesti etten ollut koskaan uneksinutkaan noista

asioista; että, ellei neidin luonne ja järki olleet samalla tasolla

tai ylempänä omaa luonnettani ja järkeäni, hänen keskustelunsa tulisi

vetämään minua alaspäin ja hänen neuvonsa johtamaan minua harhaan;

että hänen alituinen seuransa voisi, mikäli tunsin itseäni, käydä

minulle vallan sietämättömäksi; että en voinut taata tunteitani

viikkoakaan eteenpäin, vielä vähemmin elämäni loppuun asti; että

luonnollisen ja vapaan seurustelun estäminen toisten ihmisten kanssa

tekisi minusta ahdasmielisen ja nurjan; ja että, lopuksi, esitykseni

hänelle ei ollut missään yhteydessä yhteenkään näistä seikoista, vaan

oli ainoastaan miehuuteni täysin selvä ilmaus hänen naisellisuuttaan

kohtaan.

_Ana_. Tarkoitatte tietysti että se oli epäsiveellinen ilmaus.

_Don Juan_. Luonto, hyvä rouva, on sellainen, jota sanotte

epäsiveelliseksi. Minä punastun sen puolesta, mutta en voi sitä

auttaa. Luonto on parittelija, aika on turmelija ja kuolema on

murhaaja. Olen aina koettanut katsoa noita asioita suoraan silmiin

ja järjestää toimeni sen mukaan. Te mieluummin suosittelette

noita kolmea paholaista julistaen heidän puhtauttaan heidän

toimeliaisuuttaan ja heidän rakastavaa ystävyyttään, sekä perustatte

toimintanne noihin imarteluihin. Onko kumma ellei tuollainen toiminta

ota menestyäkseen?

_Kuvapatsas_. Mitä naiset teille vastasivat, Juan?

_Don Juan_. So soh! Luottamus luottamuksesta. Kertokaa te ensin mitä

teidän oli tapana sanoa naisille.

_Kuvapatsas_. Minunko? Minä vannoin uskollisuutta kuolemaan asti.

Sanoin että kuolisin, jos hän hylkäisi minut. Vakuutin ettei kukaan

nainen ikinä voinut olla minulle sitä mitä hän oli --

_Ana_. Kuka hän?

_Kuvapatsas_. Se josta silloin sattui olemaan kysymys, kultaseni.

Minä sanoin aina muutamia määrättyjä asioita. Yksi niistä oli se,

että vaikka olisin 80-vuotias, yksi ainoa valkoinen hiuskarva

lemmityn naisen suortuvista saisi minut värähtämään enemmän kuin

uhkein kultaletti ihanimmassa nuoressa päässä. Toinen oli se että en

sietänyt ajatella ketään toista lasteni äitinä.

_Don Juan (vastenmielisyydellä)_. Te vanha lurjus.

_Kuvapatsas_. En ollenkaan lurjus. Minä uskoin koko sielullani sinä

hetkenä mitä sanoin. Minulla oli sydän. En ollut niinkuin te. Tämä

vilpittömyys juuri tuotti minulle niin paljon menestystä.

_Don Juan_. Vilpittömyys! Jos on kyllin hullu uskoakseen selvää,

julkeata, kirkuvata valetta, niin se on vilpittömyyttä! Jos ahnehtii

naista niin paljon että pettää itsensä kiihkoillessaan pettääkseen

häntä, niin se on vilpittömyyttä!

_Kuvapatsas_. Hitto vieköön teidän viisastelunne! Minä olin

rakastunut mies enkä asianajaja. Ja naiset rakastivat minua siksi,

siunatut olennot!

_Don Juan_. He uskottelivat sitä teille. Mitä sanotte siitä että

vaikka minä menettelin jyrkästi kuin asianajaja, uskottelivat he

samaa minulle? Minullakin oli hulluudenpuuskia, jolloin latelin

tyhjiä ja uskoin itse. Joskus taas heräsi minussa niin suuri halu

sanoa miellyttäviä asioita, että sanoin niitä tieten tahtoen. Toisin

vuoroin taas puhuin omaa itseäni vastaan pirullisella kylmyydellä,

joka nostatti kyyneleet silmiin. Mutta aina oli yhtä vaikea päästä

pakoon. Kun naisen vaisto oli kiintynyt minuun, ei minulla ollut

muuta neuvoa kun antautua iki päiviksi orjuuteen tai paeta.

