I.

Lauvantai-ilta Pynnölässä.

-- Ahhah, se oli terveellistä!

-- Juu, se priskaa päätä ja niskaa.

-- Mitähän tästä maailmasta viimein tulee?

-- Kuinka niin?

-- Kun ihmisiä aina vaan syntyy ja niin harvoin kuolee.

-- Entä sitte?

-- Mihin ne kaikki mahtunevatkin?

-- Jaa.

-- Aina melkein sanotaan uudenvuoden päivänä kirkossa, että syntyneitä

on enempi, kuin kuolleita.

-- Niin, ihmiset lisääntyvät maan päällä.

-- Mitä siitä peräksi tullee?

-- Se on, ja olkoon, luulen ma, meiltä peräti salattu. Tuommoinen

keskustelu tapahtui kahden viisaan miehen välillä Pynnölän pirtissä,

tuolla pitäjään takamaalla, missä nykyään jo on uutistaloja ja torppia

taajassa todistamassa viljelyksen valloittamaa voimaa. Toinen

keskustelijoista oli pitäjän mestari, kunniallinen suutari Joel

Sunkreini, ja toinen oli yhtä etevä-arvoinen ja samaten "hyvin

konstins' oppinut" pitäjän räätäli, Isak Malakias Saksmanni.

Eräänä talvis-iltana -- se oli lauvantai neljättä adventtisunnuntaita

vastaan -- niin, silloin istuivat nuo mestarit Pynnölän pirtissä,

toinen perä-, toinen ovensuu sängyn laidalla. Molemmat olivat

paratiisin puvussa, sillä he olivat juuri tulleet kylpemästä. Talon

uudessa saunassa oli kuppari-Kaisan sanan mukaan sinä iltana ollut

erinomaisen hedelmällistä löylyä.

Senpä takia miesten punertava iho niin huimasti höyrysikin. Siinä he

nyt istuivat, paita polvilla. Pihdissä keinui puoliväliin palanut päre,

joka melkein keskupaikalta oli sen rautaleukojen välissä. Se paloi omia

aikojaan, ja tulen puoleinen pää, kadottaen painoansa, nousi yhä

enemmän pystyyn. Mutta mestarit eivät valkeasta välittäneet. Puoli

pimeässä he ajelivat partaansa yllä kerrotun keskustelun ajalla,

peilittä, saippuatta sujui tuo hengelle vaarallinen työ tottuneilta

mestareilta; vieläpä oli aikaa keskustellakin.

-- Niin, maailma tulee täyteen ihmisiä, jatkoi Sunkreini, niitä on kuin

Ekyhtin sirkkoja.

-- En oikein käsitä, valitteli Saksmanni, sinun ajatustesi

päämeininkiä.

-- En käsitä sitä minäkään; sen vaan luulen ymmärtäväni, että paljon

on, jota et sinä, enkä minä ymmärrä.

-- Niin, näitäpä viisaat tutkivat, nämät ovat tutkimattomat, huokasi

Saksmanni.

Tätä viisaustieteellistä keskustelua olisi kai jatkettu pidemmälle, ja

meillä olisi säilytettävänä jälkimaailmalle uusi filosoofinen

keskustelu, dialoogi käsityöläisiltämme, ellei ajatuksen vuolle olisi

toiselle uralle joutunut siitä syystä, että yhä uutta väkeä tuli

saunasta pirttiin. Kun vihdoin kaikki ovat sijoittuneet pitkin laveata,

honkaseinäistä pirttiä, niin katsahtakaamme vähän ympärillemme. Tuossa

istuu pöydän päässä talon oivallinen isäntä, tanakka, ymmärtäväisen

näköinen mies. Hänen kasvonsa ovat tyynet ja levolliset, niinkuin

sopiikin olla miehen semmoisen, joka korpeen, kontion asumasijoille on

jykevän uutistalon rakentanut, ja tyhjästä alettuaan on voimiinsa

päässyt. Illallisen toimihin rupee emäntä, ja pian on hänen toimellaan

ilmaantunut oivallinen ateria leveälle, yksipuiselle honkapöydälle.

