IV.

Uusia tapauksia.

Aikoja kului, ja Mari oli jo kukoistava impi. Ei hän juuri korea ollut

sanoivat tytöt; mutta pojat myönsivät yksimielisesti, että vaikk'ei hän

ollutkaan "punainen ja valkoinen," vaan mustanverevä, niin oli hän

kumminkin "herrasväen kaunis", sillä tuommoisistahan ne herrasväet

juuri kuuluvat "tykkäävänkin."

-- Kuuluuhan sillä sentään olevan ylkämiehiäkin, tiesi Priskin Liisa

kertoa Pynnölän klihtaustalkoossa.

Ja siihen juttuun kävi muijatusina kiini, kuin koira kalikkaan. Klihdat

melkein taukosivat työstänsä yleisen hartauden takia, joka jutun

johdosta oli ilmaantunut Pynnölän pellavariiheen. Siellä sitä suutarin

Mari maalattiin jos jonkin karvaiseksi.

-- Niin se Koivulan Ristokin on olevinaan yli muita, "fiini ja

ylösotettu", selitti Kalterin Ulla, käy simisäkissä ja vapriikin

verassa, että läikkyy -- --

- Ja paikkauttaa joka viikko saappaitansa Sunkreinilla lisäsi

Kairaniemen Eriika.

-- Niin poika saa elää oman päänsä mukaan; ei ole isää eikä äitiä

parempaan neuvomassa.

-- Vielä se sen taitaa, vaikk' on taatimiehiä. Kummia kuuluu, maailma on

villissä; ihmiset puhuvat tyttörassusta vähän niin ja näin, valitteli

Tanomäen Priita vastaukseksi Eriikan puheesen.

-- Voi nyt, voi nyt, vai niin, no kun yhdeksän sutia, kuului

kymmenkunnilta naispuolisilta huulilta.

Luhassa loukutti pellavia Pynnölän miespuolinen talkooväki. Siellä

ärähti vähäsen isäntä, ja heti akkojen arvostelu taukosi, ja Mari jäi

rauhaan.

Silloin muijien suu kävi supukalle, tulta iski Tanomäen Priitan silmä,

ja kiukkuisen voimakkaasti raatelivat klihdan rautaterät

pellavasormaisia: seka-äänisesti läikkyi taaskin klihtojen

kymmenlukuinen kuoro, jota viisi loukkua luhan puolella säesti.

-- Hyvää huomenta, kuului riihen portailta, vähän ruotsinvoittoisesti.

Taukosi silloin Tanomäen Priitan klihta, joka oli lähinnä ovea ja

kummastuneena katsoi Priita tulijaa.

Mikähän nyt Priitan on, ajatteli Eriika antaen sormahaisen, jonka juuri

oli ottaa käteensä, pudota takaisin pellavaläjään.

Ja niin taukosi parhaimmassa järjestyksessä, yksi toisensa perästä,

kaikki kymmenen klihtaa; ja samassa järjestyksessä rupesivat niiden

arvoisat emännät katsomaan ulos syysaamun sumuiseen hämärään.

Se oli hienon näköinen herra, musta hattu päässä ja kultasankaiset

klasisilmät nenällä. Hän toisti tervehdyksensä: hyvää huomenta.

Nyt vasta vastasi talkooväki, Priita ensinnä, sitten toiset:

Jumal' antakoon!

-- Tiedättekö sanoa minulle, missä suutarimestari Sundgren näillä

paikoin asuu, kysyi hän.

-- Jaa suutariko, tutkaili Priita.

-- Niin, suutari Sundgren, oli vastaus.

-- Niin, Sunkreinia se kysyy, selitti Kalterin Ulla.

-- Kyllä se tääll' asuu; kun menee polkua tuonne niityn syrjään ja

siitä kääntyy pyörtänöä myöten, niin sitte siin' on kanssa suutarin

asunto mäen takana, neuvoi Priita yhdessä henkäyksessä.

Herra murisi jotakin itsekseen ja pyysi sitten lyhyesti saattajaa.

Priita pani päähänsä liinan ja astui riihestä ulos. Herralla oli ollut

saattomies aina pitäjään "aukealla asti", mutta hän oli outo näillä

seuduilla eikä osannut edemmäksi, kuin Pynnölään. Hän sai palkkansa.

Herra läksi Priitan kanssa Sunkreinin asunnolle.

