_Paholainen_. Puhuin, sen verran kuin puhuin. Mutta nyt tahdon

sanoa lisää ja tunnustaa teille, että ihmiset kyllästyvät kaikkeen,

niin taivaaseen kuin helvettiinkin. Historia ei ole mitään muuta

kuin maailman heilumista noitten molempien äärimmäisyyksien välillä

Aikakausi on vain heilurin heilahdus, ja kaikki sukupolvet uskovat

maailman edistyvän siitä syystä että se on alituisessa liikkeessä.

Mutta kun olette elänyt minun ikäisekseni, kun olette tuhat kertaa

kyllästynyt taivaaseen niinkuin minä ja herra komendantti, ja

tuhat kertaa kyllästynyt helvettiin, niinkuin nyt kyllästytte,

silloin ette enää kuvittele että jokainen heilahdus taivaasta

helvettiin on vapautus, jokainen heilahdus helvetistä taivaaseen

kehitys. Siinä missä nyt näette parannusta, edistystä, ylemmän

aatteen toteuttamista, ihmisen loppumatonta astumista ylöspäin

oman kuoletetun itsensä portaita myöten yhä korkeampiin asioihin,

siinä ette tule näkemään muuta kuin harhakuvien ikuista leikkiä. Te

huomaatte ystäväni Kohelethin lausunnon syvän totuuden, ettei ole

mitään uutta auringon alla. Vanitas vanitatum --

_Don Juan (kärsimättömänä)_. Taivasten taivaat, tämä on pahempaa kuin

mitkään veisunne rakkaudesta ja kauneudesta! Sanokaa siis, viisas

piru mikä olettekin, eikö ihminen ole parempi kuin mato, tai koira,

tai susi, siksi että hän kyllästyy kaikkeen? Pitääkö hänen luopua

syömästä siitä syystä että hän turmelee ruokahalunsa tyydyttämällä

sen? Onko kenttä hedelmätön kun sitä ei viljellä? Voiko komendantti

tuhlata helvetillistä voimaansa täällä kokoamatta taivaallista

voimaa seuraavaa autuuskauttansa varten? Otaksutaan että suuri

Elämän Voima on keksinyt ruveta heiluriksi ja käyttää maapalloa

heilurin levynä; että jokaisen heilahduksen historia, joka tuntuu

meistä toimimiehistä niin uudelta, oli vain edellisen heilahduksen

historian kertausta; että sen lisäksi ajan käsittämättömässä

äärettömyydessä aurinko heittää sylistään maan ja ottaa sen takaisin

tuhansia kertoja niinkuin sirkustaiteilija heittelee palloa, ja että

kaikkien kausiemme loppusumma on vain se hetki, joka kuluu heiton ja

takaisin-oton välillä -- eikö tuolla äärettömällä koneistolla ole

mitään tarkoitusta?

_Paholainen_. Ei mitään, ystäväni. Te arvelette että koska teillä on

tarkoitus, pitää luonnollakin olla. Yhtä hyvin voisitte otaksua että

luonnollakin on sormet ja varpaat, koska teilläkin on.

_Don Juan_. Mutta minulla ei olisi sormia eikä varpaita, ellei

niillä olisi mitään tarkoitusta. Ja minä, hyvä ystävä, olen yhtä

paljon osa luonnosta, kuin omat sormeni ovat osa minusta. Niinkuin

sormeni on se elin jolla tartun miekkaan ja mandoliniin, ovat aivoni

se elin, jolla luonto koettaa ymmärtää itseään. Koirani aivot

palvelevat ainoastaan koirani tarkoituksia, mutta _minun_ aivoni

työskentelevät saavuttaakseen tietoa, joka ei minua personallisesti

hyödytä ollenkaan, vaan saattaa ruumiini minulle katkeraksi ja

huononemiseni sekä kuolemani onnettomuudeksi. Ellei minulla olisi

tarkoitusta itseni ulkopuolella, olisi minun parempi olla kyntömies

kuin filosofi, sillä kyntömies elää yhtä kauan kuin filosofi,

syö enemmän, nukkuu paremmin ja nauttii valitsemastaan vaimosta

vähemmällä epäluulolla. Tuohon on syynä se että filosofi on Elämän

Voiman kourissa. Tämä Elämän Voima sanoo hänelle: "Minä olen tehnyt

tuhansia ihmeellisiä asioita tietämättäni, ainoastaan tahtomalla

elää ja seuraamalla vähimmän vastustuksen johtamaa tietä. Nyt minä

tahdon tuntea itseni ja tarkoitukseni ja valita tieni. Siksi minä

olen tehnyt erityiset aivot -- filosofin aivot -- tarttumaan kiinni

tuohon tietoon, aivan niinkuin maamiehen käsi tarttuu auran kurkeen

minun puolestani. Siksi", niin sanoo Elämän Voima filosofille, "sinun

täytyy koettaa tehdä työtä kuolemaasi asti, jolloin luon toiset aivot

ja toisen filosofin jatkamaan työtä".

_Paholainen_. Mitä hyötyä on tiedosta?

_Don Juan_. Jotta voisi valita edullisimman tien, eikä vain pienimmän

vastustuksen tietä. Eikö laiva purjehdi paremmin määräpaikkaansa,

kuin pölkky uiskentelee tuuliajona sinne tänne? Filosofi on luonnon

luotsi. Ja siinä juuri on ero meidän välillämme; olo helvetissä on

uiskentelemista tuuliajona, olo taivaassa ohjaamista.

_Paholainen_. Karille luultavasti.

Don Juan. Mikä laiva useimmin joutuu karille tai pohjaan --

tuuliajonako uiskenteleva, vai sekö jota luotsi ohjaa?

_Paholainen_. Hyvä, menkää menojanne Señor Don Juan. Minä olen

mieluummin oma herrani, kuin minkään erehtyvän yleisen voiman

heiteltävä. Minä tiedän että kauneus on hyvää katsella, musiikki

hyvää kuunnella, rakkaus hyvää tuntea ja kaikki nämä hyviä ajatella

ja hyvä on niistä puhella. Ja minä tiedän että hyvä harjaantuminen

noissa tunnelmissa, tunteissa ja mietelmissä on samaa kuin

hienontunut ja sivistynyt olento. Sanokoot minusta mitä tahansa

maailman kirkoissa, niin tiedän että joka paikassa hienoissa

seuroissa myönnetään, että pimeyden ruhtinas on gentlemanni. Se

riittää minulle. Mitä tulee tuohon Elämän Voimaanne, jota te

luulette vastustamattomaksi, on se hyvin helposti vastustettavissa,

jos miehessä on vähääkään luonteen lujuutta. Mutta jos te olette

luonnostanne vulgääri ja herkkäuskoinen, kuten kaikki reformaattorit,

niin se heittää teidät ensin uskonnon helmaan, jossa te valelette

vettä lasten päähän pelastaaksenne heidän sielunsa minun

vallastani. Sitten se ajaa teidät uskonnosta tieteeseen, jossa te

sieppaatte lapset pois vedenvalamisesta ja istutatte niihin tauteja

pelastaaksenne heitä saamasta samoja tauteja satunnaisesti. Sitten

se vie teidät politiikkaan, jossa teistä tulee turmeltuneitten

virkailijoiden narri, tai kunnianhimoisten humbugien lakeija. Ja

lopuksi seuraa epätoivo ja sortuminen, murtuneet hermot ja pettyneet

toiveet, turha katumus tuosta pahimmasta ja tyhmimmästä tuhlauksesta

ja uhrauksesta: nauttimiskyvyn tuhlauksesta ja uhrauksesta. Sanalla

sanoen, rangaistus hullulle, joka ajaa takaa parempaa, ennenkuin hän

on löytänyt hyvän.

_Don Juan_. Mutta ainakaan minun ei tule ikävä. Elämän Voiman

palveluksella on siis etunsa kumminkin. Senpä tähden hyvästi Señor

Paholainen.

_Paholainen (ystävällisesti)_. Hyvästi, Don Juan. Tulen usein

muistelemaan hauskoja puheitanne asioista yleensä. Toivotan teille

paljon onnea. Taivas, kuten jo ennenkin sanoin, sopii muutamille.

Mutta jos muuttaisitte mieltänne, niin elkää unohtako että portit

tänne aina ovat avoinna katuvalle tuhlaajapojalle. Jos joskus

tuntisitte sydämen lämpöä, harrasta, välitöntä rakkautta, viatonta

iloa ja lämmintä, henkivää, sykkivää todellisuutta --

_Don Juan_. Sanokaamme lihaa ja verta yksin tein, vaikka olemmekin

jättäneet nuo epäsiistit ainekset maan päälle.

_Paholainen (suuttuneena)_. Te heitätte siis ystävällisen

hyvästijättöni minulle takaisin vasten hampaita, niinkö Don Juan?

_Don Juan_. Enhän toki. Mutta vaikka onkin paljon oppimista

kyynillisestä Paholaisesta, en jaksa mitenkään kestää hempeätuntoista

pirua. Señor komendantti, te tiedätte tien taivaan rajoille. Olkaa

hyvä ja neuvokaa mihin suuntaan.

_Kuvapatsas_. Oh -- raja on ainoastaan eroitus katsantokantojen

välillä. Mikä tie tahansa vie teidät sinne, jos todella tahdotte

sinne päästä.

_Don Juan_. Hyvä on. _(Kumartaa Doña Analle)_. Señora -- palvelijanne.

_Ana_. Mutta minähän tulen teidän kanssanne.

_Don Juan_. Voin löytää oman tieni taivaaseen, Ana, mutta en teidän.

_(Hän katoaa)_.

_Ana_. Kuinka harmillista!

_Kuvapatsas (huutaen hänen jälkeensä)_. Bon voyage, Juan! _(Hän

lähettää loppusäveleen vyöryvästä akordistaan Don Juanin jälkeen

hyvästiksi. Heikko kaiku ensimäisestä aavemaisesta soinnusta

vastaa)_. Ah! Tuolla hän menee. _(Puhaltaen pitkän henkäyksen

huuliensa läpi)_. Hjuuh! Kyllä hän jaksaa puhua! He eivät ikinä tule

kestämään sitä taivaassa.

_Paholainen (synkkänä)_. Hänen lähtönsä on poliitillinen tappio.

Minä en voi pidättää noita elämää jumaloivia. He menevät kaikki.

Tämä on suurin tappio, mikä minua on kohdannut sen jälkeen kun se

hollantilainen maalari läksi. Se poika saattoi maalata 70-vuotisen

peikon yhtä suurella riemulla kuin 20-vuotisen Venuksen.

_Kuvapatsas_. Kyllä muistan. Hän tuli taivaaseen. Rembrandt.

_Paholainen_. Niin juuri, Rembrandt. Heissä on jotain

epäluonnollista. Elkää kuunnelko heidän evankeliumiansa, Señor

komendantti. Se on vaarallista. Karttakaa yli-inhimillisen etsimistä.

Se johtaa vain järjettömästi halveksimaan inhimillistä. Ihmiselle

hevoset ja koirat ja kissat ovat ainoastaan lajeja ulkopuolella

siveellistä maailmaa. Yli-ihmiselle miehet ja naiset ovat myöskin

ainoastaan lajeja, ja myöskin ulkopuolella siveellistä maailmaa. Tämä

Don Juan oli ystävällinen naisille ja kohtelias miehille niinkuin

teidän tyttärenne tässä oli ystävällinen suosikki kissoilleen

ja koirilleen. Mutta sen laatuinen ystävällisyys on puhtaasti

inhimillisen luonteen ja sielun kieltämistä.

_Kuvapatsas_. Ja kuka helkkarissa on yli-ihminen?

_Paholainen_. Oh -- hän on Elämän Voiman intoilijain viimeinen

muotikeksintö. Ettekö tavannut taivaassa uusien tulokkaiden seassa

erästä saksalaispuolalaista hullua -- mikä hänen nimensä nyt olikaan?

Nietzsche?

_Kuvapatsas_. En ole koskaan kuullut hänestä.

_Paholainen_. Hän tuli tänne ensin, ennenkuin hän oli saanut

takaisin järkensä. Minulla oli hiukan toivoa hänestä, mutta hän oli

piintynyt Elämän Voiman jumaloitsija. Se oli hän, joka ensin rapsi

kokoon yli-ihmisen -- joka on yhtä vanha kuin Prometheus. Ja nyt

20:s vuosisata juoksee tuon vanhan hulluuden uusimman muodon perässä

väsyttyään maailmaan ja lihaan ja minuun, nöyrimpään palvelijaanne.

_Kuvapatsas_. Yli-ihminen on hyvä mahtisana, ja hyvä mahtisana on

kuin puoli voittoa. Tahtoisin mielelläni tavata tuon Nietzschen.

_Paholainen_. Pahaksi onneksi hän tapasi täällä Wagnerin ja joutui

riitaan hänen kanssaan.

_Kuvapatsas_. Siinä hän oli oikeassa. Mozart on minun mieheni!

_Paholainen_. Oh, se ei koskenut musiikkia. Wagner oli ennen

hairahtunut Elämän Voiman jumaloimiseen ja sommitteli yli-ihmisen,

jota hän nimitti Siegfriediksi. Mutta hän tuli järkiinsä jälleen

myöhemmin. Kun hän sitten täällä tapasi Nietzschen, soimasi tämä

häntä luopioksi, ja Wagner kirjoitti lentokirjasen todistaakseen

että Nietzsche oli juutalainen. Juttu loppui siten että Nietzsche

vihapäissään läksi taivaaseen. Ja hyvä oli että hänestä pääsimme.

Mutta nyt ystäväni, kiiruhtakaamme palatsiini, jossa tahdon viettää

tuloanne suurella konsertilla.

_Kuvapatsas_. Ilolla. Te olette kovin ystävällinen.

_Paholainen_ Tätä tietä, herra komendantti. Me astumme alas vanhoja

muuttoportaita pitkin _(hän asettuu portaille)_.

_Kuvapatsas_. Hyvä on. _(Miettien)_. Yli-ihminen on kumminkin hyvä

keksintö. Siinä on jotain kuvapatsasmaista. _(Hän asettuu portaille

Paholaisen viereen. Ne alkavat laskeutua hitaasti. Punaista hehkua

alhaalta)_. Ah, tämä muistuttaa entis-aikoja.

