III.

Sunkreinin kasvatti.

Siinä se oli metsäpolun vieressä, aivan nurmikon reunalla, vähän matkaa

laveasta Pohjan niitystä, tuo niin sanottu "littoskivi". Se oli

tavallisen huoneen korkuinen, ylöspäin kaventuva, vähäsen sinnepäin,

kuin Egyptin pyramiidia olen nähnyt kuvatuksi. Pääsi sen huipulle

ihminenkin, sillä pitkin sen kuvetta oli loukeroita, jotka kiipeäjälle

jalan sijaa tarjosivat. Hupaista oli muuten nähdä, kuinka Kalterin

Ullan vuohet littoskivellä kilinensä leikittelivät. Jyrkkää rinnettä ne

juoksivat huimaavaa vauhtia, ja tekivät senkin seitsemän hyppäystä ja

kuperkeikkaa. Lapset odottivat puolinaisella vahingon ilolla

jonkun noista uskalikoista joka silmänräpäys rapsahtavan maahan ja

säärensä taittavan. Vaan loppupäätös oli aina se, että Ullan Kalle

sota-päällikön ylpeydellä silmäili vuohiansa ja varmuudella lausui: ei

tule mitään meidän muorin kuolemasta. Toiset lapset olivat melkein

vihaisia hänellekkin siitä, ett'ei heille sattunut huvia nähdä vuohen

jalkojansa taittavan. Mutta palataksemme vielä kiveen, oli se kelpo

"littoskivi"; aika jättiläistä olisi tarvittu, jos sillä kivellä oli

"littosta" eli "voileipiä" heitettävä. Littoskiven juurella oiva lähde;

vesi oli siinä kirkasta ja maukasta; ja historiallisena totuutena on

mainittava, että Herra Vallesmannikin kerran ryöstöretkellä ollessaan

oli littoslähteestä juonut, ja kiittänyt sen vettä mainioksi,

Mutta lähteeltä kiviheiton matkan päässä oli suutari Sunkreinin asumus.

Piha oli viheriäinen ja sievä; siinä kasvoi suuri pihlaja ja mehevä

tuomi; keisarin kukat prameilivat seinuksella kilpaa orvokkien ja

muiden luonnon vapaiden impien kanssa. Itse huoneuksessa oli neljä

suojaa: pirtti, sen vastapäätä, eli sen suulla aittahuone, niiden

välillä porstua; ja porstuan perässä oli pieni kammari kuin "pääskysen

pesä". Hauskalta tuntui kyllä nähdä tuota pientä asumusta. Sen

siintyneet kattomalat ja seinät, sen punatut akkunalaudat, valkeaksi

savettu katon harjalla törröttävä takanpiippu, aitan nurkalla

korkeuteen kohoova viiri kukkoinensa, sanalla sanoen: tuo asumus teki

katselijaan hyvän vaikutuksen. Siinä suutari oleskeli silloin, kun ei

ollut läänissänsä neulomassa. Sen oli hän perinyt vanhemmiltansa,

niiden kuoltua, ja siinä oli hän jo asunut toista kymmentä vuotta ihan

yksinään. Hyvin oli hän toimeen tullut; mutta mikäs hänen olikaan!

Olihan kuppari-Kaisa sielunsa autuuden uhalla vannonut hänellä olevan

aarteen, jonka hän muka pyttyyn kätkien oli haudannut tuuhean kuusen

alle. Kaisa tiesi melkein sanoa, missä aarre oli; mutta eihän sitä

sieltä saanut kukaan, joka ei uhria tuntenut. Mutta nyt, tämän

kertomuksen aikaan, muuttuivat asiat. Vaivais-hoidolta oli hän ottanut

turvattoman Marin hoitaaksensa aivan maksutta sitä varten vain, ett'ei

hänen äitinsä perintöä, tuota rasiaa sisällyksineen, myötäisi hänen

elatukseksensa. Sellaiseen kauppaan olivat kirkkoherra ja vaivaishoito

tietysti olleet hyvinkin tyytyväiset, ja Sunkreini otti Marin

luoksensa: otti hänen "kasvatiksensa ja lailliseksi perilliseksensä".