Tuolla kiistelee muurin takana lapsiparvi, ja nuot viisi pulleaa

poskiparia osottavat, että niiden omistajilla on ollut tapana syötäessä

kotona olla. Onpa tuvassa myös talon itsellinen, tuo tukeva, hartiakas

Priski-Heikki; hän asuu Pynnölän maalla, pienessä mökissä, Linnaniemen

niityn takana; mutta koska hänen oma saunatoppisensa vasta on

"tasakerrassa", niin hän on ollut Pynnölässä kylpömässä. Hän on

lähtemäisillään kotiansa kohden tallustelemaan, odottaa vain eukko

kultaansa Liisaa, pitkää, laihanpuolista naista, joka muuripenkillä

istuen tallukoita jalkaansa kiskoo. Mutta he karsivatkin jo

matkoihinsa, kiittävät hyvästä löylystä ja sanovat Jumalan haltuun.

Heistä ei siis sen enempää. Vielä näemme pirtissä pari puolikasvuista

renkipoikaa ja piikatytön.

Viimemainittu on erittäin vilkkaassa puuhassa. Hän pöyhii vuoteita,

laittaa sängyn oljet köyhkeöiksi, asettelee kauniisti raamit suoraan ja

päänaluisten kohdalle puhtaat aivinaraidit. Kun hän vielä laskee

peräsänkyyn -- se oli haltijoiden sänky -- kukitetun ryijyn, ja muihin

lämpimät vällyt, niin silloin ovat sijat valmiit. Luulenpa unen niillä

maistuvan ainakin yhtä makealta, kuin hienossa makuukammiossa, uutimien

takana, höyhen-patjoilla, kahden raidin välissä, kunpa vaan nukkujalla

on puhdas omatunto.

Siinä nyt on taas yksi pirttikunta lukijalle esitettynä -- olen saanut

sen kunnian! Mutta jos herrat Sunkreini ja Saksmanni, nuot tietoviisaat

V:n takamaalla, eivät vielä ole sinua pelästyttäneet, niin jatketaan

tuttavuutta! Enpä luulisi olevan häpeämistä, vaikka veljen kaupat

tekisit heidän kanssansa; sillä sattuu niitä saamaan maailman matkoilla

huonompiakin.

Kuka on siis Sunkreini? Hän on pitäjään mestari, konstin-oppinut,

kunniallinen suutari, Joel Sunkreini, ijältään 37 ajastaikaa;

3 kuukautta ja 21 päivää. Ei se tosin ole iso ikä miehen iäksi, vaan

tosi kyllin iso tuottamaan hänelle vanhan nuorenmiehen karahteerin. Hän

osaa lukea ja kirjoittaa. Kirjoittaa? Se taito oli pari, kolme

vuosikymmentä sitten sangen harvinainen. Mutta kirjoittaa hän osasi.

Tosi on, että hän ks:n sijasta täytti x:ää, ja kirjoitti k:n sijasta

aina kun c seurasi g; mutta ajatus oli selvä -- etu, joka monelta

oikokirjoittajalta usein puuttuu. Jo isällänsä opissa ollessaan oli hän

ollut, kuten sanottiin, tarkka kakara. Liidun palasella hän oli kotona

parkittuun anturanahkaan usein piirrellyt latinaisia kirjaimia;

Viipurilaisesta aapisesta oli hän oppinut kirjoituspuustavit; ja siitä

sitte kehittyi Sunkreinin taidollisuus yhä enemmän. Olipa hän ollut

oikein ahne kirjoitukselle; "Huutavan äänen" etu- ja taka-lehden

vieläpä kannetkin oli hän kirjoittanut täyteen sananlaskuja ja omiakin

ajatuksiaan. Lukumies hän oli, luki harvaan ja painokkaasti, vaan

selvään -- etu, joka monelta lukijalta tähänkin aikaan puuttuu. Niin

sitä luettaman pitää, oli seurakunnan vakava kirkkoherra viime

lukusijoissa hänelle lausunut -- ja sen minä sanomattakin tiesin, oli

Sunkreini kotiin tultuansa sanonut. Sunkreinilla oli kirjoja viljalta:

Raamattu, Möllerin katekismus, Wigeliuksen postilla, Virsikirja,

Huutavan ääni, vanhan Sunkreini-vainaan perintö, Neuvokirja nuorisolle

y.m. pienempiä kirjoja. Mutta sitä paitse oli hänellä kirjoitettuja

suomennoksia mainion ammattiveljensä Jaakko Böhmen kirjoista. Ne oli

hän hiljattain saanut eräältä vanhalta kristityltä, jolle taas eräs

sananpalvelija Pohjanmaalta oli ne suomentanut. Niitä säilytettiin

pienessä tuohikontissa, joka neulomusmatkoilla oli kätkettynä erääsen

lestipussin sivuosastoon. -- Sen verran Sunkreinin menneestä

historiasta. Näöltään oli hän jo tässä ijässään vanhanpuoleinen.

Alituinen istumatyö oli taivuttanut niskan kymäräksi, kaartanut hänen

leveän selkänsä ja vaivuttanut rinnan sisäänpäin. Kaarevan otsan alta

näkyivät silmät puolihaaveksivaisesti katselevan tämän maailman

"luomuksia". Useimmin ne aivan kuin lepäsivät, erittäin silloin, kun

Sunkreini luki kirjojaan ja puheli, miten sielun on vaipuminen

korkeimman, ainokaisen olennon makeutta ja karvautta maistamaan.

Kun nyt Pynnölän pirtissä miehet olivat partansa ajaneet, illallinen

oli syöty ja muut välttämättömimmät lauvantaipuuhat suorittaa ehditty,

niin virkki Saksmanni:

-- Veisataan nyt pari ehtoovirttä pyhä-illan kunniaksi!

-- Ja sydämmiemme hartaudeksi, myönsi Sunkreini.

-- Niin kyllä, onhan se sopivaa, lausui siihen isäntä.

Päät kampattuina, valkeat paidat yllä ja virsikirjat kädessä asettuivat

he, Saksmanni edellä ja muut hänen mukanansa, loimottavan päreen

ympärille. Pulleaposket. jotka muurin päällä nuhisivat, saivat pontevan

käskyn olemaan koreasti ja kuuntelemaan. Siinä sitä veisattiin

ehtoovirsiä useampiakin. Räätäli Saksmanni, jonka laululahjoja yleensä

koko pitäjäässä kiitettiin, alotti; siihen yhtyi Sunkreini

huononpuoleisella äänellänsä, isäntä ja vihdoin emäntäkin ynnä

helevä-ääninen Johanna piika. Renkipojat istuivat sänkyjensä laidalla,

mutta kellähtivät jo ennen ensimmäisen virren loppua pitkäkseen. Oli se

tosin yksi-ääninen laulukunta; vaan sitä yksimielisemmästi veisasivat

kaikki. Lapset kuuntelivat uskollisesti, sillä siihen oli heitä

opetettu. Pirttikunnan laulu muutti heidän korvissaan yhä laatuaan; se

kävi yhä hienommaksi, yhä taivaallisemmaksi; ja vähitellen vaipuivat

lapset, yksi toisensa perään, unen helmoihin. Laulu kuului varmaankin

unessaan hymyilemän pienokaisen korvaan, kuni hiljainen soitto Onnelan

siniharmaan kunnaan takaa. Niinhän se on? Todistathan sen sinäkin, joka

itse lapsena olet nukkunut äitisi hartaasen veisuun? Niinpä niin,

jotakin "takasin saadusta paratiisista" tuntui tänä lauvantai-iltana

olevan himmeänvaloisessa, nokisessa pirtissä. Kerupiimi miekkoineen oli

tällä kertaa paratiisin portilta paennut. Jo menivät vaimoväetkin

levolle, Omituisen värisevästi kuului vielä miesten suusta:

"Kanss' lasten ja myös perheen,

Lepään rauhass'; sill' murheen

Kyll' Herra pitää meist'."