_Paholainen_. Minulle myöskin.

_Ana_. Seis! _(Portaat seisahtuvat)_.

_Paholainen_. Te Señora ette voi tulla tätä tietä! Teidät julistetaan

jumalalliseksi. Mutta te ennätätte palatsiin ennen meitä.

_Ana_. En seisahduttanut teitä siitä syystä. Sanokaa minulle, missä

löydän yli-ihmisen?

_Paholainen_. Häntä ei ole vielä luotu, Señora.

_Kuvapatsas_. Ja tuskin luodaankaan. Menkäämme jo. Tuo punainen tuli

panee minut aivastamaan. _(He laskeutuvat)_.

_Ana_. Ei vielä luotu! Siis minun työni ei ole vielä tehty. _(Ristien

itseään hartaasti)_. Minä uskon tulevaan elämään. _(Huutaen

avaruuteen)_. Isä -- isä yli-ihmiselle!

_ Hän katoaa tyhjyyteen ja kaikki on tyhjää taas. Kaikki olemus

näyttää kadonneen iankaikkisiksi ajoiksi. Sitten kuuluu kuin

elävä ihmisääni huutaisi hiljaa jossakin. Hämmästykseksemme alkaa

vuoren huippu häämöttää valoisampaa taustaa vastaan. Taivaankansi

on palannut takaisin, ja me muistamme äkkiä missä olemme. Huuto

käy selvemmäksi ja me eroltamme sanat: automobiili, automobiili.

Todellisuus palaa yht'äkkiä kokonaan. Silmänräpäyksessä on aamu

Sierrassa. Rosvot nousevat pystyyn ja astuvat tietä kohti.

Vuohenpaimen juoksee alas kukkulalta ja ilmoittaa toisen moottorin

saapumisesta. Tanner ja Mendoza nousevat hämmästyneinä ja tuijottavat

toisiinsa aivan ymmällään. Straker istuu ja haukottelee hetkisen,

ennenkuin nousee seisomaan, pitäen asiaan kuuluvana olla osoittamatta

mitään sopimatonta osanottoa rosvojen kiihkoon. Mendoza katsoo

nopeasti ovatko miehet kaikki varuillaan ja vaihtaa sitten pari sanaa

yksityisesti Tannerin kanssa._

_Mendoza_. Näittekö unta?

_Tanner_. Pirullisesti. Entä te?

_Mendoza_. Minä myös. Olen unohtanut mitä se oli. Te olitte myös

siinä.

_Tanner_. Samoin te. Merkillistä!

_Mendoza_. Minähän varoitin teitä. _(Tieltä kuuluu laukaus)_.

Tyhmyrit! Eivät malta olla leikkimättä pyssyllä. _(Rosvot tulevat

juosten ja peloissaan)_. Kuka ampui tuon laukauksen? _(Duvalille)_.

Sinäkö?

_Duval_ _(hengästyneenä)_. Minä en ole ampunut. He ampuivat ensin.

_Anarkisti_. Sanoinhan että ensin on valtio murrettava. Nyt olemme

hukassa.

_Hurja sosialidemokraatti (juosten amfiteaatterin poikki)_. Juoskaa

pakoon kaikki.

_Mendoza (tarttuen häntä kaulukseen ja heittäen hänet kumoon sekä

vetäen esiin puukon)_. Surmaan heti sen joka liikahtaa. _(Sulkee

tien. Liike lakkaa)_. Mikä on tapahtunut?

_Totinen sosialidemokraatti_. Moottori --

_Anarkisti_. Kolme miestä --

_Duval_. Deux femmes --

_Mendoza_. Kolme miestä ja kaksi naista! Miksi ette ole tuonut heitä

tänne? Pelkäättekö?

_Hurja sosialidemokraatti (nousten ylös)_. Heillä on suojelusväkeä.

_Totinen sosialidemokraatti_. Kaksi varustettua vaunua täynnä

sotamiehiä laakson päässä.

_Anarkisti_. Laukaus ammuttiin ilmaan. Se oli merkki.

_Straker viheltää lempinuottiaan, joka kaikuu rosvojen korvissa kuin

hautausmarssi_.

_Tanner_. Ei se ole suojelusväkeä, vaan sotilaita, joita on lähetetty

teitä kiinniottamaan. Meitä neuvottiin odottamaan heitä, mutta

minulla oli kiire.

_Hurja sosialidemokraatti (kauhulla)_. Ja tässä me, hyvä jumala,

odotamme heitä. Joudutaan pois vuoristoon!

_Mendoza_. Hullu! Mitä sinä tiedät vuoristosta? Oletko espanjalainen?

Ensimäinen paimenpoika sinut ilmiantaisi. Paitsi sitä me olemme jo

pyssynkantaman sisäpuolella.

_Hurja sosialidemokraatti_. Mutta --

_Mendoza_. Vaiti! Antakaa minun pitää huolta tästä _(Tannerille)_.

Toveri, ettehän petä meitä.

_Straker_. Ketä te sanotte toveriksi?

_Mendoza_. Eilisiltana edut olivat minun puolellani. Köyhien rosvo

oli rikkaitten rosvon armoilla. Te tarjositte kätenne. Otin sen.

_Tanner_. En aio syyttää teitä, toveri. Meillä on ollut hauska ilta

yhdessä. Siinä kaikki.

_Straker_. Minä vain en anna kättäni mokomille.

_Mendoza (kääntyen häneen, painavasti)_. Nuorukainen, jos

minut vedetään oikeuteen, tulen julistetuksi syylliseksi, ja

silloin selitän mikä ajoi minut pois Englannista, kodistani ja

velvollisuuksistani. Tahdotteko että kunnioitettu Straker nimi

tulee laahatuksi Espanjan tuomioistuimen loassa? Poliisi on tutkiva

minut. He löytävät Louisan valokuvan. Se painatetaan kuvalehtiin. Te

kalpenette. Muistakaa että olette itse syypää siihen.

_Straker (tuhahdetulla raivolla)_. En minä välitä tuomioistuimesta.

Mutta en siedä että nimeämme mainitaan yhdessä teidän nimenne kanssa,

senkin mustanaamainen sika.

_Mendoza_. Sopimatonta kieltä Louisan veljelle. Mutta vähät siitä.

Teillä on nyt kuonokoppa. Muuta en pyydä. _(Hän kääntyy omien

miestensä puoleen, jotka vetäytyvät levottomasti luolaan päin hänen

taakseen, kun uusi seurue moottoripuvuissa tulee tieltä vallattomalla

tuulella. Anna, joka suuntaa kulkunsa suoraan Tanneria kohti,

kulkee ensimäisenä. Sitten seuraa Violet, joka kulkee epätasaisella

maalla siten että Hector taluttaa häntä oikeasta kädestä ja Ramsden

vasemmasta. Mendoza istuutuu tyynesti presidentti-kivelleen ja

miehistö ryhmittyy hänen taakseen. Hänen esikuntansa asettuu

hänen ympärilleen, Duval ja anarkisti oikealle puolen ja molemmat

sosialidemokraatit vasemmalle)_.

_Anna_. Se on Jack!

_Tanner_. Kiinni!

_Hector_. Niinpä tosiaankin! Sanoin että siinä on Tanner.

Pyörärenkaan puhkeaminen pakoitti meidät seisahtumaan. Tie on täynnä

nauloja.

_Violet_. Mitä te täällä teette kaikkien noiden miesten kanssa?

_Anna_. Miksi läksitte pois sanomatta mitään?

_Hector_. Minä vaadin sen ruusuvihkon, neiti Whitefield.

_(Tannerille)_. Kun huomasimme että olitte lähtenyt, neiti Whitefield

tahtoi minua lyömään vetoa ruusuvihosta, että muka minun moottorini

ei saavuta teitä ennenkuin ennätätte Monte Carloon.

_Tanner_. Mutta eihän tämä tie vie Monte Carloon.

_Hector_. Vähät siitä. Neiti Whitefield sai selville kulkunne joka

pysähdysasemalla. Hän on täydellinen Sherlock Holmes.

_Tanner_. Elämän Voima! Minä olen hukassa!

_Octavius (hypäten iloisesti tieltä amfiteaatteriin ja astuen

Tannerin ja Strakerin väliin)_. Hauska että olet hyvässä tallessa

vanha veikko. Pelkäsimme että rosvot olivat sinut ryöstäneet.

_Ramsden (joka on tuijottanut Mendozaan)_. Minusta tuntuu kuin olisin

ennen nähnyt tämän ystävänne. _(Mendoza nousee kohteliaasti ja astuu

hymyillen Annan ja Ramsdenin väliin)_.

_Hector_. Minusta samoin.

_Octavius_. Minäkin tiedän varmaan tavanneeni teidät, mutta en muista

missä.

_Mendoza (Violetille)_. Muistatteko _te_ minut neiti?

_Violet_. Vallan hyvin, mutta minun on niin vaikea muistaa nimiä.

_Mendoza_. Savoy hotellissa olemme nähneet toisemme. _(Hectorille)_.

Teillä oli tapana käydä tämän neidin _(Violetin)_ kanssa siellä

luncheonia syömässä. _(Octaviukselle)_. Ja te toitte usein tämän

neidin _(Annan)_ ja hänen äitinsä päivällisille mennessänne

Lyceum teaatterin. _(Ramsdenille)_. Te, hyvä herra, tulitte usein

illalliselle _(alentaen äänensä salaperäiseksi mutta vallan

kuuluvaksi kuiskaukseksi)_ monen eri neidin kanssa.

_Ramsden (suuttuneena)_. Mitä se teitä liikuttaa?

_Octavius_. Violet, minä luulin että te tuskin tunsitte toisianne

ennen tätä retkeä, sinä ja Malone.

_Violet (suuttuneena)_. Tuo mies kai oli hotellin johtaja.

_Mendoza_. Viinuri vain. Muistan teitä kaikkia kiitollisuudella.

Päätin siitä suuremmoisesta tavasta, jolla minulle annoitte

juomarahoja, että jokainen teistä nautti käynnistään hotellissa hyvin

paljon.

_Violet_. Kuinka nenäkästä! _(Kääntyy selin häneen ja astuu mäelle

Hectorin kanssa)_.

_Ramsden_. Se riittää, hyvä mies. Ette suinkaan odottane että nämä

neidit kohtelevat teitä tuttavanaan, siitä syystä että olette

palvellut heitä ruokapöydässä.

_Mendoza_. Anteeksi, tehän halusitte minun tuttavuuttani. Neidit

seurasivat teidän esimerkkiänne. Oli miten oli, tämä teidän

säätyluokkanne onnettomien tapojen ilmaisu lopettaa tämän kohtauksen.

Toivon että tästä lähin kohtelette minua sillä kunnioituksella, jota

vieras ja matkatoveri saa vaatia. _(Hän kääntyy ylpeästi ympäri ja

asettuu jälleen presidentti-istuimelleen)_.

_Tanner_. Kas niin! Matkallani löydän yhden ainoan miehen, jonka

kanssa voi järjellisesti keskustella, ja vaistomaisesti te kaikki

loukkaatte häntä. Uusi mieskin on samanlainen kuin te kaikki muut.

Enry, te olette käyttäytynyt kuin kurja herrasmies.

_Straker_. Herrasmies! En ikinä minä.

_Ramsden_. Todellakin Tanner, tuo tapa --

_Anna_. Elkää välittäkö hänestä, ukki. Tunnettehan hänet jo. _(Hän

tarttuu Ramsdenin käsivarteen ja houkuttelee hänet Violetin ja

Hectorin luo. Octavius seuraa häntä kuin koiranpenikka)_.

_Violet (huutaen kukkulalta)_. Sotamiehet ovat täällä jo. He nousevat

juuri pois moottoristaan.

_Duval (kauhistuneena)_. Oh, nom de Dieu!

_Anarkisti_. Hullut! Valtio on musertamaisillaan teidät, siitä syystä

että säästitte sitä porvariston kätyrien käskystä.

_Totinen sosialidemokraatti (vihdoin keksien vastauksen)_.

Päinvastoin, tarttumalla kiinni valtion koneistoon --

_Anarkisti_. Nyt se tarttuu kiinni teihin.

_Hurja sosialidemokraatti (kauhu ylimmillään)_. Ooh! Mitä me

odotamme? Mistä syystä --

_Mendoza (hampaittensa välissä)_. Jatkakaa. Puhukaa politiikkaa,

hullut, ei mikään kuulu arvokkaammalta. Jatkakaa! Minä vaadin sen!

_Sotamiehet miehittävät tien vartioiden amfiteaatteria kivääreillään.

Rosvot, taistellen voimakasta halua vastaan, joka on pakoittaa

heidät piiloutumaan toistensa taakse, koettavat näyttää niin

väliäpitämättömiltä kuin suinkin. Mendoza nousee ylpeänä,

pää pystyssä. Sotilaita komentava upseeri astuu esiin tieltä

amfiteaatteriin. Hän katsoo tuikeasti rosvoihin ja sitten kysyvästi

Tanneriin_.

_Upseeri_. Ketä nämä miehet ovat, Señor Ingles?

_Tanner_. Minun suojelusväkeäni.

_Mendoza, huulilla mefistomainen hymy, kumartaa syvään. Vastustamaton

irvistys välähtää rosvojen kasvoilla. He koskettavat lakkiaan,

paitsi anarkisti, joka osoittaa ylenkatsettaan valtiolle käsivarret

ristissä_.

Neljäs näytös.

Erään huvilan puutarha Granadassa. Joka tahtoo tietää minkä näköinen

se on, menköön Granadaan katsomaan. Vallan proosallisesti voi

kuvitella vuoriryhmän taustassa, siellä täällä huviloita, Alhambra

vuoren kukkulalla ja jotenkin suuri kaupunki laaksossa, jonne

tullaan tomuista, valkoista tietä pitkin, missä lapset ajatellen ja

puuhaillen muita asioita, konemaisesti vinkuvat rahaa ojentaen pienet

ruskeat kouransa vastaanottamaan. Tässä kuvauksessa ei ole muuta

kuin Alhambra, kerjäläiset ja teiden väri, joka ei sopisi Surreyhin

yhtä hyvin kuin Espanjaan. Ero on siinä että Surreyn kukkulat ovat

verraten pienet ja rumat -- niitä pitäisikin oikeastaan sanoa mäiksi

-- mutta nämä Espanjan kukkulat ovat vuoria. Miellyttävä asutus, joka

peittää niiden koon, ei vaikuta niiden arvokkaisuuteen.

