II.

Neljäs sunnuntai Adventista.

Huikeasti oli jo useampia kertoja huutanut orreltansa Pynnölän

punaharjainen, pramea-pukuinen kukko, kun isäntäväki rupeaa

nouseskelemaan makuultansa ja heidän perässänsä perhe muukin. Isäntä

renkinensä menee talliin, emäntä rupeaa piian kanssa suurukseksi

"perunoita kaappimaan". Mestarit vielä venyvät vuoteella. Siinä vielä

unen kohmelossa ovat pirtissä eläjät ani harvasanaisia. Vasta kun

Saksmanni sulavan nuotikkaasti on veisannut: Herää sielun' ja mielen',

vasta sitten näyttää noissa heränneissä ruumiissa sielutkin eloon

heränneen.

-- Kuinkahan yövieras jaksaa, alotti emäntä kuiskaavasti; aamupuolella

yötä, kun murheenani oli, ett'ei taikina vain olisi tiinusta maalle

kuohunut, nousin ylös, ja kun kerran olin kollamustunut, niin valvelin

try'in aikaa. Oikein minua kamotti sen puhe, sillä se oli niin outoa.

Minä kysyin ensin: mikä teitin on, vieras, ottaisitteko juotavaa,

sitten huomasin, että se olikin vaan taudin hourausta. Hän mutisi

hammassalveesta epäselviä sanoja, mutta sen ymmärsin, että hän huusi

kirousta ja kostoa jollekulle patroonalle, joka hänelle oli vääryyttä

tehnyt. Oli hän myös puhuttelevinaan jotakuta hyvääkin ihmistä; sillä

hän sanoi usein: te olette hyvä ja jalo, sen uskon, vaikka koko maailma

teitä sanoisi pelkuriksi; te olette minun, ei teitä ota minulta muu

kuin kuolema.

-- Ettekö enemmästä selkoa saanut, kysäsi Saksmanni.

-- En saanut, vastasi emäntä, sillä hän puhui niin kummallisen

sekavasti, väliin hän sinutteli, väliin teititteli, ja pani aina

joukkoon sellaisia outoja sanoja, että minua kauhisti.

-- Se on kovin merkillistä, lausui Sunkreini miettivästi.

-- Kas kuinka se taas sairastaa, huomautti isäntä.

-- Pitää katsoa häntä, sanoi emäntä ja otti päresoihdun pihdistä

käteensä. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja pian seisoivat kaikki

muuripenkin vieressä, katsellen vaaleata vaimoa. Marityttö oli

kyyristynyt hänen viereensä ja piti molemmin käsin äitinsä kaulasta.

Kädellään kosketti Saksmanni vaimon otsaa; se oli melkein kylmä. Aivan

henkitoreissansa oli vieras. Väsynyt, kiillotoin silmäys harhaili

isännästä emäntään, emännästä Saksmanniin, Saksmannista Sunkreiniin, ja

Sunkreiniin se jäi kummallisen terävästi katselemaan. Vielä vaimo

osoitti hermottomalla viittauksella vieressään olevaa lasta ja sanoi

silmä yhä kiinnitettynä Sunkreiniin:

-- Pitäkää huolta lapsestani, -- Mari, raukka, -- älköön hänestä tulko

äitinsä lainen -- -- lukekaa siunaus -- -- väsymys tulee -- -- on niin

helppo käydä, -- -- kenttä on aivan lumeton -- Akseli, sinä olet

petetty -- on niin keveää ja raitista. -- Silloin alotti Saksmanni

kuoleman virren, ja ennenkuin hän vielä oli ennättänyt viimeiseen

värsyyn oli Pynnölän yövieras kuollut.

-- Se ihminen oli varmaan paljon kärsinyt, sanoi Sunkreini

miettiväisesti.

-- Mutta nyt ne ovat loppuneet, jatkoi isäntä.

-- Mahdollista, myönsi Saksmanni.

Nyt oli ensi työksi otettava lapsi pois kuolleen vierestä; eihän sen

siinä käynyt oleminen. Mutta se ei ollutkaan niin helppoa, sillä

kovasti kietoi se käsivartensa äidin kylmän kaulan ympäri.

Kummallisesti säihkyi hänen mustat silmänsä, kun isäntä lempeällä

väkinäisyydellä tahtoi häntä kuolleesta eroittaa. Ja sellaista

silmän-tuikeutta säikähti itse arvokas Pynnöläkin, hän sama, joka monta

kertaa oli nähnyt suden tai karhun silmät kiiluttavan muutaman sylen

päässä, ja kuitenkin levollisesti tähdännyt ja ampunut. Mutta Marin

kanssa ei hän ruvennut kiistelemään. Ei ollut siihen halua muillakaan

miehillä. Emäntä sitä vastaan, ollen käytöllinen ihminen, otti

vehnävenkaleen ja sokuripalan korkeasta peräkaapista ja meni

päättäväisesti tytön luo.