_Ana_. Te uskallatte kehua minun ja isäni kuullen, että kaikki naiset

pitivät teitä vastustamattomana.

_Don Juan_. Onko se kehumista? Minusta näyttää kuin minä aina olisin

ollut säälittävin kaikista. Paitsi sitä minä sanoinkin: "Kun naisen

vaisto oli kiintynyt minuun". Ei asia aina ollut niin. Ja silloin, oi

taivas! Sitä siveellistä suuttumusta! Sitä kunnottoman viettelijän

pohjatonta ylenkatsomista! Sitä Imogenen ja Iachimon kohtausta!

_Ana_. Minä en pannut toimeen mitään kohtausta. Huusin vain isääni.

_Don Juan_. Ja hän tuli miekka kädessä pelastamaan loukattua kunniaa

ja siveyttä murhaamalla minut.

_Kuvapatsas_. Murhaamalla! Mitä tarkoitatte? Minäkö murhasin teidät

vai te minut?

_Don Juan_. Kuka meistä oli parempi miekkailija?

_Kuvapatsas_. Minä.

_Don Juan_. Tietysti. Ja kumminkin te, kaikenlaisten sopimattomien

seikkailujen sankari, joista juuri olette meille kertonut, te olitte

kyllin julkea esiintymään loukatun siveyden kostajana tuomiten minut

kuolemaan! Sillä tapaturmahan vain esti teitä surmaamasta minut.

_Kuvapatsas_. Minulta vaadittiin semmoista menettelyä, Juan. Sillä

lailla asiat ovat järjestetyt maan päällä. Minä en ollut mikään

yhteiskunnan parantaja ja menettelin aina niinkuin gentlemannien oli

tapana.

_Don Juan_. Sillä voitte ehkä puolustaa sitä että hyökkäsitte

kimppuuni, mutta ette ikinä sitä julkeata ulkokultaisuutta, että yhä

vieläkin esiinnytte kuvapatsaana.

_Kuvapatsas_. Se on kaikki seurauksena menostani taivaaseen.

_Paholainen_. En vieläkään käsitä, Señor Don Juan, että nuo

kohtaukset teidän ja herra komendantin maallisessa elämässä mitenkään

saattavat häpeään minun mielipiteitäni elämästä. Sanon vielä kerran,

että täällä teillä on kaikki mitä etsitte, eikä mitään siitä, joka

oli teille vastenmielistä.