Tämä erityinen puutarha on kukkulalla vastapäätä Alhambraa, ja huvila

on niin kallis ja komea kuin suinkin huvilan täytyy olla, jos mielii

saada sen vuokratuksi kalustettuna ja viikkokaupalla rikkaille

amerikkalaisille ja englantilaisille matkailijoille. Jos seisomme

ruohokentällä ja katsomme ylös vuoriin päin, rajoittaa näköpiiriämme

kivinen aitaus kivillä lasketun platformun ympäri kukkulan huipulla

avaruuden laidassa. Meidän ja tuon platformun välillä on kukkatarha,

jonka keskellä on suihkulähde ja pyöreä allas, ja sen ympärillä

säännöllisiä kukkalavoja, hiekkakäytäviä ja leikattuja lehtikuusia

komeassa järjestyksessä. Puutarha on korkeammalla kuin ruohokenttä,

jossa seisomme, ja meidän täytyy astua sinne pieniä portaita myöden

keskellä pengertä. Platformu taas on hiukan korkeammalla puutarhaa,

josta jälleen lyhyet portaat johtavat sinne. Sieltä meillä on

kiviaidan yli kaunis näköala kaupungin ja laakson yli kukkuloille,

jotka etäällä muuttuvat vuoriksi. Vasemmalla meistä on huvila, jonne

päästään portaita myöten puutarhan vasemmasta kulmasta. Jos palaamme

platformulta puutarhan kautta alas ruohokentälle (jolloin huvila on

meidän oikealla puolellamme) näemme että huvilan vuokraajilla on

kirjallisia harrastuksia, sillä ei missään näy lawn-tennis verkkoja

eikä krokettipalloja, mutta vasemmalla meistä on pienellä rautaisella

puutarhapöydällä kirjoja, enimmäkseen keltakantisia, ja pöydän

vieressä tuoli. Oikealla puolella on myöskin tuolilla pari avattua

kirjaa. Ei mitään sanomalehtiä ole näkyvissä, joka seikka, yhdessä

kaikenlaisten pelien puutteen kanssa voisi johtaa järkevän katselijan

syvämielisiin johtopäätöksiin huvilan asukkaisiin nähden. Tällaiset

mietelmät tulevat kumminkin keskeytetyksi tänä erinomaisen ihanana

iltapäivänä, sillä pienelle portille vasemmalla meistä ilmestyy

Henry Straker moottoripuvussa. Hän avaa portin vanhanpuoleiselle

herrasmiehelle ja seuraa häntä ruohokentälle.

Tämä vanhanpuoleinen herrasmies taistelee Espanjan aurinkoa

vastaan mustassa pitkässä takissa, housuissa, joissa tumman

harmaat ja sinipunervat kapeat paidat sulautuvat yhteen erittäin

kunnioitettavaksi väriyhteydeksi, korkeassa mustassa silkkihatussa

ja mustassa kaulahuivissa, joka on köytetty solmuksi moitteettoman

etumuksen yli. Siitä päättäen hän luultavasti on semmoinen mies,

jonka yhteiskunnallinen asema vaatii alituista ja huolellista

vakuuttamista riippumatta ilmanalasta. Hän pukeutuisi siten keskellä

Saharaakin tai Mont Blanc'in huipulla. Ja koska hänessä ei ole sen

luokan leimaa, joka on valinnut elämänsä tehtäväksi ensiluokan

räätäliliikkeiden ja hattukauppojen taitavuuden toitottamisen,

hän näyttää vulgääriltä komeudessaan, vaikka hän missä työpuvussa

tahansa näyttäisi arvokkaalta. Hän on pulloposkinen, punakka mies,

lyhyttukkainen, pikkusilmäinen, suu ankarapiirteinen ja pielistä

alaspäin venyvä, leuka itsepäinen. Ajan tuottama ihon höllyys

ilmaantuu hänellä kaulassa ja poskipelissä, mutta suun yläpuolella

hän on vielä kova kuin omena, niin että kasvojen yläosa näyttää

nuoremmalta kuin alaosa. Hänellä on luottamusta itseensä niinkuin

ainakin semmoisella miehellä, joka on hankkinut paljon rahaa,

mutta samalla hänessä on jotain semmoisen miehen raakalaisuutta,

joka on hankkinut rahaa raaistavassa taistelussa, sillä hänen

kohteliaisuutensa alla on aina selvään huomattava uhka, että kyllä

hänellä on muitakin keinoja käytettävinään. Kaikesta huolimatta

hän on mies, jota pitää jokseenkin sääliä, kun häntä ei tarvitse

pelätä, sillä hänessä on joskus jotain tunteellista, ikäänkuin tuo

ääretön kauppakone, joka on puristanut hänet pitkään takkiin ja

silkkihattuun, ei olisi antanut hänen juuri ollenkaan astua omia

teitään, vaan jättänyt hänen tunteensa nälkäisiksi ja masentuneiksi.

Heti kun hän lausuu ensimäisen sanansa, on selvää että hän on

irlantilainen, jonka syntyperäinen lausumatapa on takertunut

kiinni häneen huolimatta monista paikan ja säädyn muutoksista.

Voimme arvata vain että alkuperäisenä aineksena hänen kielessään

on ollut nyrpeä Kerryn murre, mutta se kielen turmelus, joka

esiintyy Lontoossa, Glasgowissa, Dublinissa ja yleensä suurissa

kaupungeissa, on vaikuttanut häneen niin kauan, ettei kukaan muu kuin

kiihkein cockney [Lontoon sivistymätöntä murretta puhuva. Suoment.

muist.] enää uskaltaisi sanoa hänen kieltään murteeksi, sillä sen

musikaalisuus on vallan hävinnyt, vaikka sen nyrpeys onkin vielä

huomattavissa. Straker, joka on selvä cockney, herättää hänessä

suurta ylenkatsetta englantilaisena, joka ei osaa puhua edes omaa

kieltään. Straker taasen pitää tuon vanhan herrasmiehen lausumistapaa

kompana, jonka kaikesta huolehtiva kaitselmus on erityisesti

valmistanut brittiläisen rodun huvitukseksi, ja kohtelee häntä

säännöllisesti sillä anteeksiantavaisuudella, joka on tuleva alemman

ja onnettomamman ihmislajin osaksi, mutta joskus kumminkin harmistuen

ja hämmästyen huomatessaan, että vanha herrasmies ikäänkuin vaatisi,

että hänen irlantilaista loruaan pidettäisi täytenä totena.

_Straker_. Menen sanomaan neidille. Hän pyysi teitä odottamaan täällä

_(hän lähtee puutarhan läpi huvilaan)_.

_Irlantilainen (joka on katsonut ympärilleen vilkkaalla

uteliaisuudella)_. Neidille? Neiti Violetilleko?

_Straker (seisahtuen äkkiä epäluuloisena)_. Te kai tiedätte sen?

_Irlantilainen_. Tiedänkö minä?

_Straker (suuttuen)_. Tiedättekö vai ettekö tiedä?

_Irlantilainen_. Mitä se teitä liikuttaa?

_Straker, hyvin suuttuneena, astuu alas portaita ja katsoo

vieraaseen_.

_Straker_. Sanon miksi se liikuttaa minua. Neiti Robinson --

_Irlantilainen (keskeyttäen)_. Oo -- hänen nimensä on siis Robinson.

Kiitos.

_Straker_. Ette siis tiedä edes hänen nimeään?

_Irlantilainen_. Tiedän kyllä nyt kun te sen sanoitte.

_Straker (hetken perästä, hämmästyksissään vanhan herran nopeista

vastauksista)_. Mitä tarkoitatte sillä että annatte minun tuoda

teidät tänne moottorivaunulla, ellette ole se henkilö, jolle toin

kirjeen?

_Irlantilainen_. Kelle toiselle olisitte sen antanut?

_Straker_. Minun piti viedä se herra Ector Malonelle neiti Robinsonin

käskystä. Neiti Robinson ei ole emäntäni. Minä vein kirjeen

kohteliaisuudesta häntä kohtaan. Minä tunnen herra Malonen, ja hän ei

ole te, ei sinne päinkään. Hotellissa sanottiin että nimenne on Ector

Malone --

_Malone_. Hector Malone.

_Straker (tyyneellä ylemmyydellä)_. Hector teidän omassa maassanne.

Semmoista se on kun elää ikänsä kaikenlaisissa nurkkapaikoissa,

niinkuin Irlannissa tai Amerikassa. Täällä sanomme Ector. Ellette ole

sitä ennen huomannut, tulette kohta huomaamaan.

_Puheen kasvavan kiihkon tyynnyttää Violet, joka astuu alas huvilasta

puutarhan poikki portaille, tullen hyvään aikaan Malonen ja Strakerin

väliin_.

_Violet (Strakerille)_. Veittekö kirjeeni?

_Straker_. Kyllä neiti. Vein sen hotelliin ja lähetin sisään,

odottaen nuorta herra Malonea. Silloin marssii ulos tämä herra ja

sanoo tulevansa kanssani. Ja koska hotellissa vakuutetaan että hän

on herra Ector Malone, toin hänet tänne. Ja nyt hän puhuu vallan

ristiin. Mutta ellei hän ole se jota tarkoititte, niin sanokaa sana

vain. Kyllä minä hänet takaisin toimitan.

_Malone_. Olisin hyvin kiitollinen jos soisitte minulle lyhyen

keskustelun, neiti. Olen Hectorin isä, kuten tämä nerokas

brittiläinen ehkä olisi arvannut kohtakin.

_Straker (kylmästi vastustaen)_. En iki päivinä sitä olisi arvannut.

Kun olemme saaneet kiillottaa teitä yhtä kauan kuin häntä, tulette

ehkä hiukan saman näköiseksi. Mutta nyt on siihen vielä pitkä matka.

_(Violetille ystävällisesti)_. Te tahdotte puhua hänen kanssaan,

neiti. En häiritse. _(Hän nyökäyttää päätään toverillisesti Malonelle

ja menee ulos pienestä portista)_.

_Violet (hyvin kohteliaasti)_. Olen pahoillani herra Malone, jos tuo

mies on ollut teille epäkohtelias. Mutta mitä voimme tehdä? Hän on

meidän chauffeurimme.

_Malone_. Teidän mikä?

_Violet_. Meidän moottorinkuljettajamme. Hän voi ajaa moottorilla

seitsemänkymmentä penikulmaa tunnissa ja korjata sen, kun se

rikkoontuu. Me olemme riippuvaisia moottorivaunuistamme ja

moottorivaunumme ovat riippuvaisia hänestä, siis mekin tietysti

olemme riippuvaisia hänestä.

_Malone_. Olen huomannut neitiseni, että jokainen tuhat dollaria,

minkä englantilainen ansaitsee, näkyy saattavan hänet riippuvaiseksi

yhdestä henkilöstä enemmän kuin ennen. Mutta teidän ei tarvitse

pyytää anteeksi palvelijanne puolesta. Minä tahallani houkuttelin

hänet puhumaan. Siten sain tietää että olette täällä Granadassa

englantilaisessa seurueena, johon kuulu myöskin poikani Hector.

_Violet (keskusteluäänellä)_. Niin. Aioimme lähteä Nizaan,

mutta meidän piti seurata erästä jokseenkin oikullista jäsentä

seurueessamme, joka läksi edeltäkäsin tänne. Ettekö suvaitse istua?

_(Hän nostaa pois kirjat läheiseltä tuolilta)_.

_Malone (ihastuneena hänen kohteliaisuudestaan)_. Kiitos. _(Hän

istautuu katsellen Violetia uteliaasti tämän mennessä rautapöydän

luo ja laskiessa kirjat sinne. Violetin käännettyä hän sanoo)_. Neiti

Robinson, otaksun mä?

_Violet (istautuen)_. Niin.

_Malone (ottaen kirjeen taskustaan)_. Kirjeenne Hectorille kuuluu

näin. _(Violet ei voi estää pientä vavahdusta. Malone ottaa

rauhallisesti esiin kultasankaiset silmälasit ja asettaa ne

nenälleen)_: "Armaani, kaikki ovat menneet Alhambraan iltapäiväksi.

Minulla oli olevinaan päänkivistys ja olen puutarhassa aivan yksin.

Hyppää Jackin moottoriin, niin Straker lennättää sinut tänne. Pian,

pian, pian lempivän Violetisi luo". _(Malone katsoo Violetiin, mutta

tämä on Jo tyyntynyt ja katsoo tyyneesti hänen silmälasiinsa. Malone

jatkaa hitaasti)_. En tiedä nuorten seuratapoja Englannissa, mutta

Amerikassa tämmöinen kirje edellyttäisi hyvin suurta tuttavuutta.

_Violet_. Niin kyllä. Tunnen poikanne hyvin hyvästi, herra Malone.

Onko teillä mitään sitä vastaan?

_Malone (hiukan nolona)_. E-ei, ei minulla oikeastaan ole sitä

vastaan, kunhan vain tiedätte että poikani on kokonaan riippuvainen

minusta, ja hänen täytyy kysyä minun mieltäni kaikissa tärkeämmissä

asioissa.

_Violet_. Olen varma ettette tule mitenkään kohtuuttomasti häntä

kohtelemaan.

_Malone_. Toivon samaa itsekin. Mutta teidän ikäisistänne tuntuu moni

asia kohtuuttomalta, joka minusta on kohtuullista.

_Violet (hiukan nytkähtäen)_. Mikäpä syy meidän olisi tässä

teeskennellä, herra Malone. Hector tahtoo minua vaimokseen.

_Malone_. Arvasin kirjeestänne asian laidan. Niin, neiti Robinson,

hän on oma herransa, mutta jos hän menee naimisiin teidän kanssanne,

ei hän saa minulta penniäkään. _(Hän ottaa pois silmälasinsa ja

asettaa ne taskuunsa kirjeen kanssa)_.