Toimekkaana mennä tohotti Priita edellä; missä veräjä, sen hän avasi

selki seljälleen, missä portaiden avulla aidan yli oli mentävä, siinä

hän repeli aidasta irti aidaksia, missä vetinen paikka, siihen hän

mättäsi lahoja puita ja kiviä.

Puoli ivalla, puoli harmilla oli herra sanonut:

Luuletko sinä, että minä olen yksi lokomotiivi?

-- Jassoo, vai lokomotiivi, korkea virka, arvaan, jassoo, soo, monta on

virkaa, esivalta tarvitsee kaikkia; voi, voi tulkaa täältä, ett'ette

suohautaan mene, korkeasti oppinut ja ylistettävä lokomotiivi! Näin

hopotti Priita ja mennä sutasi edellä että "pää kolmantena jalkana".

Ja niin päästiin neljännestunnissa Sunkreinin asunnolle. Priita sai

"juomarahaa" 25 kopeekkaa; hän olisi mielellään katsellut, mitä siitä

peräksi oli tuleva; mutta portaille saavuttua oli herra lyhyesti

sanonut: mene nyt klihtaamaan! Ja mitäs Priita muuta taisi, kuin mennä?

Mutta Pynnölän riihessä kertoi hän kummia uteliaille kuulijoille: eräs

suuren suuri virkamies, lokomotiivi oli tullut suutarille tutkimaan

Marin perustuksia; ja mitä kaikkea nyt saivatkaan ihmiset vielä kuulla

ja nähdä!

Mutta lyhyt oli herran käynti Sunkreinilla. Hän oli, puhuen asiansa

suoraan, sanonut olevansa Marin isällinen ystävä. Viime juhannuksena

kaksi vuotia sitten oli hän puolisonsa kanssa tehnyt huvimatkan V:n

kirkolle laivalla, joka suvisin kaupungista teki tämmöisiä huvimatkoja

lähipitäjien kirkoille. Kirkossa hän oli nähnyt tytön, joka oli erään

hänen nuoruutensa ilmi-elävä kuva. Asiasta kyseltyään oli hän saanut

tietää, että Marin äiti oli ollut juuri tuo nuoruuden ystävä, erään

köyhän pappivainajan tytär Pohjanmaalta. Hänen nimensä oli ollut

Adelaide S; ja köyhä kun oli, täytyi hänen jo varhain olla vieraan

palveluksessa. Rikkaan maakauppiaan Salmell'in perheessä oli hän ollut,

kuten sanotaan, huushollin päällä usean vuoden. Salmell'in poika

Akseli, tulinen pohjalaisnuorukainen, oli rakastunut kauniisen

Adelaideen, ja pian oli liitto iänikuinen tehty nuorten välille. Mutta

vanha patroona oli sydäntynyt hirveästi, ajanut Adelaiden lapsinensa

häpeällä pois ja lähettänyt poikansa kavaluudella sitä kyytiä

merille. Tyttö sai kuljeskella lapsinensa sukulaistensa luona, elää

halveksittuna heidän armoillaan ja kärsiä lankeemuksensa hedelmiä. Niin

oli hän kuljeskellut usean vuoden, milloin neuloen, milloin mitäkin

tehden elatuksensa takia. Akseli oli hädin tuskin saanut laivan

kannelta pistetyksi kirjeen lapun eräälle kalastajalle, joka sen

toimitti Adelaidelle. Sitten eivät he olleet toisistaan mitään

tienneet.

Kun nyt Sunkreini kertoi Pynnölän yövieraan viimeisestä, niin vieras

herra oli äänetönnä tuijottanut lattiaan ja painanut harmaan päänsä

käsiinsä. Sitten oli hän mennyt syleilemään Maria, mutta arkana oli

Mari ja vetäytyi pois hänestä.

Sunkreini oli ottanut valokuvan rasiasta ja tarkastellut vuoroin sitä,

vuoroin vierastaan ja sanonut päättäväisesti:

Te se olettekin Akseli ja Marin isä. Eikä herra sitä takasin

ajanutkaan, hän oli valmis ottamaan Marin luoksensa, hän kun oli varsin

yksin perityssä kartanossaan, sillä hänen rouvansa ja pieni tyttönsä

olivat kuolleet, tyttö jo monta vuotta sitten, rouva vuosi takaperin.

Mutta oli Mari kylmä ja heltymättömän näköinen. Kun vieras lähestyi

häntä rakkautensa vakuutuksilla, sanoi hän:

Tiedättekö, kuinka paljon äitini on kärsinyt, ja kuinka paljon minä

olen kärsinyt teidän tähtenne ja kuinka paljon vielä saan kärsiä?