_Don Juan_. Päinvastoin, minulla on täällä kaikki, joka oli minulle

vastenmielistä, eikä mitään, jota en olisi koettanut ja kevyeksi

löytänyt. Sanon teille että niin kauan kuin voin aavistaa jotain

parempaa kuin oma itseni, en voi saada rauhaa ellen koeta saada

sitä esiin tai ainakin raivata tietä sille. Se on minun elämäni

laki. Siten minussa työskentelee elämän lakkaamaton pyrintö

korkeampaan ilmaisumuotoon, laajempaan, syvempään, voimakkaampaan

itsetietoisuuteen ja selvempään itsensä ymmärtämiseen. Tuon

tarkoituksen ylemmyys se oli, joka supisti rakkauden minulle

pelkäksi hetken huviksi, taiteen pelkäksi aistimieni kouluksi ja

uskonnon laiskuuden puolustukseksi, koska se oli asettanut meille

Jumalan, joka katsoi maailmaa ja näki että se oli sangen hyvä,

vaikka toiselta puolen minun vaistoni, joka katsoi minun silmilläni

maailmaa, näki että sitä saattoi parantaa. Sanon teille, että oman

iloni, oman terveyteni, oman menestykseni haussa en ole koskaan

tuntenut onnea. Ei se ollut lempi, joka syöksi minut naisen käsiin,

vaan väsymys, nääntymys. Kun lapsena löin pääni kiveen, juoksin

lähimmän naisen luo ja itkin pois tuskani hänen esiliinaansa. Kun

kasvoin aikamieheksi ja satutin sieluni raakuuksiin ja tyhmyyksiin,

joitten kanssa minun piti taistella, menettelin juuri samoin kuin

lapsena. Olen nauttinut myöskin lepoajastani, voimistumisajastani,

rauhastani, vieläpä nääntymisajastanikin taistelun jälkeen, mutta

mieluummin kahlaisin kaikkien osastojen läpi tuossa mielettömässä

italialaisessa infernossa, kuin Europan huvituksien läpi. Siksi

tämä ikuisen hauskuuden asuinpaikka on käynyt niin kuolettavaksi

minulle. Se on tuon vaiston puute teissä, joka on tehnyt teistä sen

omituisen epäsikiön, jota nimitetään Paholaiseksi. Nimenne Kiusaaja,

olette saanut siitä menestyksestä, jolla olette vetänyt ihmisten

huomion pois heidän oikeasta tarkoituksestaan -- tarkoituksesta, joka

jossakin määrin on sama kuin minunkin -- teidän tarkoitukseenne. Se

seikka juuri, että he täyttävät teidän tahtonne, tai oikeammin sanoen

huojuvat teidän tahdottomuutenne mukana, eivätkä täytä omaa tahtoaan,

on tehnyt heistä tuollaisia tyytymättömiä, petollisia, rauhattomia,

teeskenteleviä, kärttyisiä, kurjia olentoja.

_Paholainen (loukkaantuneena)_. Señor Don Juan te olette epäkohtelias

ystävilleni.

_Don Juan_. Hyh! Miksi minun pitäisi olla kohtelias heille tai

teille? Tässä valheen pesässä pari totuutta ei haittaa. Teidän

ystävänne ovat kaikki typeristä typerimpiä. He eivät ole kauniita,

he ovat vain koristeltuja. He eivät ole puhtaita, he ovat vain

parturin silittämiä ja tärkkipaitaisia. He eivät ole arvokkaita, he

ovat vain muodikkaasti puettuja. He eivät ole sivistyneitä, he ovat

ainoastaan tutkintojen suorittaneita. He eivät ole uskonnollisia,

he ovat vain kirkossa kävijöitä. He eivät ole siveellisiä, he ovat

vain ulkonaisia tapoja noudattavia. He eivät ole hyväavuisia, he

ovat ainoastaan pelkureita. He eivät ole edes pahojakaan, he ovat

vain raihnaisia. He eivät ole taiteellisia, he ovat ainoastaan

hekumallisia. He eivät ole menestyviä, he ovat vain rikkaita. He

eivät ole uskollisia, he ovat vain palvelevia; ei tunnollisia, vaan

ainoastaan lammasmaisia; ei yleishengen elähyttämiä, vaan ainoastaan

isänmaallisia; ei urhoollisia, vaan ainoastaan riidanhaluisia; ei

päättäväisiä, vaan ainoastaan itsepäisiä; ei voimakkaita, vaan

ainoastaan vallanhaluisia; ei itsensä hillitseviä, vaan ainoastaan

tylsiä; ei itseään kunnioittavia, vaan ainoastaan turhamielisiä;

ei yhteiskunnallisia, vaan ainoastaan seuraelämää hakevia; ei

osanottavia, vaan ainoastaan kohteliaita; ei viisaita, vaan

ainoastaan mielipiteillä täytettyjä; ei edistystä rakastavia, vaan

ainoastaan kapinallisia; ei mielikuvitusta omistavia, vaan ainoastaan

taikauskoisia; ei oikeutta hakevia, vaan ainoastaan kostonhaluisia;

ei jalomielisiä, vaan ainoastaan sovinnollisia; ei järjestykseen

harjaantuneita, vaan ainoastaan masennettuja; eikä vähääkään

vilpittömiä -- jok'ikinen heistä on valehtelija sielunsa ytimeen asti.