_Violet (jotenkin synkästi)_. Se ei ole juuri imartelevaa minulle,

herra Malone.

_Malone_. En sano mitään teistä, neiti Robinson. Uskon mielelläni

että olette rakastettava ja suloinen nuori neiti. Mutta minulla on

toisia tuumia Hectoriin nähden.

_Violet_. Mutta ehkä ne eroavat Hectorin omista tuumista, herra

Malone.

_Malone_. Se on mahdollista. Silloin hän saa tulla toimeen ilman

minua, siinä kaikki. Otaksun että olette valmistautunut siihen. Kun

nuori neiti pyytää nuorta miestä kiiruhtamaan luokseen pian, pian,

pian, ei raha tunnu merkitsevän paljoa, mutta rakkaus sitä enemmän.

_Violet (jyrkästi)_. Anteeksi, herra Malone. Minä en ole niin

järjetön. Hectorilla täytyy olla rahaa.

_Malone (epäröiden)_. Oo -- hän kai voi tehdä työtä hankkiakseen

rahaa.

_Violet_. Mitä hyötyä on rahasta, jos pitää tehdä työtä hankkiakseen

sitä? _(Hän nousee ylös kärsimättömästi)_. Se on tyhjää puhetta,

herra Malone. Teidän täytyy tietysti auttaa häntä ylläpitämään

asemaansa. Hän voi sitä vaatia.

_Malone (happamasti)_. En neuvoisi teitä ottamaan häntä sen

vaatimuksen perustuksella, neiti Robinson.

_Violet, joka on melkein menettänyt malttinsa, koettaa hillitä

itsensä, avaa puristetun nyrkkinsä ja istautuu jälleen

itsetietoisella tyyneydellä ja järkevyydellä._

_Violet_. Mitä teillä on minua vastaan? Yhteiskunnallinen asemani on

vähintäin yhtä hyvä kuin Hectorin. Sen hän myöntääkin.

_Malone (viekkaasti)_. Te kai sanotte sen hänelle tuon tuostakin,

vai mitä? Hectorin yhteiskunnallinen asema Englannissa on se, jonka

minä suvaitsen ostaa hänelle. Olen tehnyt hänelle hyvän tarjouksen.

Hakekoon hän historiallisimman linnan tai hovin koko Englannissa.

Samana päivänä kuin hän ilmoittaa minulle että hän tarvitsee sen

vaimolle, joka on sen traditsioonien arvoinen, ostan sen hänelle ja

annan hänelle varoja sen ylläpitämiseksi.

_Violet_. Mitä tarkoitatte vaimolla, joka on sen traditsioonien

arvoinen? Eikö kuka tahansa hyvin kasvatettu neiti voi esiintyä

semmoisen talon emäntänä?

_Malone_. Ei. Hänen pitää olla syntynyt siihen. Violet. Ei Hectorkaan

ole syntynyt siihen, vai mitä?

_Malone_. Hänen isoäitinsä oli paljasjalkainen irlantilais-tyttö,

joka hoiti minua turvevalkean ääressä. Jos Hector nai samanlaisen,

en aio säästää myötäjäisiä. Jos hän kohottaa itseään tai toista

yhteiskunnallisesti minun rahoillani, toisin sanoen, jos siinä on

joku yhteiskunnallinen hyöty saavutettavissa, silloin pidän neuvojani

oikeutettuina. Jollakin täytyy olla hyötyä niistä. Mutta avioliitto

teidän kanssanne jättäisi asiat aivan entiselleen.

_Violet_. Monet sukulaisistani vastustaisivat paljon minun

avioliittoani sivistymättömän naisen pojanpojan kanssa, herra Malone.

Se on ehkä ennakkoluuloa, mutta sitä on myöskin teidän tahtonne

naittaa hänelle aatelisneito.

_Malone (nousten ja katsoen häneen tutkivasti, mutta samalla

osoittaen aika paljon kunnioitusta vasten tahtoaankin)_. Te tunnutte

olevan aika suorapuheinen nuori neito.

_Violet_. En ymmärrä miksi minun pitäisi tulla lopen köyhäksi, siksi

etten voi hankkia hyötyä teille. Miksi tahdotte saattaa Hectorin

onnettomaksi?

_Malone_. Hän tulee kyllä kestämään sen. Miehet kestävät helpommin

pettymyksiä rakkaudessa kuin pettymyksiä raha-asioissa. Arvaan että

pidätte sitä surkeana, mutta minä tunnen nuo seikat. Isäni kuoli

nälkään Irlannissa synkkänä vuonna 47. Olette ehkä kuullut sitä?

_Violet_. Oliko siellä katovuosi?

_Malone (kiihkeällä tunteella)_. Ei, mutta nälkä. Kun maa on täynnä

viljaa, jota se vie muille maille, ei voi puhua katovuodesta. Isäni

kuoli nälkään, ja minut vietiin äitini sylissä nälkää näkemään

Amerikkaan. Englannin laki ajoi minut ja omaiseni pois Irlannista.

Pitäkää nyt Irlantinne. Minä ja minun kaltaiseni tulevat takaisin ja

ostavat Englannin. Me ostamme siitä parhaat osat. En tahdo mitään

keskisäädyn omaisuutta enkä keskisäädyn vaimoa Hectorille. Se on

suoraa puhetta, kuten teidänkin.

_Violet (jäätävästi säälien hänen tunteellisuuttaan)_. Todellako,

herra Malone. Minua hämmästyttää kuulla noin vanhan ja järkevän

miehen puhuvan niin romantillisesti. Luuletteko että Englannin

aatelismiehet myyvät teille linnansa kun vain ojennatte kätenne?

_Malone_. Minulla on jo kaksi Englannin vanhimpia perhelinnoja

tarjolla. Toisella historiallisella omistajalla ei ole varoja pitää

huoneita kunnossa, toinen ei jaksa maksaa veroja. Mitä arvelette

siitä?

_Violet_. Se on tietysti kovin häpeällistä. Mutta tiedättehän

että hallitus varmaan ennemmin tai myöhemmin estää tuollaiset

sosialistiset hyökkäykset omaisuutta vastaan.

_Malone (irvistellen)_. Luuletteko että se ennättää laittaa nuo esteet

ennenkuin minä olen ostanut linnan?

_Violet (jättäen sen aineen jokseenkin kärsimättömästi)_. Oh,

puhukaamme järkeä, herra Malone. Myönnätte kai ettemme vielä ole

sanoneet järkevää sanaakaan.

_Malone_. Sitä en voi myöntää. Tarkoitan mitä olen sanonut.

_Violet_. Sitten ette tunne Hectoria niin hyvin kuin minä. Hän on

romantillinen ja pää täynnä houreita -- sen hän kai on perinyt teiltä

-- ja hänellä täytyy olla sopiva vaimo, joka voi häntä hoitaa. Ei

turhia houraileva ainakaan.

_Malone_. Semmoinen siis kuin te, vai mitä?

_Violet (tyyneesti)_. Niinpä kyllä. Mutta ettehän voi pyytää että

ryhdyn siihen toimeen ilman varoja, joilla voin ylläpitää hänen

asemaansa.

_Malone (hämmästyneenä)_. So, soh, hiukan hiljemmin. Minne me nyt

joudummekaan. En ole tietääkseni pyytänyt teitä ryhtymään mihinkään.

_Violet_. Tietysti, herra Malone, voitte saattaa kaiken keskustelun

mahdottomaksi, jos heti suvaitsette käsittää minut väärin.

_Malone (hiukan nolona)_. En toki tahdo käyttää väärin valtaani,

mutta minusta tuntuu kuin olisimme joutuneet pois asiasta.

_Straker, sen näköisenä kuin hän olisi kiiruhtanut kovasti, avaa

pienen portin ja päästää sisään Hectorin, joka kiehuen suuttumuksesta

astuu ruohokentälle ja suoraan isäänsä kohti. Violet, hyvin

pahoillaan, nousee ylös kiiruhtaen häntä vastaan. Straker ei odota,

ainakaan hän ei ole näkyvissä korvakuulon päässä_.

_Violet_. Kuinka onnetonta! Hector hyvä, elä virka mitään. Mene pois,

kunnes olen lopettanut keskusteluni isäsi kanssa.

_Hector (taipumatonna)_. Ei, Violet. Nyt aion selvittää koko asian.

_(Hän työntää Violetin syrjään ja kulkee hänen ohitseen sekä

tuijottaa isäänsä, jonka kasvot alkavat tummeta, kun irlantilais-veri

rupeaa kiehahtelemaan)_. Isä, tuo ei ollut suoraa peliä.

_Malone_. Mitä tarkoitat?

_Hector_. Olet avannut minulle osoitetun kirjeen. Olet esiintynyt

minuna ja tunkenut tämän neidin luo. Se on kunnotonta.

_Malone (uhkaavasti)_. Oleppas varovainen kun puhelet minulle.

Oleppas varovainen, Hector.

_Hector_. Olen ollut varovainen. Ja olen varovainen. Pidän varovasti

huolta kunniastani ja asemastani englantilaisessa seurapiirissä.

_Malone (kuumasti)_. Sinun asemasi on ostettu minun rahoillani.

Ymmärrätkö sen?

_Hector_. Ja nyt olet turmellut sen avaamalla tuon kirjeen. Kirje

englantilaiselta neidiltä, osoitettu toiselle -- salainen kirje,

arkaluontoinen kirje, yksityinen kirje! Ja isäni avaa sen! Semmoista

vastaan ei kukaan mies voi taistella Englannissa. Jota pikemmin

lähdemme pois, sitä parempi! _(Hän manaa äänettömästi taivasta

todistamaan kahden hylkiön häpeätä ja kurjuutta)_.

_Violet (vaistomaisella vastenmielisyydellä kaikkiin

tunnekohtauksiin)_. Elä ole järjetön Hector. Olihan luonnollista että

herra Malone avasi kirjeen, koska hänen nimensä oli kuoressa.

_Malone_. Siinä sen nyt kuulet, Hector. Sinulla ei ole mitään järkeä.

Kiitän teitä, neiti Robinson.

_Hector_. Minäkin kiitän teitä. Olette hyvin ystävällinen. Isäni ei

ymmärrä parempaa.

_Malone (raivoissaan puristaen nyrkkiään)_. Hector --

_Hector (masentumattomalla siveelliseltä voimalla)_. Ei maksa vaivaa

hektoroida minua. Yksityiskirje on yksityiskirje, siitä ei pääse

puuhun ei pakoon.

_Malone (korottaen ääntään)_. Minä en siedä tuommoista puhetta,

kuuletko?

_Violet_. Ssh! Hiljaa, hiljaa! Tuolla palaavat kaikki.

_Isä ja poika, hillittyinä, tuijottavat ääneti toisiinsa, kun Tanner

astuu Ramsdenin kanssa pienestä portista. Anna ja Octavius seuraavat

heitä._

_Violet_. Takaisin jo!

_Tanner_. Alhambra oli suljettu tänään.

_Violet_. Kuinka harmillista!

_Tanner kulkee eteenpäin ja äkkiä huomaa seisovansa Hectorin ja

tuntemattoman vanhan herran välissä, molemmat nähtävästi melkein

tappelun partaalla. Hän katsoo toisesta toiseen hakien selitystä.

Molemmat välttävät nyrpeästi Tannerin katsetta ja hautovat vihaansa

hiljaisuudessa._

_Ramsden_. Onko hyvä että olet täällä päiväpaisteessa semmoisella

päänkivistyksellä, Violet?

_Tanner_. Joko sinä olet parantunut, Malone?

_Violet_. Oh, minä vallan unohdin. Ette ole tavanneet toisianne

ennen. Herra Malone, ettekö tahdo esitellä isäänne?

_Hector (roomalaisella varmuudella)_. En. Hän ei ole isäni.

_Malone (hyvin suuttuneena)_. Kiellätkö isäsi englantilaisten

tuttaviesi edessä?

_Violet_. Ah, minä rukoilen elkää panko toimeen mitään kohtausta!

_Anna ja Octavius, viivytellen portin lähellä katsovat toisiinsa

hämmästyneinä ja vetäytyvät hienotuntoisesti puutarhaan, jossa he

voivat nauttia hämmingistä sekaantumatta siihen. Ohi kulkiessaan

Anna iskee silmää äänettömällä osanotolla Violetille, joka seisoo

selin pieneen pöytään katsellen avuttomalla suuttumuksella miestään,

joka leijailee yhä ylemmäksi siveellisiin korkeuksiin, välittämättä

vähääkään vanhan herrasmiehen miljoonista._

_Hector_. Olen kovin pahoillani, neiti Robinson, mutta minä taistelen

periaatteen puolesta. Olen poika ja toivoakseni velvollisuutensa

tunteva poika, mutta ennen kaikkea olen _mies!!!_ Ja kun isä pitelee

yksityiskirjeitäni kuin omiaan, ja sanoo että minä en saa ottaa

teitä vaimokseni, jos kerran olen siksi onnellinen, että saan teidän

suostumuksenne, silloin näpsähytän sormiani ja menen matkoihini.

_Tanner_. Violet vaimoksenne!

_Ramsden_. Oletteko menettänyt järkenne?

_Hector (huolettomasti)_. Oh, en välitä siitä mitä kerroitte.

_Ramsden (kauhistuneena)_. Hyh! Kamalata! _(Hän syöksyy portille,

kyynäspäät vavahtaen suuttumuksesta)._

_Tanner_. Toinen hullu! Rakastuneet miehet olisivat teljettävät lukon

taakse. _(Hän luopuu Hectorista toivottomana ja kääntyy puutarhaan,

mutta Malone, loukkaantuneena uuteen suuntaan, seuraa häntä ja

pakoittaa hänet riidanhaluisella äänellään pysähtymään)_.

_Malone_. En ymmärrä tätä. Eikö Hector muka ole kyllin hyvä tälle

neidille?

_Tanner_. Hyvä herra, tämä neiti on jo naimisissa ja Hector tietää

sen, mutta siitä huolimatta hän ei luovu mielettömyydestään. Viekää

hänet kotiin ja pankaa lukon taakse.