Hän oli, sanoi hän, mielistynyt tuohon kummalliseen lapseen, jossa

kahdenlaiset "elementit" eli elämänalueet (Latinan kielen tuntija

tietää kyllä, ettei elementti ja elämä sanalla ole sama merkitys; mutta

suutarimme ei tunne latinaa. Elementti on oikeastaan sama kuin

alkuaine. Mutta ettei Sunkreininkaan käännös itse asiassa harhaan vie,

huomaamme, jos tarkemmin hänen lausettaan ajattelemme.), hyvät ja

pahat, olivat tavattomassa sekamelskassa; hän toivoi voivansa ne

hänessä eroittaa, niin että muka hyvät pääsivät hallitsemaan ja pahat

väistyivät.

Siinä toivossa oli vanha poika, tuo haaveillen tiedoitseva uskon mies,

ottanut vilkkaan, vaan taipumattoman tytön kumppaniksensa. Todella

omituinen pari! Kun suutari istui työssänsä, istui Mari pienellä

jakkarallansa ja piirteli korkonaskalilla kummallisia piiruja

anturanahkaan, tai katseli uutta kuva-aapistansa. Usein sattui että

tyttö pisteli parhaan vasikannahan läpiä täyteen; sitten hän asetti sen

päivää vasten, kurkisteli sen läpitse, ja sanoi tähtiä katselevansa;

joskus hän sinkahutti aapisensa nurin niskoin nurkkaan. Hiljaisesti ja

vakavasti nuhteli häntä silloin mestari ja selitti mikä oikein, mikä

väärin on. Eikä olisi luullut tuon hurjan näköisen lapsen niin

maltillisesti kuuntelevan "isän" puhetta -- isäksi oli hän Sunkreinia

tottunut jo nimittämään. Ihmeitä toki oli Sunkreini tehnyt, rakkauden

voimalla oli hän saanut tytön luottamusta, sillä lapset huomaavat hyvin

tarkka-aistisesti, kuka heitä todella rakastaa. Aapista luettiin

ahkerasti, ja ihmeen pian Mari lukemaan oppi. Parin vuoden kuluessa

ehti hän lukea moneen kertaan Sunkreinin kirjaston. Kirjoituksen

oppiminen kävi yhtä sievään, kuin lukeminenkin, sillä peräti terävä

pää, sen myönsi Sunkreini hymyillen, oli tuolla "tenavalla". Olipa

Sunkreini aivan pulassa tiedonhaluisen oppilaansa kanssa, erittäin kun

Böhmeä luettiin. Silloin oli Marilla erinomaisen paljon kysymyksiä

tehtävänä, kysymyksiä, jotka ennen eivät olleet mestarin mieleenkään

tulleet. Mutta hän syventyi silloin korkeimman salattuun katselemiseen

ja uusia selityksiä, henkeviä, asiaan koskevia sai ongelmoihinsa Mari.

Mutta ei ollut tyttö aina niin helposti ohjattava, sillä ei hän suotta

"pohjalaista merenalaa" ollut. Usein katseli hän alaspäin, niinkuin

ennen Pynnölän peräsängyssä. Usein istui hän littoskivellä ja katseli

totisesti yli lavean niittymaan metsän rinnettä kohti. Joskus hän nousi

seisomaan sen huipulle silmäilläksensä kauvas metsän siniharmaata

rantuetta kohti. Äänetönnä kuunteli hän silloin, kuinka käki kukahteli

isossa korpikuusessa, tahi kuinka "taivaan vuohi" mökötti aivan

maallisten kaimojensa tavalla. Luonnon elämä, tasamaan raikas

metsä-ilma oli Marin paras toveri. Kun luonto iloitsi, iloitsi hänkin;

kun metsä huokaili, huokaili hänkin. Väliin nousi hän kivellensä ja

huuhuta huijaili tyyneen ilta-ilmaan. Kymmenkertasesti vastasi silloin

jylheä hongisto ja läheinen Kallasvuori. Huu, hui, kaikui silloin

ylt'ympäri, ja Mari oli iloinen ja tyytyväinen ainakin siksi kerraksi.