-- Tule pois piikaseni, tule, puhui hän, että äiti saa rauhassa olla,

tule nyt saat nisukakkua ja sokeria. Tätä hellää kehotustaan auttoi hän

samassa työllisestikin. Hän tarttui tyttöön; säihkyvin silmin, vaan

kuitenkin vastustelematta hän antoi emännän menetellä tahtonsa mukaan.

Ja hellästi, mutta päättäväisesti vei emäntä hänen peräsänkyyn

istumaan.

Jo rupesi ääntänsä ilmoittamaan talon lapsiparvikin vuoteillansa.

Nuoremmat kitisivät, vanhemmat lukivat aamurukoustansa. Suuresti

kummastuivat he nähdessään muuripenkiltä liikkumattoman naisen ja

vieläkin enemmän huomatessaan tummasilmäisen tytön istuvan

peräsängyssä, pikimustat hiukset hajalla, ja ympyriäiset käsivarret

paljaina.

-- Mikä tuo noin ruma tyttö on, kysyi pikku Santeri.

-- Se on vissiin mustalainen, kuiskasi Aatu, toinen veljeksistä.

-- Noin mustat hiuksetkin kuin mustavainaan häntäjouhet, arvosteli

Katri, talon kymmenvuotias.

-- Se on paholainen, kuin silmätkin noin palavat, sanoi vanhin veli,

Kalle, ratkaisevan päättäväisesti.

Arkeillaan alkoivat lapset siitä kysellä vanhemmiltaan asian laitaa.

Mutta kun he eivät sanoneet tietävänsä muuta, kuin mitä toden mukaan

tiesivät, niin kuiskailivat lapset epäilevästi toisilleen; he kyllä

tiesivät mikä se semmoinen tyttö oli.

Ihmetellen katseli mustasilmäinenkin noita pienokaisia. Mutta hetkisen

perästä loi hän silmänsä alas ja katsoa tirkisteli käsiinsä. Olipa

aivan, kuin tytön mielestä ei yksikään noista pyöreöistä

hämäläisnaamoista olisi hänen lähempää huomiotansa ansainnut.

Mitäs siinä olikaan muuta tehtävää, kuin ruveta kuollutta korjaamaan.

Renkipojista meni toinen, vikkelä Miinan Janne Priski-Heikin Liisaa ja

kuppari-Kaisaa hakemaan. Eikä kulunut puoltakaan tuntia kuin muijakset

olivat tulleet Pynnölään, sillä heidän asuntonsa oli aivan lähellä,

varsin hakavainion takana. Heille annettiin toimeksi ruumiin peseminen;

ja sen toimensa he hyvin tekivätkin. Paikkakunnan tavan mukaan tuli

heidän palkaksensa saada ne vaatteet, jotka vainajan yllä kuollessa

olivat olleet. Eivätkä ne monenkertaiset toki olleet. Karttuuni hameen

sai Priskin-Liisa ja lastinkitröijyn kuppari-Kaisa. Ruumis puettiin

liinavaatteisin, jotka emäntä empimättä antoi hyvin varustetusta

arkustansa; ja siinä lepäsi yövieras leveällä hartija-laudalla, vaikka

"venytysvaate" peittonaan. Hänen rintaansa teki kukin nyt vuorostansa

ristin merkin, vieläpä lapsetkin saivat käskyn mennä siunaamaan

vainajata.

Ja sitten kun se toimi oli tehty, alkoi Saksmanni kuoleman virren, ja

laulun kaikuessa ensin pirtissä sekä sitten ulkona adventti-aamun

talvisessa raikkaudessa, kantoivat miehet kuolleen erääseen tyhjään

aittaan.

Kaikkea tuota menettelyä oli Mari katsellut miltei välinpitämättömästi.

Olipa hän toisten lasten mukaan mennä sujahuttanut äitinsä luo ja

laskenut kätensä hänen rinnalleen. Mutta kun äitiä ulos vietiin, niin

silloin hän huusi ja paiskasi itseään kuin vimmattu, ja tahtoi väeltä

väkisin mennä ulos. Ainoastaan emännän maltillinen puhe ja estos sai

hänet pysymään huoneessa. Sitten asettui hän istumaan, ja katseli

käsihinsä. Kolkko oli nyt olento, kuin kuoleman jälkeen ainakin,

Pynnölän pirtissä. Muun työn puutteessa alkoi Kaisa koetella lastinki

tröijyä yllensä. Mainiosti se sopikin. Mutta kyllä se "parempia"

ihmisiä varten onkin tehty, näkeehän sen napeista ja kaikista. Mutta

mikä kova se siellä rinnan puolella on? No ihme, lastinkitröijyssä on

povitasku, ja taskussa pieni ympyriäinen rasia.