_Malone (katkerasti)_. Siis tällaisen ylhäisen yhteiskunnallisen

aseman olen turmellut tietämättömyydelläni ja sopimattomalla

käytökselläni! Liehakoimassa toisen vaimoa siis! _(Hän astuu

suuttuneena Hectorin ja Violetin väliin ja melkein ulvoo seuraavat

sanat Hectorin korvaan)_. Sinä olet siis oppinut Englannin ylhäisön

tapoja, eikö niin?

_Hector_. Rauhoittukaa! Minä vastaan kyllä itse tapojeni

siveellisyydestä.

_Tanner (astuen Hectorin oikealle puolelle säkenöivin silmin)_. Hyvin

sanottu, Malone! Sinä näet siis että avioliittolait eivät ole samaa

kuin siveellisyys. Olen samaa mieltä, mutta ikävä kyllä Violet ei ole.

_Malone_. Uskallan epäillä sitä, hyvä herra. _(Kääntyen Violetiin)_.

Sallikaa minun sanoa teille rouva Robinson, vai mikä lieneekään oikea

nimenne, että teillä ei ollut mitään oikeutta lähettää tätä kirjettä

pojalleni, koska olette toisen miehen vaimo.

_Hector (raivoissaan)_. Nyt on mitta täysi. Isä, sinä olet loukannut

_minun_ vaimoani.

_Malone_. _Sinun_ vaimoasi!

_Tanner_. Sinäkö siis olet se kadonnut aviomies! Toinen siveellinen

petturi! _(Hän lyö otsaansa ja vaipuu Malonen tuolille)._

_Malone_. Olet mennyt naimisiin ilman minun suostumustani!

_Ramsden_. Olette tieten tahtoen pettänyt meitä, hyvä herra!

_Hector_. Kas niin. Olen kuullut vallan tarpeeksi soimauksia

jo. Violet ja minä olemme naimisissa ja sillä hyvä. Sanokaa nyt

sanottavanne jokainen.

_Malone_. Minä kyllä sanon sanottavani. Hän on ottanut miehekseen

kerjäläisen.

_Hector_. Eipäs, vaan _työmiehen_! _(Hänen amerikkalainen

ääntämisensä antaa tuolle sanalle tavattoman vaikuttavan sävyn)_.

Minä alan tehdä työtä elatuksekseni vielä tänä päivänä!

_Malone (irvistäen vihaisesti)_. Helppohan sinun on alkaa, kun lienet

eilen tai tänä aamuna saanut vekselin minulta. Odotahan kunnes olet

sen tuhlannut. Silloin ehkä röyhkeytesi laimentuu.

_Hector (vetää esiin kirjeen lompakostaan)_. Tässä se on. _(Heittää

sen isälleen)_. Vie nyt vekselisi ja itsesi myös pois elämästäni.

En välitä vekseleistäsi enkä itsestäsi. En myy kenellekään oikeutta

loukata vaimoani tuhannesta dollarista.

_Malone (syvästi loukkaantuneena ja täynnä levottomuutta)_. Hector,

sinä et tiedä mitä köyhyys on.

_Hector (kiihkeästi)_. Tahdon oppia tietämään. Tahdon olla mies.

Violet, tule kanssani omaan kotiisi. Minä pidän sinusta huolen.

_Octavius (hypäten puutarhasta ruohokentälle ja juosten Hectorin

vasemmalle puolelle)_. Anna minun puristaa kättäsi ennenkuin menet,

Hector. Ihaelen ja kunnioitan sinua enemmän kuin voin sanoa. _(Hän on

liikutettu melkein kyyneliin puristaessaan Hectorin kättä)_.

_Violet (myöskin miltei kyynelissä, mutta harmista)_. Oh, elä ole

idiootti, Tavy. Hector on juuri yhtä kykenevä työmieheksi kuin

sinäkin.

_Tanner (nousten tuolilta toisella puolen Hectoria)_. Olkaa huoleti,

Hectorin ei tarvitse ruveta maata kuokkimaan, rouva Malone.

_(Hectorille)_. Ei ole hätääkään pääomasta, jolla voit alottaa. Pidä

minua ystävänäsi ja käytä luottoani.

_Octavius (tunteellisesti)_. Ja minun myöskin.

_Malone (kiihkeällä mustasukkaisuudella)_. Kuka teidän mokomia

rahojanne tarvitsee? Miksi hän käyttäisi kenenkään muun luottoa kuin

oman isänsä? _(Tanner ja Octavius vetäytyvät pois, Octavius hiukan

loukkaantuneena, Tanner rauhallisena, koska raha-asiat selvisivät.

Violet katsoo ylös toivokkaana)_. Hector poikaseni, elä ole noin

äkkipikainen. Olen pahoillani sanoistani. En tarkoittanut loukata

Violetia. Peräytän joka sanan. Hän on juuri sopiva puoliso sinulle.

_Hector (taputtaa häntä olalle)_. Hyvä on, isä ukko. Ollaan ystäviä

taas. Mutta rahaa en huoli keltään.

_Malone (rukoillen nöyrästi)_. Elä ole kova minulle Hector. Soisin

mieluummin että riitelisit kanssani ja ottaisit rahani, kuin että

rupeat ystäväksi ja näet nälkää. Et tiedä millainen maailma on, mutta

minä sen tiedän.

_Hector_. En, en, en! Se asia on päätetty eikä muutu. _(Hän kulkee

isänsä ohi Violetin luo)_. Kas niin, rouva Malone, nyt lähdet

kanssani hotelliin ja otat oikean paikkasi maailmankin nähden.

_Violet_. Mutta minun täytyy ensin käskeä Davista pakkaamaan

tavaroitani, kultaseni. Menehän nyt edellä ja koeta saada minulle

huone, jonka ikkunat ovat puutarhaan päin. Puolen tunnin perästä

tulen.

_Hector_. Hyvä on! Syöthän päivällistä kanssamme isä?

_Malone (kiihkeänä sopimaan)_. Tietysti, tietysti.

_Hector_. Tavataan kaikki myöhemmin. _(Hän huojuttaa kättään Annalle,

joka nyt on Tannerin, Octaviuksen ja Ramsdenin kanssa puutarhassa,

ja menee ulos pienestä portista jättäen isänsä ja Violetin

ruohokentälle)_.

_Malone_. Koetathan saada häntä järkiinsä, Violet? Tiedän että koetat.

_Violet_. En aavistanut että hän voi olla noin itsepäinen. Ellei hän

taivu, niin minkä minä voin?

_Malone_. Elä masennu. Taloudelliset huolet ovat ehkä hitaita, mutta

varmoja. Kyllä hän myöntyy. Lupaa että koetat tehdä minkä voit.

_Violet_. Koetan parastani. Tietysti on sulaa hulluutta ruveta tuolla

lailla köyhäksi tieten tahtoen.

_Malone_. Tietysti.

_Violet (hetken mietittyään)_. Ehkä olisi paras antaa se vekseli

minulle. Hän tarvitsee sen hotellilaskuunsa. Koetan saada häntä

ottamaan sen. Ei vielä tietysti, mutta myöhemmin.

_Malone (kiihkeästi)_. Kyllä, kyllä, kyllä. Tässä se on. _(Hän antaa

Violetille tuhannen dollarin vekselin ja lisää viekkaasti)_. Tämä

tietysti vain oli laskettu poikamiehelle, ymmärräthän.

_Violet (kylmästi)_. Tietysti. _(Hän ottaa vekselin)_. Kiitos.

Ohimennen, herra Malone, nuo linnat, joista mainitsitte --

_Malone_. Niin?

_Violet_. Elkää valitko vielä, ennenkuin minä olen ne nähnyt. Sitä ei

koskaan tiedä, mikä niissä voisi olla vikana.

_Malone_. Enhän toki. En tee mitään kysymättä neuvoa sinulta, se on

varma.

_Violet (kohteliaasti, muutta ilman vähintäkään kiitollisuutta)_.

Kiitos. Se onkin parasta. _(Hän menee tyynesti huvilaan ja Malone

seuraa häntä alamaisesti puutarhaan asti)_.

_Tanner (huomauttaen Ramsdenille Malonen alamaista käytöstä, kun hän

sanoo hyvästi Violetille)_. Ja tuo mies rukka on biljonääri! Aikamme

mahtavimpia! Alentuu rakkina juoksemaan ensimäisen tytön perässä,

joka suvaitsee ylenkatsoa häntä! Noinkohan minunkin käy? _(Hän astuu

alas ruohokentälle)_.

_Ramsden (seuraten häntä)_. Sitä parempi jota pikemmin niin käy.

_Malone (lyöden käsiään yhteen palatessaan puutarhan läpi)_. Siinä

on kerrassa komea rouva Hectorille. En vaihtaisi häntä kymmeneen

herttuattareen. _(Hän astuu ruohokentälle Tannerin ja Ramsdenin

väliin)._

_Ramsden (hyvin kohteliaana biljonäärille)_. Odottamaton ilo nähdä

teidät tässä maailman kolkassa, herra Malone. Oletteko tullut

ostamaan Alhambraa?

_Malone_. Eipä se olisi hullumpaa. Ainakin osaisin sitä käyttää

paremmin kuin Espanjan hallitus. Mutta siitä syystä en ole tullut.

Totta puhuen kuulin kuukausi sitten kuinka kaksi miestä väittelivät

osake-tukosta. He eivät sopineet hinnasta, molemmat olivat nuoria

ja ahneita, eivätkä tienneet että jos osakkeet olivat sen arvoiset,

mitä niistä tarjottiin, ne myöskin olivat sen arvoiset, mitä niistä

pyydettiin, sillä hintaero oli liian pieni merkitäkseen mitään.

Huvikseni menin väliin ja ostin koko tukon. Tähän päivään asti en ole

saanut selville mikä liike se on. Pääkonttori on tässä kaupungissa

ja nimi on Mendoza, osakeyhtiö. Mutta lieneekö Mendoza kaivos, vai

höyrylaivalinja, vai pankki, vai patentti-kone --

_Tanner_. Hän on mies. Minä tunnen hänet. Hänen periaatteensa ovat

täysin kauppakannalla. Emmekö lähde kaupungille moottorillani, herra

Malone, niin voimme pistäytyä hänen luonaan?

_Malone_. Paljon kiitoksia. Mutta saanko kysyä kuka --

_Tanner_. Herra Roebuck Ramsden, miniänne hyvin vanha ystävä. --

_Malone_. Hauska tutustua teihin, herra Ramsden.

_Ramsden_. Kiitos. Herra Tanner kuuluu myöskin meidän piiriimme.

_Malone_. Hauska tutustua teihinkin, herra Tanner.

_Tanner_. Kiitos. _(Malone ja Ramsden menevät hyvin hyvinä ystävinä

pienestä portista. Tanner kutsuu Octaviusta, joka kävelee puutarhassa

Annan kanssa)_. Tavy! _(Tavy tulee portaille, Tanner kuiskaa hänelle

äänekkäästi)_. Violet on mennyt naimisiin rosvojen pankkiirin pojan

kanssa. _(Tanner kiiruhtaa pois Ramsdenin ja Malonen jälkeen. Anna

tulee portaille ja hänen päähänsä juolahtaa kiusata Octaviusta)_.

_Anna_. Etkö mene heidän kanssaan, Tavy?

_Octavius (kyyneleet äkkiä nousten silmiin)_. Sinä haavoitat

sydäntäni, kun tahdot minua poistumaan _(hän astuu alas ruohokentälle

peittääkseen kasvojaan Annalta)_.

_Anna (seuraa häntä hellitellen)_. Pikku Ricky Ticky Tavy! Sydän

raukka!

_Octavius_. Se on sinun, Anna. Anna anteeksi, mutta minun täytyy

puhua siitä. Minä rakastan sinua. Tiedäthän että rakastan sinua.

_Anna_. Mitä se hyödyttää, Tavy. Tiedäthän että äiti tahtoo naittaa

minut Jackille.

_Octavius (hämmästyneenä)_. Jackille!

_Anna_. Niin. Eikö se tunnu hullulta?

_Octavius (kasvavalla vastenmielisyydellä)_. Onko siis Jack koko ajan

pitänyt minua narrinaan? Siitäkö syystä hän muka on neuvonut minua

välttämään sinua, että hän itse aikoo naida sinut?

_Anna (säikähtäen)_. Ei, ei, et suinkaan saa sanoa hänelle että olen

siitä sinulle kertonut. En usko hetkeäkään, että Jack tietää oman

mielensä. Mutta isän testamentista näkee selvään että hän tahtoi

naittaa minut Jackille. Ja äiti on sen varmasti päättänyt.

_Octavius_. Mutta ei suinkaan sinun aina täydy uhrautua vanhempiesi

toiveille.

_Anna_. Isäni rakasti minua. Äitini rakastaa minua. Epäilemättä

heidän toiveensa ovat minulle varmempana ohjeena kuin oma

itsekkäisyyteni.

_Octavius_. Voi Anna, minä tiedän kuinka epäitsekäs sinä olet.

Mutta usko minua -- vaikka puhunkin omasta puolestani -- asialla on

toinenkin puoli. Onko oikein Jackia kohtaan että otat hänet ellet

rakasta häntä? Ja onko oikein että säret oman onnesi ja minun, jos

voisit oppia minua rakastamaan?

_Anna (katsellen häntä pienellä säälillä)_. Tavy rakas, sinä olet

herttainen olento -- hyvä poika.

_Octavius (nöyryytettynä)_. Eikö muuta?

_Anna (veitikkamaisesti huolimatta säälistään)_. Se on aika paljon.

Sen vakuutan. Sinä kai aina tulisit jumaloimaan sitä maatakin, jonka

päällä astun?

_Octavius_. Se on totta. Se kuuluu naurettavalta, mutta se ei ole

liioiteltua. Minä jumaloin sitä ja tulen aina jumaloimaan.

_Anna_. Aina on ankara sana, Tavy. Katsoppas minun täytyisi aina

koettaa ylläpitää sinun jumaluuskäsitteitäsi minusta, enkä luule että

jaksaisin, jos menisimme naimisiin. Mutta jos menen naimisiin Jackin

kanssa, et koskaan tule pettymään -- et ainakaan ennenkuin tulen

liian vanhaksi.

_Octavius_. Minäkin tulen vanhaksi Anna. Kun olen 80-vuotias, niin

yksi ainoa valkoinen hiuskarva lemmen naisen suortuvasta saa minut

värähtämään enemmän kuin uhkein kultaletti ihanimmassa nuoressa

päässä.