-- Nyt loppuu kärsimises; sinä tulet tietysti kanssani?

-- Kärsimistä on hautaan asti, vastasi Mari.

-- Tämä puutteellinen olo on niin vaikeata sinulle, nyt se muuttuu,

selitti vieras. Minun luonani on sinulle tarjona elämän ilo ja onni.

-- Kiitän, vastasi Mari; mutta oloni on liiankin hyvä minulle. Ette

suinkaan, isäni te, minua hyljää, sanoi hän rukoilevasti Sunkreiniin

kääntyen.

-- Mutta täällä alhainen metsäkulman elämä, siellä sivistyksen valo ja

monet muut edut, puhui Sunkreini.

-- En ole sivistynyt enkä hieno, mutta sen verran tiedän, että olen

kovin vähätietoinen, enkä sovi ylhäisten seuroihin. Antakaa isä kulta

minun olla täällä, rakastakaa minua kuin ennenkin; ja te vieras, joka

sanoitte itseänne isäkseni, antakaa minun olla täällä, minä siunaan

teitä ja rukoilen puolestanne.

-- Vai semmoisia, hm, hm, semmoisia on tyttö täällä talonpoikain

joukossa oppinut.

-- Eihän siinä liene mitään pahaa, kysyi terävästi Sunkreini.

-- Lörpötyksiä, lörpötyksiä, joita et itsekkään ymmärrä, olet, suutari,

tytön päähän ajanut. Tyttö tuletko kanssani, niin sinusta tulee

ihminen; tosin olet hyvin metsäläisen näköinen, mutta seura ja uudet

elämän tavat kyllä -- -- --

-- En, vastasi Mari, ja mustat silmät säihkyivät taas kummallisesti, en

milloinkaan; sillä meillä ei ole sama henki.

-- Ilmi äitisi, nuot silmät, puhe, sanoi vieras innoissansa, ja kuin

nuorukainen, nousi hän nopeasti seisomaan ja painoi palavan suudelman

tyttärensä huulille.

-- Jätä minut, sinä toinen isäni ja siunaa minua, koska kerran olen

lapsesi, puhui Mari kiihkeästi.

Ja vieras puhui; -- äitisi rakkaus, joka oli puhdas kuin lapsuuden

unelma, varjotkoon sinua lapseni; muuta siunausta en voi sinulle antaa.

-- Siunaa minua Herran nimeen.

-- En voi, en tahdo lapseni.

-- Sinä olet siis -- sitä jo aavistin, voi, ja kuitenkin olet isäni.

-- Pidä lapseni uskosi ja toivosi, sinä olet onnellisempi minua; näen

toki, ett'ei meillä ole sama henki.

-- Eikä sama rauha, jatkoi Sunkreini.

-- Niin, vastasi vieras.

-- Eikä sama toivo.

-- Niin, niin.

-- Eikä sama voima kärsimään.

-- Ei.

-- Eikä sama ylevä esikuva.

-- Ei; mutta älä tuomitse onnetonta isääsi liian ankarasti, Mari, puhui

vieras; minua petettiin hirmuisesti; juonilla saatiin minä siihen

luuloon, että äitisi oli uskoton minulle, ja ennenkuin asian laita

selveni, olin jo laivalla tarkan valvonnan alla. Sattumus teki, ett'en

voinut palata, ennenkuin monen vuoden perästä, monen pitkän vuoden,

joiden jokainen päivä tiesi kertoa niin paljon kavaluudesta ja

itsekkäisyydestä. Ei ihme, jos onneton isäsi, paljon kärsittyään, on

menettänyt uskonsa hyvään voimaan ja näkee maailmassa paljaita

houkkioita.

-- Onneton, huokasi Mari.

-- Jää tänne, tyttöni, jää, se on ehkä sinulle ja minulle paras.

-- Herran kiitos, sanoi Sunkreini, korkeimman käsi johtaa elämämme

juoksun.

Ja niin se asia päätettiin kaikessa sovinnossa; ja puolipäivän aikaan

lähti vieras herra pois.

Ei kukaan varmuudella tietänyt, mitä hän oikeastaan oli toimittanut.

Huhuja siitä kulki kaikellaisia, erittäin oli Kaisa aina varma

asiassaan; mutta akka parka oli niin usein lyönyt kirveensä kiveen,

ett'ei häntä juuri suurin uskottu.

-- Etköhän, lapseni, milloinkaan ole katuva, että hyljäsit luonnollisen

isäsi, kysyi Sunkreini.