-- Tästähän saan hyvän nuuskarasian, iloitsi Kaisa, vanha tuohitoosani

onkin jo rikki, ja päästää löylyn nuuskaa lauhduttamaan. Mutta, hyvät

ihmiset, eihän se aukekaan. Koittakaa isäntä te, onko teillä kovemmat

kourat.

-- Oikeinhan tämä on varvattu ja kaupungin tekoa, sanoi isäntä, ja

koetti vääntää sitä auki. Ja aukenihan se sentään, vaikka vaivalla, kun

isäntä huomasi vääntää vasta päivää.

-- Mitähän tämä merkitsee, lausui hän katsellen rasian sisustaan.

-- Taitaa olla oikein enkelskan nuuskaa ja kaitapuun öljyllä kastettua,

arveli Kaisa toivehikkaasti.

-- Eipä sentään, vaan katsokaas, sanoi isäntä, ja veti esille pienen

metaljongin ja moneen kertaan käärityn hienon paperiliuskan. Olipa

siellä pieni sormuskin, jonka kupeella kimalteli pieni lasihelmi.

-- Ne ovat tietysti minun, väitteli Kaisa.

-- Ne ovat tytön perintö, sanoi isäntä. Kaisan oli määrä saada tröijy,

vaan ei sitä, mitä on sen taskussa, lisäsi hän, ja siihen päätökseen

yhtyivät muutkin. Katsottiin noita kapineita tarkemmin ja tutkittiin.

Sormus oli kultaa, sillä olihan siinä "kissankäpälät" ja muut

"kontrollit" kaikki laillisessa järjestyksessä, niinkuin räätäli

selitti.

-- Mutta mikä kello tuo messinkinen on, tuumasi vaimoväki. Aukeni

sekin, ja sen sisällä oli nuorenpuolisen miehen kuva. Ei se vaimoväen

mielestä oikein kaunis ollut, sillä siksi oli sillä liian suuri parta;

silmät tosin olivat lempeät ja herttaiset.

-- Hyvästi nyt taas, sanoi kuppari-Kaisa ja lähti pois. Ja ennen iltaa

tiesi koko kulmakunta, että Pynnölään oli tullut Turkin kuninkaan

puoliso, joka oli hovista pois ajettu maan kulkijaksi. Tuollainen kova

onni oli häntä Kaisan käsityksen mukaan kohdannut sen takia, että hän

kolmantena iltana lapsensa syntymisen jälkeen oli unhoittanut sitä

siunata, ja että paholainen tuollaisen laimiinlyönnin takia oli ottanut

hänen valkoverisen, vaaleahiuksisen tyttärensä kätkyestä, ja pannut

puupölkyn sijaan; tuon pölkyn oli hän noennut ja piinnyt, ja sentähden

oli tyttö niin musta sekä silmiltään että hiuksiltaan -- ja tietysti

myös sielultaan. Avattiin viimein tuo hieno paperikäärykin. Siinä oli

kirjoitusta. Ja Sunkreini meni akkunan ääreen, josta päivä yhä

runsaammin rupesi pirttiin tulvaamaan; hän luki paperista seuraavaa:

_Rakas Aatelaite_. Meidän täytyy erota; pahat henget ovat kaikki

irrallaan. Huommenna olen onnettomin mies maailmassa. Älä tuomitse

minua aivan ankarasti. Jumala siunatkoon sinua kallihini ja pikku

Mariaani. Ikuisesti sinua muistan.

Akseli.

-- Tytöllä on siis isäkin, sanoi suutari.

-- Preivistä päättäen, tietomiehiä, lisäsi räätäli.

-- Ihmeellistä tosin on tämä kaikki, lausui isäntä, mutta niinkuin se

on, niin se on; mennään nyt suurukselle. Ja väki keräytyi honkapöydän

ympärille; lapset saivat osansa suurehkolle tuolille laitetuksi. Mari

taas sai ruokaa käteensä. -- Ja niin se adventtiaamu Pynnöläisille

valkeni.