_Anna (vallan liikutettuna)_. Oh, se on runoutta, Tavy, oikeata

runoutta. Se kajahtaa minulle kuin kaiku entisistä olomuodoista ja

saattaa minut niin omituisesti tuntemaan että meillä on kuolematon

sielu.

_Octavius_. Uskotko että se on totta?

_Anna_. Tavy, jos se on oleva totta, täytyy sinun sekä kadottaa minut

että rakastaa minua.

_Octavius_. Oh! _(Hän istautuu äkkiä pienen pöydän ääreen ja peittää

kasvonsa käsillään)._

_Anna (vakuutuksella)_. Tavy, en tahtoisi mistään hinnasta särkeä

sinun mielikuviasi. Minä en voi ottaa sinua, enkä liion voi antaa

sinun mennä. Näen selvään mikä on paras sinulle. Sinusta täytyy tulla

hempeätuntoinen vanha poika minun tähteni.

_Octavius (epätoivoisena)_. Minä surmaan itseni!

_Anna_. Oo -- sitä et tee, se ei olisi ystävällistä. Sinä et tule

kärsimään paljon. Tulet olemaan hyvin ystävällinen naisille ja käyt

usein oopperassa. Särkynyt sydän on hyvin mukava tauti miehelle

Lontoossa, jos hänellä on hyvät tulot.

_Octavius (koko joukon jäähtyneenä, mutta itse uskoen vain alkavansa

tointua)_. Ymmärrän että tahdot vain olla ystävällinen, Anna. Jack on

uskotellut sinulle että kyynillisyys on paras lääke minulle.

_Anna (viekkaasti katsellen häntä)_. Katsoppas nyt -- nyt jo herätän

sinussa pettymystä. Sitä minä juuri pelkään.

_Octavius_. Mutta sinä et pelkää herättäväsi pettymystä Jackissa.

_Anna (hänen kasvonsa kuvastaen vallatonta intoa -- kuiskaten)_.

En voi. Hänellä ei ole mitään liikoja luuloja minusta. Minä tulen

hämmästyttämään häntä toiseen suuntaan. On paljon helpompi poistaa

liian huono käsitys kuin ylläpitää ihanteellista käsitystä. Oh --

tulen vallan hurmaamaan Jackin joskus.

_Octavius (antautuen jälleen tyyneen epätoivoon ja alkaen jo nauttia

särkyneestä sydämestään ja arasta asemastaan itse tietämättään)_.

Sitä en epäile. Sinä tulet aina hurmaamaan hänet. Ja hän -- mieletön

olento -- luulee tulevansa onnettomaksi!

_Anna_. Niin, siinäpä se vaikeus nyt onkin.

_Octavius (urhoollisesti)_. Sanonko _minä_ hänelle että rakastat

häntä.

_Anna (nopeasti)_. Elä, elä suinkaan. Hän pakenisi taas.

_Octavius (kauhistuneena)_. Anna, tahtoisitko mennä naimisiin miehen

kanssa, joka ei tahdo?

_Anna_. Voi sinua lapsellista olentoa! Mies ei koskaan tahdo, jos

nainen todella tahtoo. _(Hän nauraa pahankurisesti)_. Kauhistutan

sinua varmaankin. Mutta sinähän nyt jo löydät jonkun verran

tyydytystä, kun olet itse vaaratta.

_Octavius (vavahtaen)_. Tyydytystä! _(Moittien)_. Sinä voit puhua

noin minulle!

_Anna_. Ellei se olisi tyydytystä, et kai pyytäisi lisää sitä?

_Octavius_. Olenko minä siis pyytänyt sitä lisää?

_Anna_. Sinä tarjouduit sanomaan Jackille että minä rakastan häntä.

Se on uhrautumista, luulen mä. Mutta siinä on varmaan hiukan

tyydytystä myöskin. Ehkä siksi että olet runoilija. Sinä olet kuin

lintu, joka painaa orjantappuran rintaansa voidakseen laulaa.

_Octavius_. Asia on hyvin yksinkertainen. Minä rakastan sinua ja

toivon onneasi. Sinä et rakasta minua, ja siis minä en voi tehdä

sinua onnelliseksi. Mutta minä voin auttaa toista miestä siihen.

_Anna_. Niin, se näyttää hyvin yksinkertaiselta. Mutta epäilen tokko

me koskaan tiedämme syitä tekoihimme. Ainoa vallan yksinkertainen

asia on mennä suoraan sitä kohti mitä tahtoo ja tarttua siihen.

Otaksun etten rakasta sinua, Tavy, mutta usein minusta tuntuu

kumminkin kuin tahtoisin tehdä miehen sinusta. Sinulla on hyvin

hullut käsitykset naisista.

_Octavius (melkein kylmästi)_. Olen täysin tyytyväinen käsitykseeni.

_Anna_. Silloin sinun pitää pysyä heistä erillään ja ainoastaan

uneksia heistä. En menisi naimisiin sinun kanssasi mistään hinnasta,

Tavy.

_Octavius_. Minulla ei ole mitään toivoa, Anna, minun täytyy tyytyä

kohtalooni. Mutta en usko että vallan ymmärrät, kuinka kipeästi se

koskee.

_Anna_. Sinä olet helläsydäminen. Omituista kuinka toisenlainen sinä

olet kuin Violet. Hän on kova kuin rauta.

_Octavius_. Voi, ei, ei. Olen varma että Violetilla on vallan

naisellinen sydän.

_Anna (hiukan kärsimättömästi)_. Miksi sinä puhut noin? Onko siis

epänaisellista olla huolellinen ja järkevä ja katsoa asioita

kauppakannalta? Tahtoisitko että Violet olisi idiootti, tai jotain

pahempaa -- niinkuin minä?

_Octavius_. Jotain pahempaa -- niinkuin sinä! Mitä tarkoitat Anna?

_Anna_. Ooh -- tietysti en tarkoittanut mitään. Mutta minä kunnioitan

Violetia suuresti. Hän kulkee aina omia teitään.

_Octavius (huokaillen)_. Niinkuin sinäkin.

_Anna_. Niin. Mutta hän saa aikaan kaikki houkuttelematta --

saattamatta ihmisiä hempeätuntoisiksi tähtensä.

_Octavius (veljellisellä tunteettomuudella)_. En luule että kukaan

voisi käydä hempeätuntoiseksi Violetin tähden, vaikka hän onkin

kaunis.

_Anna_. Voisi kyllä, jos hän vain tahtoisi.

_Octavius_. Mutta ei kukaan kunnon tyttö tietysti tahallaan leiki

sillä lailla miesten vaistojen kanssa.

_Anna (kohottaen päätään)_. Voi Tavy, Tavy, Ricky, Ticky, Tavy!

Taivas sitä naista auttakoon joka tulee sinun vaimoksesi!

_Octavius (hänen rakkautensa leimahtaen tuleen taas, kun hän kuulee

tuon nimen)_. Voi miksi, miksi, miksi sinä puhut noin? Elä kiduta

minua. En ymmärrä.

_Anna_. Otaksuppas että hän ei aina puhuisi totta, ja että hän

asettaisi ansoja miehille.

_Octavius_. Luuletko että ikinä ottaisin vaimokseni sellaisen naisen?

Minä, joka olen tuntenut sinut!

_Anna_. Hm! No niin, kaikissa tapauksissa hän ei ikinä rupeaisi

vaimoksesi, jos hän olisi vähänkään viisas. Se asia on nyt päätetty.

Ja minä en voi enää puhua tästä. Sano että annat minulle anteeksi,

niin lopetamme keskustelun tästä aineesta.

_Octavius_ Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa ja se asia on

päättynyt. Ja vaikka haavasta vuotaakin verta, et sinä ainakaan ole

koskaan sitä näkevä.

_Anna_. Runollinen viimeiseen saakka. Hyvästi rakas Tavy! _(Hän

taputtaa Tavya poskelle. Äkkiä hänen tekee mieli suudella Tavya,

mutta sitten yhtä äkkinäinen vastenmielisyys häntä estää. Vihdoin hän

juoksee pois puutarhan läpi huvilaan)_.

_Octavius taas hakee turvaa pöydän luota, painaa päänsä käsivarsiinsa

ja nyyhkyttää hiljaa. Rouva Whitefield, joka on käyskennellyt ympäri

Granadan puodeissa, tulee portista, kädessään verkkopussissa joukko

kääröjä, ja näkee Octaviuksen._

_Rouva Whitefield (kiiruhtaen Octaviuksen luo ja nostaen hänen

päätään)_. Mikä sinua vaivaa, Tavy. Oletko sairas?

_Octavius_. Ei, en, en.

_Rouva Whitefield (yhä vielä pidellen hänen päätään, levottomasti)_.

Mutta sinähän itket. Violetin avioliitonko tähden?

_Octavius_. Ei, ei. Kuka kertoi teille Violetista?

_Rouva Whitefield (jättäen pään jälleen omistajalleen)_. Tapasin

Roebuck Ramsdenin ja tuon hirveän irlantilaisen. Onko varma ettet ole

sairas? Mikä sinua vaivaa?

_Octavius (tunteellisesti)_. Ei se ole mitään ei muuta kuin miehen

särkynyt sydän. Eikö se kuulu naurettavalta?

_Rouva Whitefield_. Mutta mistä syystä? Onko Anna tehnyt mitään?

_Octavius_. Ei se ole Annan syy. Ja elkää suinkaan luulko että moitin

teitä.

_Rouva Whitefield (hämmästyen)_. Mistä sitten?

_Octavius (puristaen hänen kättään lohduttavasti)_. mistään. Sanoinhan

etten moiti _teitä_.

_Rouva Whitefield_. Mutta enhän ole mitään tehnyt. Mitä tämä

merkitsee?

_Octavius (hymyillen surumielisesti)_. Ettekö arvaa? Olette vallan

oikeassa pitäessänne Jackia sopivampana mieheksi Annalle kuin minua,

mutta minä rakastan Annaa, ja se koskee hyvin kipeästi. _(Hän nousee

ja astuu ruohokentän keskelle)_.

_Rouva Whitefield (seuraten häntä nopeasti)_. Sanooko Anna että minä

tahdon häntä naimisiin Jackin kanssa?

_Octavius_. Niin, hän kertoi sen minulle.

_Rouva Whitefield (mietteissään)_. Silloin säälin sinua, Tavy. Hän

sanoo sillä tavalla siksi että hän itse tahtoo naimisiin Jackin

kanssa. Vähät hän siitä välittää mitä minä sanon tai tahdon.

_Octavius_. Mutta hän ei sanoisi semmoista, ellei hän sitä uskoisi.

Ette suinkaan epäile Annaa -- _petoksesta!!_

_Rouva Whitefield_. Vähätpä siitä, Tavy. En tiedä mikä on parempi

nuorelle miehelle, sekö että hän tietää liian vähän, niinkuin sinä,

vaiko liian paljon, niinkuin Jack.

_Tanner palaa._

_Tanner_. Nyt olen saattanut vanhan Malonen perille. Esitin hänet

Mendoza osakeyhtiölle ja jätin molemmat rosvot keskenään sopimaan

asioistaan. Halloo, Tavy! Onko jotain hullusti?

_Octavius_. Minun kai täytyy mennä hautomaan silmiäni. _(Rouva

Whitefieldille)_. Sanokaa hänelle toivonne. _(Tannerille)_. Saat

uskoa minua kun sanon että Anna suostuu siihen.

_Tanner (hämmästyneenä)_. Suostuu! Mihin?

_Octavius_. Siihen mitä rouva Whitefield toivoo. _(Hän astuu

arvokkaasti huvilaan)._

_Tanner (rouva Whitefiieldille)_. Tämä on hyvin salaperäistä. Mitä te

toivotte? Se on täytettävä, olkoon se mitä tahansa.

_Rouva Whitefield (irvistävällä kiitollisuudella)_. Kiitos, Jack.

_(Hän istautuu. Tanner tuo toisen tuolin pöydän luota ja istuu

lähelle häntä nojaten kyynäspäitään polviinsa ja kiinnittäen koko

huomionsa rouva Whitefieldiin)_. En ymmärrä miksi toisten ihmisten

lapset aina ovat niin hyviä minulle vaikka omani välittävät minusta

niin vähän. Ei ole ihme etten näytä kykenevän pitämään huolta

Annasta ja Rhodasta niinkuin sinusta ja Tavysta ja Violetista.

Maailma on hyvin nurinkurinen. Ennen se tuntui niin suoralta ja

yksinkertaiselta, mutta nyt ei kukaan näytä ajattelevan ja tuntevan

niinkuin pitäisi. Ei mikään ole ollut oikeassa kunnossa enää siitä

lähtien kun professori Tyndale piti sen puheensa Belfastissa.

_Tanner_. Niin se on. Elämä on monimutkaisempaa kuin luulimme. Mutta

millä voinkaan palvella teitä?

_Rouva Whitefield_. Siitä minun juuri piti puhua sinulle. Tietysti

sinä nait Annan kysymättä tahdonko vai enkö --

_Tanner (säpsähtäen)_. Minusta tuntuu niinkuin minut naitettaisi

Annalle kysymättä tahdonko minä vai enkö.

_Rouva Whitefield (rauhallisesti)_. Sekin on vallan mahdollista.

Tiedäthän millainen hän on, kun hän on saanut jotain päähänsä. Mutta

elä syytä minua, muuta en pyydä. Tavy kertoi juuri hänen sanoneen,

että minä tahdon häntä naimisiin sinun kanssasi, ja nyt on poika

raukan sydän murtua siitä syystä, sillä Tavy on kovasti rakastunut

Annaan, vaikka taivas yksin tietää mikä häntä Annassa viehättää.

_Minä_ en ainakaan tiedä. Ei maksa vaivaa sanoa Tavylle että Anna

panee asioita ihmisten päähän kertomalla että minä tahdon sitä tai

sitä, vaikkei semmoinen ajatus ikinä ole johtunut mieleenikään. Se

vain kiihoittaa Tavya minua vastaan. Mutta sinä ymmärrät paremmin.

Siis, jos nait hänet, niin elä syytä minua.