-- En, isäni, sillä ensiksikin en olisi voinut häntä seurata lisäämättä

hänen onnettomuuttansa, ja siksi toiseksi sanoohan sanassa: "Joka

rakastaa isäänsä tahi äitiänsä enemmän kuin minua, ei hän ole minulle

sovelias".

Rauhassa ja levossa taas joku aika edelleen elettiin. Mari tosin oli

entistään murheellisempi, ja siihen hänellä oli omat pätevät syynsä; ja

nuot ikävät huhut, joista Pynnölän klihtaustalkoossa oli puhe,

saapuivat Sunkreinin korviin. Ja mikä ikävämpää oli, Sunkreini rupesi

näkemään huhujen olevan todenperäisiä.

-- Niin nyt on laita, isä, sanoi eräänä iltana Sunkreinille Mari

istuessaan pöytänsä äärellä. Luulin jo päässeeni "siitä toisesta",

mutta petyin. Luulin olevani korkealla kalliolla turvassa, vaan

lankesin kauheasti.

-- Herra armahda, huokasi Sunkreini.

Ja hirveän hirveä oli Halkipohjan kulmalla melu, kun tapahtui se, mitä

huhu oli ennustanut.

Mari sai kärsiä häpeän; hänen sydämensä oli pakahtua ollessaan

polvillaan kirkkoherran edessä, hän kun luki, miten tuo "eteenasetettu

ihminen perkeleen yllytyksestä ja oman pahan luontonsa houkutuksesta

oli langennut syntiin kuudetta käskyä vastaan". -- Todella oli hän

pahan vallassa; sielunsa oli pohjattomalla ikävällä himonnut vaipua

tuntemattomaan ihanuuteen, ja siinä sielunsa poltteessa oli hän

hairahtunut.

Mutta rehevänä rehvasteli upeassa Koivulassa Risto. Ei se poika isäänsä

tullut, sillä isä oli tarkka ja raitis talon-mies, vaan poika rupesi

ankarasti herrastelemaan. Isänsä perinnöillä laitteli hän uljaita

kaluja, osteli hiljumia oriita, markkinoilla rupesi hän käymään ja

väkeviä maistelemaan. Todella vahinko niin sievästä pojasta! Viiden

kolmatta vanhaan oli hän oiva mies, eikä Marin vaikutus häneen ollut

suinkaan vähäksi arveltava. Mutta markkinat, korttipeli ja irstas seura

vieroittivat hänen mielensä tuosta pohjalaishempukasta, sillä kielletty

hedelmä on ihana nähdä, ja lupaa paljon, vaan perästäpäin se

karvastelee. Niin hänkin unohti viattoman herttaiset onnensa päivät

Halkipohjan kunnahilla haaveksivan Marin kanssa, unohti ne, ja jos

muistikin niitä, niin muisti ylenkatseella.

Toisesta pitäjäästä nai hän ja upporikkaan sai hän; ja komea oli elämä

Koivulassa, siell' oli Jumalan vilja ja tanssi sydänten riemuna.

Pian se Marin pikku Joel kuoli; Herra sen korjasi pois huonon äidin

hoidosta, ajatteli Mari.

Ja kun Sunkreini ja Mari Pynnölän hevosella eräänä sunnuntaina olivat

kirkolla käyneet pienokaista hautaan viemässä, niin paluumatkalla ajaa

kiidätti Risto emäntinensä kuorskuvalla oriillaan heidän ohitsensa.

Silloin mutisi mestari itsekseen, ja Marin silmä se säkenöitsi taas

entisellä tavallansa. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa kovaa

taistelua. Niin he nyt istuivat re'essä, ja kaukana heidän edellänsä

lennätti Koivulan nuori pari.

-- Isä, sanoi Mari, olet niin usein puhunut minulle iki-ihanuudesta,

johon sielu autuaasti uinahtaa; tiedän siitä koko joukon, vaan osoita

minua nyt todella itse siitä osalliseksi pääsemään.

Ja Sunkreini puhui ihanasti siitä alkuperäisestä kauneudesta, joka saa

ihmisolennon katkonneet kielet taaskin sopusointuisesti väräjämään. Ja

Mari kuuli ja kätki.

-- Isä, sanoi hän taas, olet kertonut minulle äärettömästä totuudesta,

josta kaikki totuus on kotosin, opeta minua omistamaan tämä totuus

itselleni, niin että se todella minussa asuu.