_Kuvapatsas_. Teidän sanatulvanne on vallan hämmästyttävä, Juan.

Olisinpa minä voinut puhua tuolla lailla sotureilleni!

_Paholainen_. Ja kumminkin se on pelkkää lorua vain. Kaikkea tuota on

ennen sanottu, mutta mitä muutoksia se on tuottanut? Paljonko maailma

siitä on välittänyt?

_Don Juan_. Niin, se on pelkkää lorua. Mutta miksi se on pelkkää

lorua? Siitä syystä, ystäväni, että kauneus, puhtaus, rehellisyys,

uskonto, siveys, taide, isänmaallisuus, urhoollisuus ja paljon

muuta ovat ainoastaan sanoja, joita minä tai kuka muu tahansa voi

kääntää nurin niinkuin hansikkaan. Jos ne olisivat tosiasioita,

täytyisi teidän myöntää syytökseni todeksi, mutta onneksi teidän

itsekunnioituksellenne, perkeleellinen ystäväni, ne eivät ole

tosiasioita. Kuten sanotte, ne ovat pelkkiä sanoja vain, hyödyllisiä,

koska niillä voi houkutella raakalaisia sivistykseen ja sivistyneitä

köyhiä alistumaan ryöstettäviksi ja orjuutettaviksi. Siinä on

hallitsevan luokan perhesalaisuus, ja jos me, jotka kuulumme

tuohon luokkaan, koettaisimme hankkia enemmän elämää maailmalle,

sen sijaan että nyt koetamme hankkia enemmän valtaa ja mukavuutta

kurjille itsellemme, niin tuo salaisuus tekisi meidät suuriksi.

Koska minä nyt aatelismiehenä olen osallinen tuossa salaisuudessa,

ajatelkaappa kuinka väsyttävältä minusta täytyy tuntua teidän ikuinen

veisunne kaikista noista koruavuista, ja kuinka likaisen kamalaa

on uhrata henkeään semmoisen edestä! Jos te edes itse uskoisitte

siveysnäytelmäänne siksi paljon, että osaisitte näytellä taitavasti,

olisi sitä edes hauska katsella. Mutta te ette usko. Te petätte joka

tempussa, ja jos vastustajanne pettää vielä enemmän, hyökkäätte hänen

päällensä ja koetatte surmata hänet.

_Paholainen_. Maan päällä tuo on jonkun verran totta, sillä ihmiset

ovat sivistymättömiä, eivätkä ymmärrä panna arvoa minun rakkaus- ja

kauneususkonnolleni, mutta täällä --

_Don Juan_. Kyllä tiedän. Täällä ei ole mitään muuta kuin

rakkautta ja kauneutta. Huh! Se on vallan samanlaista kuin istuisi

iankaikkisesti katselemassa muotinäytelmän ensimäistä näytöstä,

ennenkuin selkkaukset alkavat. En ikinä kaikkein hirvittävimpinäkään

taikauskoisen kauhun hetkinä kuvitellut helvettiä näin kamalaksi.

Elän niinkuin hiusten kähertäjä alituisessa kauneuden tutkistelemisessa,

leikkien kultakutreilla. Hengitän suloista ilmaa niinkuin puotipoika

sokerileipomossa. Herra komendantti, onko taivaassa yhtään kaunista

naista?

_Kuvapatsas_. Ei. Ei ainoatakaan. Kaikki variksenpelättejä. Huonosti

puettuja ja ilman jalokiviä. Niinkuin 50-vuotiaat miehet.

_Don Juan_. Palan kärsimättömyydestä päästä sinne. Puhutaanko siellä

koskaan kauneudesta, ja onko siellä mitään taiteellista väkeä?

_Kuvapatsas_. Vakuutan että he eivät edes ymmärrä ihaella kaunista

kuvapatsasta, vaikka se kulkee heidän ohitsensa.

_Don Juan_. Sinne menen.

_Paholainen_. Don Juan, pitääkö minun puhua teille suoraan?

_Don Juan_. Ettekö ennen puhunut suoraan?