_Tanner (painolla)_. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta naida

häntä.

_Rouva Whitefield (hiljaisesti)_. Hän sopisi sinulle paremmin kuin

Tavylle. Sinussa hän löytäisi vertaisensa, Jack. Toivoisin että hän

kerran löytäisi vertaisensa.

_Tanner_. Ei kukaan mies vedä vertoja naiselle paitsi keppi kädessä

ja naulat koroissa. Eikä aina edes silloinkaan. Kaikissa tapauksissa

minä en voisi kohdata häntä keppi kädessä. Olisin suorastaan hänen

orjansa.

_Rouva Whitefield_. Ei. Hän pelkää sinua. Sinä sanoisit hänelle

ainakin totuuden hänestä itsestään. Eikä hän pääsisi siitä yhtä

helposti kuin minun kanssani.

_Tanner_. Jokainen sanoisi minua pedoksi, jos sanoisin Annalle

totuuden hänestä itsestään ja hänen oman siveysoppinsa sanoilla.

Ensiksikin, Anna puhuu asioita, jotka eivät ole täysin tosia.

_Rouva Whitefield_. Olen iloinen että joku edes huomaa, ettei hän ole

enkeli.

_Tanner_. Lyhyesti -- sanoakseni tuon niillä sanoilla, joita

suuttunut aviomies tulisi käyttämään puhuessaan suoraa kieltä -- Anna

on valehtelija. Ja koska hän on rakastuttanut Tavyn suin silmin,

ollenkaan aikomattakaan ottaa häntä, hän on keimailija, käyttääkseni

tavallista keimailijan määritelmää, jonka mukaan keimailija on

nainen, joka koettaa herättää tunteita, joita hän ei aio tyydyttää.

Ja koska hän nyt on saanut teidät niin pitkälle, että melkein olette

valmis uhraamaan minut alttarille saadaksenne jonkun sanomaan

hänelle totuuden vasten kasvoja, niin päätän että hän myöskin on

petturi. Hän ei voi pettää miehiä samalla lailla kuin naisia. Siis

hän tavallisesti epäröimättä käyttää personallista viehätysvoimaansa

saadakseen miehet tottelemaan tahtoaan. Siitä syystä hän on vielä

jotain muuta, jolle en keksi kohteliasta nimitystä.

_Rouva Whitefield (lempeästi moittien)_. Ethän voi pyytää

täydellisyyttä.

_Tanner_. En pyydäkkään. Mutta se minua harmittaa että Anna

vaatii täydellisyyttä. Tiedän varsin hyvin että kaikki tuo puhe

valehtelemisesta ja keikailemisesta ja petoksesta on vain keksitty

siveellinen syytös, jonka voi heittää kenen silmille tahansa. Me

kaikki valehtelemme, me kaikki petämme niin paljon kuin uskallamme,

me kaikki koetamme voittaa ihailua ajattelemattakaan ansaita

sitä, me kaikki koetamme kantaa niin paljon korkoja kuin suinkin

viehätysvoimastamme. Jos Anna myöntäisi tuon, en riitelisi hänen

kanssaan. Mutta hän ei myönnä. Jos hän saa lapsia, käyttää hän heidän

valehtelemistaan huvittaakseen itseään antamalla heille selkään. Jos

joku toinen nainen iskee silmänsä minuun, kieltäytyy Anna kaikesta

tuttavuudesta keimailijan kanssa. Hän tekee itse mitä ikinä tahtoo,

mutta vaatii kaikkien muiden seuraamaan yleisten tapojen määräyksiä.

Sanalla sanoen, voin kestää mitä tahansa paitsi hänen kirottua

ulkokultaisuuttaan. Sitä en kestä.

_Rouva Whitefield (tyytyväisyyden valtaamana kuullessaan oman

mielipiteensä niin voimakkaasti lausuttuna)_. Oo -- hän on

ulkokullattu. Sitä hän on tosiaankin!

_Tanner_. Miksi siis tahdotte minua naimaan hänet?

_Rouva Whitefield (valittavasti)_. Kas niin! Se on sittenkin minun

syyni. En ikinä ajatellutkaan mitään sellaista ennenkuin Tavy kertoi

hänen sanoneen, että minä sitä tahdoin. Mutta tiedäthän että pidän

niin paljon Tavysta. Hän on kuin oma poikani. Enkä minä soisi että

häntä poljettaisi ja saatettaisi onnettomaksi.

_Tanner_. Mutta minusta ei ole lukua, niinkö?

_Rouva Whitefield_. Oo -- sinä olet erilainen. Sinä kyllä pidät

huolta itsestäsi. Sinä pitäisit häntä kurissa. Ja täytyyhän hänen

kumminkin kerran joutua naimisiin.

_Tanner_. Ahaa! Siinä puhuu elämän vaisto. Te vihaatte häntä, mutta

tunnette kumminkin että teidän pitää naittaa hänet.

_Rouva Whitefield (nousten kauhistuksissaan)_. Tarkoitatko että

vihaan omaa tytärtäni! Et suinkaan uskone minua niin hirveäksi ja

luonnottomaksi äidiksi, vaikka näenkin hänen virheensä.

_Tanner (kyynillisesti)_. Te siis rakastatte häntä?

_Rouva Whitefield_. Tietysti. Kuinka omituisesti sinä puhut, Jack!

Emmehän voi sille mitään että rakastamme omaa lihaamme ja vertamme.

_Tanner_. Tuntuu ehkä miellyttävimmältä sanoa niin. Omasta puolestani

epäilen että sukutaulujen luonnollisena pohjana on luonnollinen

vastenmielisyys. _(Hän nousee)._

_Rouva Whitefield_. Sinun ei pitäisi puhua noin, Jack. Toivon ettet

sano Annalle, mitä olen sinulle puhunut. Tahdoin vain saada oman

suhteeni selvitetyksi sinulle ja Tavylle. En voinut sietää että minua

syytettiin kaikesta.

_Tanner (kohteliaasti)_. Juuri niin.

_Rouva Whitefield (tyytymättömänä)_. Ja nyt olen vain pahentanut

asioita. Tavy on suuttunut minuun, koska en jumaloi Annaa. Ja kun

sitten pantiin päähäni että Annan pitäisi mennä naimisiin sinun

kanssasi, niin mitä voin sanoa muuta kuin että se olisi oikein

hänelle.

_Tanner_. Kiitos.

_Rouva Whitefield_. Elä nyt taas väännä sanojani muuksi kuin mitä

tarkoitan. Täytyy olla rehellinen --

_Anna tulee huvilasta Violetin kanssa, joka on ajelupuvussa._

_Anna (astuu äitinsä oikealle puolelle uhkaavalla

kohteliaisuudella)_. No, äiti kultaseni. Sinulla on ollut hauska

puhella Jackin kanssa. Joka sana kuuluu, ympäri taloa.

_Rouva Whitefield (kalveten)_. Oletko sinä kuunnellut --

_Tanner_. Rauhoittukaa. Anna vain -- hm, mehän juuri puhuimme siitä

hänen tavastaan. Hän ei ole kuullut sanaakaan.

_Rouva Whitefield (rohkeasti)_. Sama se, vaikka olisikin kuullut.

Minulla on oikeus sanoa mitä haluan.

_Violet (tullen ruohokentälle rouva Whitefieldin ja Tannerin

väliin)_. Tulin sanomaan hyvästi. Lähden lempiviikkojani viettämään.

_Rouva Whitefield (itkien)_. Voi, elä sano niin, Violet. Ilman häitä,

ilman aamiaiskutsuja, ilman pukuja, ilman mitään.

_Violet (hyväillen häntä)_. En viivy kauan.

_Rouva Whitefield_. Elä anna hänen viedä sinua Amerikkaan. Lupaa

ettet anna.

_Violet (hyvin päättävästi)_. En tosiaankaan. Elkää itkekö, täti.

Minähän menen vain hotelliin.

_Rouva Whitefield_. Mutta kun lähdet tuossa puvussa ja

matkakapineitten kanssa, näyttää -- _(hän ei voi puhua

nyyhkytyksiltä, mutta jatkaa hetken perästä)_. Jospa sinä olisit

minun tyttäreni, Violet!

_Violet (lohduttaen)_. Olenhan minä. Nyt Anna tulee mustasukkaiseksi.

_Rouva Whitefield_. Anna ei välitä minusta vähääkään.

_Anna_. Hyi äiti! Nyt et saa itkeä enää. Tiedäthän että Violet ei

pidä siitä. _(Rouva Whitefield pyyhkii silmänsä ja lyyhistyy kokoon)._

_Violet_. Hyvästi Jack!

_Tanner_. Hyvästi Violet!

_Violet_. Jota pikemmin sinäkin menet naimisiin, sitä parempi. Sinua

ymmärretään paljoa vähemmin väärin sitten.

_Tanner (vastahakoisesti)_. Minä aivan uskon että minut naitetaan

vielä tänä päivänä. Te näytte kaikki päättäneen sen asian.

_Violet_. Hullummin sinulle voisi käydä. _(Rouva Whitefieldille

pannen kätensä hänen vyötäisilleen)._ Tulkaa minun kanssani

hotelliin. Tuo pieni matka virkistää varmaan. Mennään sisään hakemaan

takkia. _(Hän vie rouva Whitefieldin huvilaan päin)_.

_Rouva Whitefield (heidän astuessaan puutarhan läpi)_. En ymmärrä

mitä minun pitää tehdä, kun te kaikki lähdette pois, eikä jää muita

kuin Anna taloon, ja hän on koko ajan herrojen kanssa! Eihän sinun

miehesi tietysti tahdo taloon tällaista vanhaa vaimoa. Oo -- elä

koeta olla kohtelias, kyllä minä tiedän mitä ihmiset ajattelevat --

_(Hän puheskelee itsensä ja Violetin pois kuuluvista ja näkyvistä)._

_Anna miettien Violetin viimeistä satunnaista huomautusta Tannerille,

katselee häntä veitikkamaisesti hetkisen kiireestä kantapäihin.

Vihdoin hän lausuu mielipiteensä._

_Anna_. Violet on vallan oikeassa. Sinun pitäisi mennä naimisiin.

_Tanner (äkkiä)_. Anna, minä en mene naimisiin sinun kanssasi.

Kuuletko? En, en, en, _en tahdo!_

_Anna (tyyneesti)_. Eihän kukaan ole sitä pyytänytkään. Se seikka on

siis päätetty.

_Tanner_. Ei kukaan ole pyytänyt, mutta jokainen pitää asiata

päätettynä. Se on ilmassa. Kun tulemme yhteen, poistuvat toiset jos

jonkin mielettömän syyn nojalla, jättääkseen meidät kahden kesken.

Ramsden ei enää solvaa minua, ja hänen silmänsä loistavat niinkuin

hän jo hengessä antaisi sinut minulle kirkossa. Tavy käskee minun

puhua äitisi kanssa ja antaa minulle siunauksensa. Straker kohtelee

sinua julkisesti tulevana emäntänään. Hän siitä minulle ensin

sanoikin.

_Anna_. Siitäkö syystä sinä läksit pakoon?

_Tanner_. Siitä syystä. Mutta ainoastaan joutuakseni ensin

lemmensairaan rosvon käsiin ja sitten kiinniotetuksi kuin vallaton

koulupoika.

_Anna_. Ellet tahdo mennä naimisiin, niin ole ilman _(hän kääntyy

pois ja istautuu tuolille kaikessa rauhassa)_.

_Tanner (seuraten häntä)_. Tahtooko kukaan mennä hirsipuuhun? Ja

kumminkin menevät miehet vastustamatta hirsipuuhun koko iäkseen,

vaikka he edes voisivat iskeä sinimarjan papin silmään. Me täytämme

maailman tahdon emmekä omaamme. Minulla on kamala tunne, että annan

naittaa itseni siksi että maailma tahtoo että sinulla pitää olla mies.

_Anna_. Kai minulle joskus pitää tulla mies.

_Tanner_. Mutta miksi _minä_ -- juuri minä kaikkien miesten

seasta? Avioliitto on minulle uskoni kieltämistä, sieluni pyhätön

solvaisemista, miehuuteni loukkaamista, esikoisoikeuteni myymistä,

häpeällistä antautumista, tappion hyväksymistä. Minä tulen

rappeutumaan niinkuin ainakin esine, joka jo on tehtävänsä tehnyt

ja siis on tarpeeton enää. Sen sijaan että nyt olen mies, jolla

on tulevaisuus, tulee minusta silloin mies, jolla on menneisyys.

Kaikkien muitten aviomiesten rasvaisissa silmissä olen lukeva heidän

tyytyväisyytensä siitä että uusi vanki on saapunut heidän kurjuuttaan

jakamaan. Nuoret miehet tulevat pilkkaamaan minua menneenä miehenä.

Naiset, joille aina olen ollut arvoitus ja mahdollisuus, tulevat

pitämään minua vain toisen omaisuutena, jonkunmoisena toisen luokan

miehenä.

_Anna_. Voihan vaimosi pukeutua myssyyn ja laittaa itsensä rumaksi

tukeakseen sinua siveellisesti, niinkuin minun isoäitini.

_Tanner_. Jotta hän sitä julkeammin näyttäisi voitonriemuaan

heittämällä julkisesti pois syötin, kun saalis on häkissä!

_Anna_. Olisiko eroitus niin suuri? Kauneus on hyvää ensi

katsannolla, mutta katsooko kukaan sitä enää, kun se on ollut kolme

päivää talossa? Minusta meidän taulumme olivat niin kauniit, kun isä

ensin osti ne, mutta vuosikausiin en ole enää vilaissutkaan niihin.

Sinä et yhtään välitä minun ulkomuodostani. Et enempää kuin jos

olisin sateenvarjoteline.

_Tanner_. Se on vale, sinä vampyyri. Se on vale.

_Anna_. Imartelija! Miksi koetat viehättää minua, koska et tahdo

mennä naimisiin kanssani?

_Tanner_. Elämän Voima! Olen Elämän Voiman kourissa!

_Anna_. En ymmärrä ollenkaan.

_Tanner_. Miksi et nai Tavya? Hän on halukas. Etkö voi olla

tyytyväinen, ellet saa ponnistaa voimiasi?