Kun taas Ullan Kalle toi metsästä vuohensa littoslähteelle juomaan,

niin uutta hauskuutta oli silloin Marilla ei Kallesta, sillä häntä ei

Mari oikein suvainnut, vaan hänen vuohistansa. Vohlain kanssa kirmasi

hän littoskivellä, kiipeili ja hyppeli niin vallattomasti, että Kalle,

joka oli vanhempi iältään, pelkäsi hänen päistikkaa lähteesen putoavan.

-- Älä putoo, älä putoo, ett'ei niskaluut mene suuhusi, huusi hän

varoittavasti tytölle.

-- Älä putoo, matki tyttö, älä putoo Kalle, ett'ei äitisi toru.

-- Kuinka ma tästä putoon, mätäshän täss' on allani ja vahva maa,

muistutti ällistellen Kalle, joka venyi lonkallaan kiven juurella ja

katseli kirmaajoita.

Osasipa Mari suuttuakin leikkitoverilleen. Vihan vimmassa rupesi hän

yht'äkkiä painimaan isompien vuohten kanssa -- vohliin hän harvoin

kajosi -- ja koetti sysätä niitä alas kiveltä. Mutta näppärästi

juosta kapitti vuohi kiven lapetta alas, tuli maahan ja oli taas

silmänräpäyksessä huipulla, ja alkoi sarvillaan tonkia Maria. Leikkinä

pitivät vuohet vain Marin vihanosoituksia. Ja sentähden olikin Kalle

varma asiassansa, hymyillen hän vain sanoi:

-- Ei siitä Mari mitään tule, että vuohi putoo.

Silloin oli Mari niin äkäinen, ja katsoi Kallea ja hänen nelijalkaisia

tovereitansa niin tuiman pistävällä silmäyksellä, että paimen huusi

paimenettavansa luoksensa ja lähti pois. Mennessänsä hän huusi: Sinä

sen tulen tuonainen Pohjalais-Maija, kuinka oletkin häijy, olet kuin

oletkin sinä vaihetettu pirun kakara!

Silloin istui Mari taas kivellä ja katseli alaspäin. Hän näytti paljon

miettivän. Silmät tuijottivat lähteesen, huulet olivat uhkamielisesti

kiini puserretut, silloin tällöin pudisti hän päätänsä, saadakseen

vallattoman tukkansa silmäin edestä poistetuksi. Mutta sulipa sydän

viimein, ja lauhkea itku kostutti mustan säkenöitsevät silmät.

Näin oli tapahtunut usein littoskivellä. Ullan Kalle tuli usein, heitti

lonkallensa kiven juurelle, ja katsella töllisteli avosuin kivellä

kirmaavaa impeä. Usein muistutti hän vihoissansa Marille tuota

vaihetushistoriaa, eikä silloin leikki maistunut Marista enää miltään.