Nyt aamiaisen päätyttyä oli enempiin toimiin ryhdyttävä. Päätökseksi

tuli, että rovastille oli kuolon sanoma vietävä ja vaivaishoidolle

tytöstä ilmoitettava. Mutta kukapa puoltatoista peninkulmaa näin

huonolla kelillä, tuiskujen seassa, polttavassa pakkasessa ottaisi

mennäksensä? Kukas muu, kuin vanha pyssymies ja suksiniekka räätäli? Ja

hän sen tekikin, pian seisoi hän sivakoilla suksillaan ja laski

kinosten poikki seurakunnan kirkkoa kohden. Muassa oli hänellä tuo

rasia sisällyksineen. Tuskin vielä oli talvis-ilta hämärällään

ennättänyt pari hetkeä leikityttää Pohjolan lapsille "lymysillä

olemista", kun räätäli jo oli hikisenä ja punottavana Pynnölän

pirtissä. Hän ei ollut sellaisia räätäliä, joissa ei ole kuin luu ja

nahka sekä ulospäin pistävät poskiluut, hän oli terveennäköinen

ukontynkä, joka usein liikkui ulko-ilmassa, kesällä kalanpyydyksineen,

talvella pyssyineen.

Hän se nytkin oli vain pilanpäiten kiitänyt kolme peninkulmaa ja toi

tietoja kirkolta sanoen: Terveisiä kirkosta.

-- Kiitoksia, kiitoksia, kuului monesta suusta, ja emäntä lisäsi:

-- Mitäs kirkkoon kuului?

-- Hyvää vaan, maisteri oli saarnassa.

-- Mikäs oli tästi, kysyi suutari.

-- Kukas olet? vastasi kirkkomies.

-- Oliko uusia morsiamia, tutkaili Maijastiina piika.

-- Olihan niitä pari paria. -- Mäkelän Loviisakin taitaa jo miehen

saada.

-- Kenenkä hän sitten saa, kysyi Miinan Janne.

-- Häppölän Villen.

-- Keitäs toiset olivat, uteli toinen renki, jota tavallisesti Leenan

Kustaaksi puhuteltiin, vaikk'ei hän siitä nimityksestä oikein

"tykännyt".

-- Sarkkilan Manu ja Pussinsuun Helviiki.

-- Olikos kuolleita, kysyi isäntä.

-- Ei muita, paitse eräs vaimo-ihminen Pohjanmaalta, jonka kuolema

tapasi Halkipohjan Pynnölässä.

-- Vai teetit jo hänestäkin kiitokset?

-- Teetin.

-- Mitäs rovasti hänestä meinasi, jatkoi isäntä.

-- Mitäs se meinasi, kun minä selitin asian, niin huomasi hän paraaksi,

että ruumis haudataan kristillisesti. Kyllähän se jutteli ensin, että

tarvitseisi kirjoittaa hänen kotiseurakuntaansa; mutta koska siitä oli

mahdoton tietoa saada, niin antaa olla, arveli rovasti, asian sillänsä.

Tyttö taas luvattiin panna vaivaishoitoon.

-- Paras lieneekin, koska näyttää niin kesyttömältä, tuumasi isäntä,

jospa vaan joutuisi säällisten ihmisten heituviin.

Pirtissä oli väkeä muutakin, paitse tuttavamme. Sinne oli kokoontunut

naapureita joltinenkin joukko Pynnölän kummallisia vieraita katsomaan.

Kaikin kävivät he aitassa ruumiin luona, ja hartaasti teki jokainen

ristin merkin sen rintaan. Mutta kummallisinta oli katsella tuota

vaihetettua "tyttöriepua", joka arkana ja samalla huiman näköisenä

istui sängyn jaloissa, "puhumatta pukahtamatta", silloin tällöin vain

luoden tulisen silmäyksen johonkuhun läsnä olevaan.

-- Ei se ole laita kakara, kuiskasi Kokkolan Karoliina naapurilleen.

-- Kyllä kai se "parempien ihmisten" lapsia on, nuhisi Nikkarin

Eveliina; hän oli, näet, kaupungissa ennen ollut palveluksessa, ja

siellä saanut nähdä noita "parempia".

-- Minä en sano mitään, mutisi kuppari-Kaisa, joka myös oli hätähätää

illan kuluksi Pynnölään juossut, minä en sano mitään -- -- --

-- Paras se olisikin, myödytti isäntä.

-- Minä en sano mitään, alkoi Kaisa uudestaan, vaan sen minä sanon,

ett'ei keisarin kuva suotta ollut sen nuuskatoosassa, ja se kivi sitten

sormuksessa -- ja preivit ja paperit -- minä tiedän, mitä mä tiedän.

-- Sen mekin tiedämme, ilkkui Koiramaan Eriika.

-- Niin aina niin, hyvästi vaan ja kiitoksia paljo puhui Kaisa ja meni

ovesta ulos.

Vähitellen seurasi muukin väki hänen esimerkkiänsä ja pian oli kotoinen

väki ynnä molemmat mestarit illallispöydän ääressä; ilta joutui, yö

tuli, ja Pynnöläiset panivat huokuulle, uutta työviikkoa vastaan

ottamaan.