Ja Sunkreini selitti, että on olemassa elämää antava totuus, jonka saa

jokainen, joka täydellä todella sitä etsii ja noudattaa.

-- Isä, sanoi Mari vieläkin, opeta minua piiloutumaan siihen

rakkauteen, joka "peittää paljon rikoksia", ja joka "syntisiä vastaan

ottaa".

Ja isä puhui kirkastetuin kasvoin, kuinka rakkaus ympäröi meitä

silloinkin, kun sitä vielä vastustamme. Kirkastui silloin Marinkin

kasvot; hän oli kaiketikin löytänyt totuuden, ihanuuden ja rakkauden

iki lähteen; ja samassa kun hän oli havainnut olevansa aivan voimaton,

samassa oli hän äärettömän voimakas. Olihan hän nyt voimallinen, koska

saattoi sanoa, vaikka tosin paljon taisteltuaan: Jumala siunatkoon

Ristoa ja hänen emäntäänsä! -- Niin he nyt puhetta pitäen saapuivat

kotia. -- -- --

Ei ole enää kertomukseemme monta sanaa lisättävä. Tuttavistamme ovat

useammat menneet menojansa. Sunkreini ja uskoton Akseli lepäävät

haudoissaan; Saksmannin viulu on pahanpäiväisellä kyläpelimannilla,

joka sitä tanssitiloissa poruttaa. Mari, joka nyt on jo vanha ihminen,

on saanut testamenttien johdosta periä molemmat isänsä, eikä perintö

niin vähäinen ollutkaan, vaikk'ei Sunkreinin rahat pytyssä olleet,

niinkuin hoettiin. Hän asuu littoskiven lähellä Sunkreini-vainaan

huoneessa. Takanapäin saa hän yhä pitää Pohjalais-Maijan nimen, edessä

he häntä nimittävät tavallisesti Suutarin Mariksi. Kylän lapsia käy

talvisin hänen luonaan lukukoulua; onpa hän ottanut kasvattaaksensa

pari köyhimpää. Paikkakunnan yleinen mielipide onkin, ettei niin

nöyrää ja lempeää ihmistä monta ole, kuin hän. Peri harvoin ja

silmänräpäyksen vaan välkähtää silmä, joka ennen usein oli tuimasti

sädehtinyt.

No, entä muut kertomuksemme henkilöt?

Se on pian sanottu, vaikka se sanomattakin saisi jäädä. Pynnölän

haltijat ovat kuolleet; vanhin veljeksistä hallitsee kotitaloa, ja

toiset ovat raivanneet uutisasutuksia avaralle takamaalle. Kalterin

Kalle on vakinaisena maatorpparina; ripille hän oli päässyt, vaikkei

luku juuri kehuttavaksi ollut selvinnyt. Hänelläkin on vaimo ja lapsia

ja hyvin hän kuuluu väkensä ruokkivankin. -- Saksmannin perukirjoitusta

pidettäissä ei tosin tavaraa ollut kirjaan pantavaksi, vaan sen sijaan

oli punaisessa kirstussa koko joukko kaikellaisia lauluja ja

runokirjoja. Muun muassa löytyi Korhosen runojen välistä seuraava

laulunpätkä:

Yhden onnettoman tytön laulu.

1 v. Voi mua tyttö parkaa,

Näin onnetonta ja arkaa!

:: Minä tanssin, laulan ja kaipaan. ::

2 v. Minä istun sivellä ja itken

Ja katselen maailmaa pitkin,

:: Ma kuuntelen, katson ja huokaan. ::

3 v. Kun tuuli ja myrskyt ne pauhaa,

Anelen mä lepoa ja rauhaa;

:: Ja kerran se mullekin suodaan! ::

"Se onneton tyttö" ei ollut suinkaan Mari ainoastaan, vaan kyllä

sellainen "onneton" piti asuntoansa Saksmanninkin laulaja-povessa.

Tätä laulua sanoo Mari usein Saksmanni vainaan soittaessa laulaneensa.

Laulaa hän sitä vieläkin joskus muistellessaan menneitä päiviä.

Ja Marilla on Sunkreinin vanha raamattu. Sen viime lehdelle on mestarin

omalla kädellä kirjoitettu: Korkeimman edessä ei ole ketään niin

suurta, jonka ei pidä mitättömäksi tuleman, eikä niin pientä, jolla ei

ole ijankaikkinen päämaali. Sen tarkoituksen ja päämaalin tähden

ihmiset sekä syntyvät että -- kuolevat.

Loppu.