Ajat ne kuluivat vähitellen. Minuutti minuutin, hetki hetken lisäksi,

siitähän syntyi aika -- äpö ääretön. Vuodet vierivät; hiljaisuudessa

eleli Sunkreini kasvattinsa kanssa. Ihmisillä oli paljon tekemistä

siitä, kuinka he oikeastaan toistensa kanssa toimeen tulivat. Sunkreini

ei enää käynyt läänissänsä neulomassa muualla, kuin Pynnölässä, sitä

vastaan teki hän enemmiten työtä tykönänsä. Kyllähän Sunkreinilla

ihmisiä kävi, mutta hänen perhe-elämästään ei päästy hullua

harmaammaksi. Pienen pöydän ääressä istui useimmiten tummasilmäinen,

lukein uuden näköisiä, kannettomia kirjoja -- kirjoja, kelta-, sini- ja

musta kantisia oli epäilyttävässä määrässä ilmaantunut pieneen

klasikaappiin -- tai istui hän neuloen. Se oli erittäin kummallista

monen mielestä, ja kuka hänen sormensa oli neulalle totuttanut,

siitäkin oli eri mieliä; toiset sanoivat hänen Pynnölän emännän luona

koulua käyvän, toiset taas tuumasivat, että joka pikilangalla osaa

neuloa se pikiämättömänkin kanssa toimeen tulee s.o. että Sunkreini

itse olisi häntä opettanut; Kuppari-Kaisan elävä vakuutus taas oli,

että tuommoiset vaihdokkaat osaavat tehdä kaikkia -- jo ennen

syntymäänsäkin. Ehkä oli näissä mielipiteissä vähän perää kussakin,

mutta tavatonta oli vaan tuon kakaran terävyys ja näppäryys naapurien

mielestä. Pienet taloustoimet teki hän tarkalleen: ihme kuinka hän

miehisen ihmisen "huushollissa" noin oli oppinutkin! Priskin Lilja,

jolle hän Sunkreinin käskystä oli kerran omaa tekemäänsä sahtia

tarjonnut, todisti lujasti sen olleen, kuin "tupultti olutta". Vielä

kummempaa oli kuitenkin se, että hänen neuloksensa oli hienompaa, kuin

muiden tyttöjen, rihmansa tasaisempaa kuin vanhojenkin rihman kutojien;

neuloipa hän kuorenuotan laiseen kankaasen sellaisia koukeloitakin,

ettei kukaan ennen ollut nähnyt -- mutta ne olivat kotosin tuolta --

tuolta hornasta varmaan, oli Kaisa päätellyt. Ja tuo tumma, terävä

katse, se se oli kamalin kaikista. Olihan lapsi kurja tavallisesti

nöyrä, vähäpuheinen tyttöriepu, mutta niin äkkinäinen ja tuulihattu.

Mutta kuinkas kävi kerran Keinumäellä? Silloin hän oli toisella

kymmenellä jo pari, kolme vuotta. Hän nojasi kauvan aikaa mietteissään

vanhaa leppää vasten, katsellen kuinka toiset nuoret kiikkuivat; mutta

armas, kun keinu jäi tyhjäksi! Silloin hän hyppäsi kuin raivio siihen,

rupesi polkemaan ja laulamaan, ja lauloi niinkuin pakana, ja polki kuin

villitty. Ympäri rupesi keinu menemään kuin kela, ja hirveän huimasti

kiersi siinä keinun kaljua urhean uskalias tyttö. Eipä siinä keinussa

ollut sillä tavoin mennyt Koivulan Ristokaan, joka kuitenkin oli

uskaliain kylän pojista, Kauhistuksella katselivat nuoret "suutarin

Maijan" huimaa keinumista.

-- Nyt sen on taas se peijooni sisässä, kuiskailivat he toisillensa.

Ja hirveesti huokuen, kuumana ja hikoilevana pudota mätkähti Mari

nurmelle. Onni ettei tolppiin ja tukipuihin mäsäksi mennyt! Kaikki

olivat säikäyksissä ja neuvottomina.

Sattuiko Maria, uskalsi Koivulan Risto vihdoin häneltä kysyä.

-- Ei, oli Marin lyhyt vastaus. Pois hän sitten läksi Keinumäeltä

taaksensa katsomatta.

Kunnahalta katseli Halkipohjan nuoriso mustatukkaista, sinihameista

impeä, hän kun riensi helevän vihreää oras-vainion syrjää kotiansa

kohti. Totisena oli erittäin Koivulan Risto.

Näin kului vuosi vuodelta; Marista ei sen selvempää metsäkulmalla

saatu. Mutta asia vanhettui. Pidettiin luonnollisena, että

Pohjalais-Maija oli sellainen, kuin hän oli. Enemmän ihmetelty, jos hän

toisellainen olisi ollut. Mari parka! Kuinka vähän kukaan ymmärsi, tai

sittemmin on ymmärtänyt, mikä hänessä oikeastaan liikkui!

Niin ehti Marikin rippikoulun ikään. Ja kirkolle Sunkreini kasvattinsa

lähetti, ja toimitti hänet suntiaalle korttieriin. Yhdessä Pynnölän

Kallen kanssa samosivat he maanantai-aamuisin metsäpolkua kirkolle,

yhdessä tulivat he takaisin perjantai-iltasin. Kolmantena oli joukossa

Ullan Kalle; hän oli tosin paria kolmea vuotta vanhempi, mutta hän

olikin jo kolmatta "löysiä" koulussa; ja kirkkoherra sanoi epäiltäväksi

asiaksi, pääsisikö hän nytkään "edes". Suu auki oli Kalle katsonut

kirkkoherraa silmiin ja mutissut hampaittensa välistä: vai niin.