_Anna (kääntyen häneen aivan kuin sanoakseen hänelle salaisuuden)_.

Tavy ei mene koskaan naimisiin. Etkö sinä ole huomannut että

semmoiset miehet eivät koskaan joudu avioliittoon?

_Tanner_. Mitä! Mies joka jumaloi naisia! Joka ei luonnosta löydä

mitään muuta kun runollisia maisemia lemmen duettoja varten! Tavy,

ritarillinen, uskollinen, helläsydäminen, vilpitön Tavy! Tavyko

ei menisi naimisiin? Hän on syntynyt varta vasten hurmaantumaan

ensimäisestä sinisestä silmäparista, joka kadulla sattuu häntä

kohtaamaan.

_Anna_. Niinpä kyllä. Mutta kaikissa tapauksissa semmoiset miehet

aina elävät mukavissa vanhanpojan huoneustoissa särkyneine

sydämineen, talonemäntiensä ihailemina, eivätkä koskaan mene

naimisiin. Mutta semmoiset miehet kuin sinä aina menevät.

_Tanner (lyöden otsaansa)_. Kuinka pelottavan, hirvittävän totta.

Se on koko ikäni tuijottanut silmiini, enkä koskaan ennen ole sitä

nähnyt.

_Anna_. Oo -- naisten laita on sama. Runollinen luonne on hyvin

suloinen, hyvin viaton ja runollinen, mutta se on vanhanpiian luonne.

_Tanner_. Karu. Elämän Voima kulkee sen ohi.

_Anna_. Niinpä kyllä -- jos tarkoitat sitä Elämän Voimalla.

_Tanner_. Etkö sinä välitä Tavysta?

_Anna (katsoo ympärilleen tarkasti, ollakseen varma siitä että Tavy

ei kuule)_. En.

_Tanner_. Ja sinä välität minusta?

_Anna (nousten hiljaa ja pudistaen sormeaan hänelle)_. Kas niin Jack!

Käyttäydy siivosti.

_Tanner_. Hirveä, julkea olento! Piru!

_Anna_. Boa constrictor! Elefantti!

_Tanner_. Ulkokullattu!

_Anna (pehmeästi)_. Täytyy olla tulevan mieheni tähden.

_Tanner_. Minunko tähteni! _(Korjaten sanansa raivoissaan)_.

Tarkoitan hänenkö tähtensä.

_Anna (ei ole huomaavinaan korjausta)_. Niin, sinun tähtesi. Sinun

olisi paras naida ulkokullattu nainen, Jack. Semmoiset naiset, jotka

eivät ole ulkokullattuja, käyskentelevät ympäri reformipuvuissa,

tulevat loukatuiksi ja joutuvat jos jonkinlaiseen kiehuvaan veteen.

Ja heidän miehensä tulevat myöskin vedetyiksi sinne ja elävät kaiken

ikänsä uusien rettelöiden pelossa. Etkö sinä mieluummin tahtoisi

vaimoa, johon voit luottaa?

_Tanner_. En, tuhat kertaa en! Kiehuva vesi juuri on

vallankumouksellisen oikeata elementtiä. Miehiä puhdistetaan samalla

lailla kuin maitokehloja, kalttaamalla varilla vedellä.

_Anna_. Kylmällä vedellä on myöskin hyvät puolensa. Se on

terveellistä.

_Tanner (epätoivoisena)_. Sinä olet sukkela. Päättävällä hetkellä

Elämän Voima antaa sinulle mitä ominaisuuksia tahansa. Hyvä

on. Osaan minäkin olla ulkokullattu. Isäsi testamentti määräsi

minut holhoojaksesi eikä kosijaksesi. Aion pysyä uskollisena

kutsumukselleni.

_Anna (matalalla sireeni-äänellä)_. Hän kysyi minulta ketä tahtoisin

holhoojakseni, ennenkuin hän teki testamenttinsa, ja minä valitsin

sinut.

_Tanner_. Sinun tahtosi siis! Ansa oli viritetty alusta alkaen.

_Anna (kooten koko viehätysvoimansa)_. Alusta alkaen -- lapsuudesta

alkaen -- meille molemmille -- Elämän Voiman virittämä.

_Tanner_. Minä en tahdo mennä naimisiin kanssasi. En tahdo!

_Anna_. Kyllä sinä tahdot.

_Tanner_. En, en, en.

_Anna_. Tahdot, tahdot, tahdot.

_Tanner_. En.

_Anna (houkutellen -- rukoillen -- melkein näännyksissä)_. Tahdothan.

Ennenkuin on liian myöhäistä katua.

_Tanner (säpsähtäen aivan kuin kuulisi kaiun menneisyydestä)_.

Milloin tämä tapahtui minulle ennen? Uneksimmeko molemmat?

_Anna (äkkiä kadottaen rohkeutensa, ja tuskalla jota hän ei peitä)_.

Ei. Me olemme valveilla, ja sinä sanoit _en_. Siinä kaikki.

_Tanner (jyrkästi)_. Entä sitten?

_Anna_. Minä erehdyin, ei muuta. Sinä et rakasta minua.

_Tanner (temmaten hänet syliinsä)_. Se ei ole totta. Minä lemmin

sinua. Elämän Voima hurmaa minut. Pidän koko maailmaa sylissäni,

syleillessäni sinua. Mutta minä taistelen vapauteni, kunniani,

itseni, jakamattoman itseni puolesta.

_Anna_. Onnesi ansaitsee sen uhrin.

_Tanner_. Antaisitko sinä vapauden ja kunnian ja itsesi onnen edestä?

_Anna_. Ei se tule olemaan pelkkää onnea minulle. Ehkä kuolema.

_Tanner (valittaen)_. Se pitää kiinni ja koskee. Mitä olet löytänyt

minussa? Isänkö sydämen ja äidin?

_Anna_. Ole varovainen, Jack. Jos joku sattuisi tulemaan, kun

seisomme näin, täytyisi sinun naida minut.

_Tanner_. Vaikka seisoisimme jyrkänteen reunalla, puristaisin sinua

vain lujemmin ja hyppäisin.

_Anna (läähättäen ja väsymistään väsyen)_. Jack, päästä minut. Olen

uskaltanut niin paljon -- sitä kesti kauemmin kuin luulin. Päästä

minut. En kestä enää.

_Tanner_. En minäkään. Surmatkoon se meidät.

_Anna_. Niin. En välitä. Voimani ovat lopussa. Luulen pyörtyväni.

_Sillä hetkellä Violet ja Octavius tulevat huvilasta rouva

Whitefieldin kanssa, joka on pukeutunut ajoretkeä varten. Samaan

aikaan Malone ja Ramsden Mendozan ja Strakerin seuraamina

ilmestyvät portille. Tanner häpeissään päästää irti Annan, joka

puolipyörryksissä kohottaa käden otsalleen._

_Malone_. Olkaa varovainen. Neiti on sairas.

_Ramsden_. Mitä tämä merkitsee?

_Violet (juosten Annan ja Tannerin väliin)_. Oletko sairas?

_Anna (horjuen, mutta ponnistaen voimiaan)_. Olen luvannut ruveta

Jackin vaimoksi. _(Hän pyörtyy. Violet polvistuu hänen viereensä

ja tarttuu hänen käteensä. Tanner juoksee ja ottaa kiinni hänen

toisesta kädestään koettaen nostaa hänen päätään. Octavius menee

auttamaan Violetia, mutta ei tiedä mitä tehdä. Rouva Whitefield

kiiruhtaa takaisin huvilaan. Octavius, Malone ja Ramsden juoksevat

Annan luo ja kumartuvat hänen ylitsensä auttaakseen. Straker astuu

rauhallisena Annan jalkapuoleen ja Mendoza pääpuoleen, tyyneenä ja

itsetietoisena)._

_Straker_. Hyvät naiset ja herrat. Hän ei tarvitse väkijoukkoa

ympärilleen, vaan ilmaa -- niin paljon kuin suinkin. Olkaa hyvä

ja siirtykää -- _(Malone ja Ramsden sallivat hänen hiljaa työntää

heidät puutarhaan päin, jonne Octavius, tuntien hyödyttömyytensä,

seuraa heitä. Straker mennessään heidän perässään, seisahtuu hetkeksi

opettamaan Tanneria)_. Elkää nostako hänen päätään, herra Tanner.

Antaa sen maata maassa, että veri pääsee virtaamaan siihen.

_Mendoza_. Hän on oikeassa herra Tanner. Luottakaa Sierran ilmaan.

_(Hän vetäytyy hienotuntoisesti puutarhan portaille)._

_Tanner (nousten)_. Alistun suuremman fysiologisen taitonne alle,

Henry. _(Hän vetäytyy ruohokentän nurkkaan ja Octavius rientää heti

hänen luokseen)._

_Octavius (syrjässä Tannerille, tarttuen hänen käteensä)_. Jack! Ole

onnellinen!

_Tanner (syrjässä Tavylle)_. En koskaan kosinut häntä. Tämä on

minulle viritetty ansa. _(Hän astuu puutarhaan päin. Octavius jää

seisomaan kivettyneenä)_.

_Mendoza (mennen rouva Whitefieldiä vastaan, joka tulee huvilasta,

kädessään lasi konjakkia)_. Mitä tuo on, rouva? _(Hän ottaa lasin)._

_Rouva Whitefield_. Hiukan konjakkia.

_Mendoza_. Pahinta mitä voisitte hänelle antaa. Sallikaa minun --

_(Hän nielee sen)_. Luottakaa Sierran ilmaan, hyvä rouva.

_Hetkeksi miehet unohtavat Annan ja tuijottavat Mendozaan._

_Anna (Violetin korvaan, kiertäen kätensä hänen kaulaansa)_. Violet,

sanoiko Jack mitään, kun pyörryin?

_Violet_. Ei.

_Anna_. Ah! _(äänettömällä rauhan ilmeellä hän vaipuu taas alas)._

_Rouva Whitefield_. Voi, nyt hän pyörtyy taas!

_Kaikki ovat taas juoksemaisillaan Annan luo, mutta Mendoza estää

heitä varoittavalla käden liikkeellä._

_Anna (veltosti)_. Ei, en pyörry. Minun on hyvä olla.

_Tanner (äkkiä astuen päättävästi hänen luokseen ja ottaen

hänen kätensä Violetin kädestä, koettaa hänen valtasuontaan)_.

Valtasuonihan vallan jyskyttää. Nouse ylös. Mitä tyhjiä! Ylös heti!

_(Nostaa hänet ylös muitta mutkitta)._

_Anna_. Niin, olen jo toipunut taas. Mutta sinä melkein surmasit

minut, Jack.

_Malone_. Kovakourainen kosija! Mutta ne ovat aina paraat, neiti

Whitefield. Onnittelen teitä, herra Tanner. Ja toivon että saamme

kohta tervehtiä teitä luonamme linnassamme.

_Anna_. Kiitos! _(Hän kulkee Malonen ohi Octaviuksen luo)_. Ricky

Ticky Tavy! Onnittele minua. _(Syrjässä hänelle)_. Tahtoisin sinut

itkemään viimeisen kerran.

_Octavius (lujasti)_. Ei mitään kyyneleitä enää. Olen onnellinen

sinun onnestasi. Ja uskon sinuun kaikesta huolimatta.

_Ramsden (astuen Malonen ja Tannerin väliin)_. Olet onnen poika, Jack

Tanner. Kadehdin sinua.

_Mendoza (tullen Violetin ja Tannerin väliin)_. Hyvä herra, elämässä

on kaksi murhenäytelmää. Toinen on siinä että ihminen ei saa

sydämensä toiveita täytetyiksi. Toinen on siinä että hän saa. Minun

kohtaloni ja teidän.

_Tanner_. Herra Mendoza, minulla ei ole mitään sydämen toiveita.

Ramsden, teidän on hyvin helppo sanoa minua onnen pojaksi. Te olette

vain katsojana. Mutta minä olen toinen asianomaisista ja ymmärrän

asian paremmin. Anna, eläppäs johdata Tavya kiusaukseen, vaan palaa

minun luokseni.

_Anna (myöntyen)_. Kuinka järjetön sinä olet, Jack. _(Hän tarttuu

Tannerin tarjoamaan käsivarteen)_.

_Tanner (jatkaen)_. Minä vakuutan juhlallisesti että en ole onnen

poika. Anna _näyttää_ onnelliselta, mutta hän vain riemuitsee

voitostaan, menestyksestään. Tämä ei ole onnea, vaan se hinta, josta

voimakkaat myyvät onnensa. Tänä iltapäivänä me olemme molemmat

luopuneet onnesta, luopuneet vapaudesta, luopuneet rauhasta ja

ennen kaikkea luopuneet tuntemattoman tulevaisuuden haaveellisista

mahdollisuuksista, antautuaksemme talous- ja perhehuoliin. Pyydän

ettei kukaan mies käytä hyväkseen tätä tilaisuutta ruvetakseen

puolijuovuksiin ja pitääkseen hupsuja puheita sekä lausuakseen

epäonnistuneita sukkeluuksia minun kustannuksellani. Me aiomme

kalustaa kotimme oman makumme mukaan, ja täten ilmoitan että

ne seitsemän tai kahdeksan matkakelloa, ne neljä tai viisi

pukulaatikkoa, vihannesmaljat, lihaveitset ja kalakahvelit,

Tennysonin nahkakansiin sidotut runot ja kaikki muut kapineet, joita

aiotte meille lahjoittaa, myydään heti paikalla ja tuloilla ostetaan

Vallankumouksellisen käsikirjoja vapaasti lainattaviksi. Avioliitto

solmitaan kolme päivää sen jälkeen kun olemme palanneet Englantiin,

erityisen lupakirjan nojalla piirituomarin toimistossa, minun

asianajajani ja hänen apulaisensa läsnä ollessa, jotka herrat, samoin

kuin asianomaiset, ovat puetut tavalliseen kävelypukuun --

_Violet (syvällä vakuutuksella)_. Olet sinä koko peto, Jack.

_Anna (katsoen Tanneriin hellällä ylpeydellä ja hyväillen hänen

käsivarttaan)_. Elä välitä hänestä, kulta. Jatka pakinaasi.

_Tanner_. Pakinaasi!

_Yleistä naurua._