Mari sitä vastaan oli osannut lukea sekä sisältä että ulkoa; olipa hän

osannut vastatakin papin kysymyksiin. Se vaan oli paha, että hän joskus

oli hajamielinen eikä tiennyt, mistä kysymys oli. Silloin loi

kirkkoherra häneen lempeän-moittivan silmäyksen, ja Mari kuunteli taas

ja katsoi suurilla mustilla silmillänsä opettajansa huuliin.

Rippikoulun loppupäätös oli se, että Mari oli niiden 70:n joukossa,

jotka katsottiin tarpeellisesti valmistuneiksi Herran ehtoolliselle.

V:n seurakunnan lapset laskettiin Juhanneksena ripille. Sen toimituksen

on jokainen lukija nähnyt, jonkatähden kertomus siitä saakin jäädä

sikseen, vaikka aine olisikin kiitollinen, kuten sanotaan. Mainittakoon

vaan, että suutarin Mari oli merkillisen eroava muusta joukosta. Valkea

hame, päässä ei yhtään mitään, korpinkarvainen tukka vain valui

hartioille. Lempeän tyynenä polvistui hän sakramenttia saamaan. Mutta

kyllä olikin kirkkoväellä pakinaa "mustantokosta" tytöstä. Häntä

arveltiin jos joksikin.

-- Tuoko nyt on se suutarin ihmelapsi, kysäsi eräs rusthollin emäntä

Pynnölän emännältä.

-- Se on Sunkreinin kasvatti, vastasi viimemainittu.

-- Eikä edes liinaripsua päässä, vaikk' on pyhä toimitus ja armotyö,

kuiskasi Tanomäen Priita kuppari-Kaisalle.

-- Pakana kuin pakana, huoahti Kaisa hurskaasti ja pani kätensä

ristiin.

Loppuivat ne kirkonmenot, ja väki riensi kotia. Ja matkalla vasta

paljon "mustalaistytöstä" haasteltiin. Mutta virsikirjat kainalossa

asteli pieni parvi tuttaviamme monenloukeroista polkua kohden

Halkipohjan kulmaa. Siinä oli Sunkreini kasvattinensa, siinä Pynnölän

haltijat poikinensa, siinä Saksmanni, siinä Priski-Heikki, siinä

kuppari-Kaisa punaruutuisessa hameessansa kiikutteli sauvansa nojassa.

Ullan Kallen oli käynyt juuri niinkuin kirkkoherra oli epäillytkin.

Kotomiehenä taas Pynnölässä oli pitkä ja laihan kalmea Priskin Liisa.

Siinä nyt asteltiin lämpimänä juhannuspäivänä, puhuttiin ilmanlaadusta,

pellon pehmeydestä, juhannushallasta ja jos jostakin. Vaan äänetönnä

astui kasvatusisänsä rinnalla valkohamehinen Maija.

Ensin oli lakeoita vainioita, sitten kukkivaa niityn nurmea, sitten

upeaa kuusimetsää, sitten tultiin vihreään koivistoon, joka Pynnölän

hevoisha'assa lehviänsä levitti; pitkin linnaniemen niityn aitoviertä

kasvoi lemuavia pihlajia sekaisin tuomien kanssa, ja edempää,

vasikkaha'an koivulehdikön alatse kiilsi juhannusauringon huikaisevassa

valossa Pynnölän järven sinikirkas pinta; kiviheittomatkaa vielä pitkin

kotovainion pientaretta, niin oltiin jo Pynnölässä.

Siellä oli Priskin Liisa laittanut tukevan päivällisen. Päivän

kunniaksi oli valkea liina levitetty pöydälle ja seinäkaapista oli

tammilautaset otettu esille ja pöydälle kauniisen järjestykseen

asetetut. Mitäs muuta kuin mentiin aterialle. Kalle ja Mari olivat

ääneti, niinkuin sopikin; toiset ne pakisivat kaikellaista.

-- Kukahan se vieras herra tänään siellä kirkossa oli, kysyi emäntä.

-- En tiedä minä suinkaan, lausui isäntä, vaikka kyllä näin hänen ensin

perä-ovella, sitten meni hän kuoriin asti, ja katseli rippilapsia koko

ajan niin tarkasti.

-- Niin, selitti Saksmanni, kyllä minä sen vehkeet näin, ensin istui

hän vieressäni käsityöläisten penkissä, vaan kun hän meni kuoriin,

menin minäkin perässä, voidakseni paremmin kuulla lasten vastaukset.

Tutkimisen jälkeen riensi herra unilukkarin luokse, ja unilukkari -- me

laulumiehet olemme hyvät ystävät -- kertoi hänen juuri kysyneen Marin

perustusta.

-- Kyllä tunsin jonkun olleen takanani ja katselleen minua, tunnusti

Mari punastuen.

-- Minä näin hänen muotonsa muuttuneen ensin punaisen, sitten vaalean

karvaiseksi, kertoi Saksmanni.

-- Tämä jotain merkitsee, tuumaili Sunkreini.

-- Kyllä vissiin, vakuutti isäntä.

-- No, mitä ihmeitä lieneekään tekeillä, päivitteli emäntä.

-- Se rikas herra on vissiin heittänyt silmänsä Mariin, niin minä

luulen, lausui varmuudella Priskin Liisa.

-- Minä tiedän, mitä minä tiedän, pakisi kuppari-Kaisa salaperäisesti

ovensuusta, jossa hän söi osaansa kädestään.

Ja vielä enemmän keskusteltiin sinne tänne herrasta, joka Marin

perustusta oli kysynyt.

-- Kaikki on Herran kädessä, oli Sunkreini lopuksi sanonut; ja se

päätös oli kaikkein mielestä viisain. Parin hetken perästä

päivällisvieraat erosivat.

Kun Sunkreini oli päässyt kotia kasvattinsa kanssa, istuivat he

pienelle rahille pihlajan juurelle. Siinä imi mestarin sielu iki

rakkauden tuoksua juhannus-illan juhlallisessa tyynessä. Monasti oli

hän puhunut Marille, miten korkein rakkaus on pukeutunut moninaiseen

pukuun, miten se kedon tuhansista kukkasista ja taivaan tähtitarhasta

luo meihin sydämellisiä silmäyksiä. Sitä rakkautta näytti mestarin

sisällinen silmä tähtäävän, sitä samaista oppilaskin sydänriemulla

nautti; rauhallisen kirkkaina olivat vanhan pojan kasvot, juhlallisen

tyyni oli sillä kertaa immen silmä.

-- Isä, alkoi Mari puhua, olen usein ollut niin paha ja vallaton.

-- Miksi, tyttöni, sitä nyt muistelet; eikö anteeksi-annon sana ole

sieluusi sattunut?

-- Kyllä, mutta sanokaa isäni, eikö se toinen enää saa minua

valtoihinsa?

-- Mikä toinen? puhu tyttöni!

-- Se -- se, joka saattaa minut niin onnettomaksi!

-- Meillä kaikilla on jäsenissämme toinen laki, joka sotii mielemme

lakia vastaan, se ei tule pois juuritetuksi ennenkuin kuolemassa,

vaikka tosin sen voima päivä päivältä on heikontuva.

-- Ei, isä, minä tarkoitan toista. Kylän lapset sanovat minua -- nyt

säihkyi immen silmä -- he sanovat minua vaihetetuksi. Ja minä tunnen,

ett'ei se olento, joka huutaa ja hurjistuu, olekkaan minun olentoni.

Onko perää, että pahalla on erityinen, salainen valta minussa, onko

mahdollista, että kätkyeeseni pantiin pahuuden luomus? Sanokaa, isä

kulta, sanokaa, minä olen niin onneton!

Kauhistuksella kuuli suutari hämärää selitystä siitä aatteesta, joka

tytön nuoreen mielikuvitukseen oli sattumalta, kuni paha siemen

varahtanut ja vihdoin koko olennon anastanut.

Ja Sunkreini selitti asiata, selitti laveasti ja juurta jaksain.

Himokkaasti otti Mari jokaisen sanan hänen huuliltansa. Niinkuin

parantava palsami oli hänestä tuo levollinen, rakkautta henkivä puhe.

Hänen kasvonsa loistivat ilosta, ja isän kaulaan karaten hän virkki:

-- Minä olen siis Mari, äitivainajani oma lapsi, ja minullakin on oma

sielu, Jumalan luoma, puhallus Hänen Hengestään, niinkuin olette

sanoneet; minä en ole siis paljas hirveä pelätti, jonka pimeyden henki

on ilmoille tuonut.

-- Sinä olet oman äitisi lapsi, minun lapseni ja ennen kaikkia Luojan

rakkauden lapsi; älä enää laske tuollaista ajatusta mieleesi: se on

vaan kiusaus.

-- Ja se on minua kauvan kovasti kiusannut. Tuntui usein niin

kummalliselta -- älkää vain suuttuko isä kulta -- tuntui usein niin

kummalliselta, ollessani täällä yksin kotona.

Kun tuuli humisi pihlajassa ja sinikukat nyökyttivät päitänsä, tahi kun

littoskiveltä katselin kauvas, kauvas taivaan rannalle, niin silloin

tuli niin kovin ikäväni. Muistin äitivainaatani, ja hänen kuolemansa

kalpea kuva on aina ollut edessäni. Kun vaan panen silmäni kiini, niin

muistan viimeisen yön, jonka olin äitini kanssa; muistan, miten hän

sairasti ja huokaili koko yön, siunaili minua ja silitteli päätäni;

silloin tartuin häneen ja luulin kuoleman ottavan minutkin. Aamulla

kuulin kummallista puhetta, josta ymmärsin lasten pitäneen minua

jonakin oikein suurena hirviönä. Ja samallaista puhetta olen kuullut

yhä edelleen.

-- Tyhmäin ihmisten raakaa pakinaa; voi tyttöseni.

-- En uskaltanut edes sinulle, isäni, puhua salaisuuttani, koska

pelkäsin, että kauhistuisit ja hylkäisit minut peijoonina, niinkuin

kaikki muutkin ovat tehneet, vaan pidin sen itsekseni. En edes itsekään

ymmärtänyt sitä oikein selvästi, enkä luullut sinunkaan ymmärtävän,

vaan pitävän sitä lapsellisena mielihoureena. Minä halasin usein

muuttua pienen pieneksi itikaksi ja kätkeytyä kukkasen kupuun, tahi

saada suuret siivet sivulleni ja lentää kauvas, tuonne siintävään

avaruuteen ja muuttua pieneksi, vaalean siniseksi pilven laikaksi,

haihtua taivaan sineen ja siellä yhtyä äitivainajani kanssa. Mutta kun

en sellaista onnea voinut saavuttaa enkä päästä korkeammalle, kuin

littoskiven huipulle, niin silloin syttyi sanomaton tuska rinnassani;

minä vääntelin yksinäisyydessäni itseäni, enkä aina muidenkaan aikana

voinut hillitä tuskaani.

Miettiväisesti ja silmä nehkeänä, oli Sunkreini Marin puhetta

kuunnellut; hän virkkoi: lapseni on ajaa lennättänyt kummallisilla

hevosilla; syvään sieluun paljon mahtuu.

-- En ymmärrä isä. Kerran kuulin räätäliltä hiljaisen soiton; minä

hiivin hänen huonettensa taka. Kuulin hänen laulavan ja soittavan;

silloin oli hyvä ollakseni; mutta kun soitto lakkasi, tunsin aivan

samaa, kuin Keinumäellä kiikusta pudotessani. Uskalsinpa kerran mennä

sisäänkin, ja räätäli soitti ja lauloi minulle. Anna isäkulta anteeksi

että tein sen tietämättäsi; mutta minun täytyi saada sitä kuulla,

vaikka tiesin, ettet ole erittäin soitannon ystävä. Minä kävin usein

siellä, hän soitti ja minä lauloin hänen tekemiään lauluja; silloin,

luulen, olin Mari.

Ja isän kaulahan kapsahti tyttö; pehmeät kätensä kietoi hän hänen

kaulansa ympäri ja pyysi uudestaan anteeksi.

Sunkreinin ääni vapisi ja silmä oli entistä levottomampi, kun hän

lempeästi työnsi tytön pois ja lausui anteeksi-annon sanan.