Mutta ei miehet vielä juuri maata menneet. Mehevää viisasta puhetta

herui vielä tuokion aikaa Sunkreinin huulilta; leikkipuheita lasketteli

Saksmanni, vakavia muistutuksia teki isäntä, väliin myöntäen, väliin

eväten. Hän näki kuitenkin paraaksi mennä levolle. "Laarattuaan vielä

itselleen nukkupiipun", meni hän sänkyynsä, ja kun hän oli

kirmahuttanut muutaman siniharmaan savun nahkavarrestaan, pudota

kolahti piippu lattiaan; hän oli nukkumatin matkoilla. Yhteen

kuorsausnuottiin yhtyi hän perheväkensä kanssa. -- He makaavat

vanhurskaan unta, sanoi Sunkreini.

-- Kyllä ne makaavat ahkerasti, ei ihme jos aamulla onkin hiki hatussa,

sanoi Saksmanni leikillisesti.

Siinä nyt istuivat miehet taas vähän aikaa. Oli kuin heillä olisi ollut

toisilleen jotakin sanottavaa, joka ei oikein tahtonut ottaa suusta

lähteäksensä.

Siitä sitten nimesi Sunkreini:

-- Kyllä me sentään, velikulta, olemme kuin kaksi mädännyttä kantoa!

-- Kyllä, kyllä, erittäin minä, huokasi Saksmanni ja lausui seuraavan

värsyn eräästä huolilaulusta:

"Kuinkas poika taitaa

Olla nyt iloissans',

Kuin kumppanians' kaipaa

Vetisen silmän kanss'?"

-- Se värsy, jatkoi hän, sopii niin hyvin minulle, sillä usein

muistelen Saaravainaata. Ihminen hän oli, mutta siellä hän nyt lepää,

ja levätköön vahvass' rauhass'!

-- Niin, kuolo kaikki tasoittaa, lisäsi suutari.

-- Ja siltä rauhan raukka saa, runoili räätäli ja jatkoi: Miks'ette ole

jo katsonut itsellenne kumppania?

-- Hm, hm, sanoi suutari, lahjat ovat moninaiset. Toisella on

naimattomuuden lahja, toisella joku muu lahjansa.

-- Niin minäkin ennen aattelin, mutta muijani kun kuoli, murhe mulle

tuli ja huoli!

-- Aina sinä vaan teet kaikki lauluksi; etkö jo siihen väsy?

-- Hei, en! Kun istun klasin pielessä ja neuloskelen, niin väliin

tuntuu niin oudolta. Kun katson ulos ja näen kuinka muut ihmiset ovat

ulkotöissä, ja kuulen lintujen laulavan sinisen taivaan alla, ja näen

orvokkien kukoistavan niin merkillisen näköisinä, niin on oloni niin

lystimäistä. Silloin tulee mieleeni aivan kuin itsestänsä semmoisia

kaikellaisia lauluja. Ja kun nuori kansa niitä halukkaasti laulelee,

niin laulan minä heille. Ei suinkaan se synti ole?

-- Puhtaille on kaikki puhdasta. Mutta etkös ole koskaan halannut

itsellesi tunnon rauhaa, lujaa ja pysyväistä?

-- Kyllä, usein halaan rauhaa, ja silloin otan pelikommoni ja soitan

pari laulua, ja sitten on taas olo parempi.

-- Hm, rauhakin on monenlaista, sanoi suutari käyden akkunaan

katselemaan talvis-illan kimaltelevaa taivasta. Katso, puhui hän

hiljaisesti, kuinka nyt on tähdessä, ja niinkuin selitetään "Jusun ja

Enon kirjassa" (Sunkreini tarkoittaa epäilemättä 'Enon opetuksia

luonnon asioissa'. Se kirja oli todella _kansantajuinen_.), ovat tähdet

suuria palloja, niinkuin tää maakin, ja niitä on siellä epälukuisia ja

niin pitkälle, kuin vaan ajatella jaksaa. Tuolla niitten keskellä

lienee Rauhala, rauhan ja autuuden koti; sinne vetää näkymätöin voima

ihmisen sydänkurjaa.

-- Kas tuota tähtee, kun lentään se lähtee, lentäisin minäkin, jos

siivet olis mull' -- -- --, runoili Saksmanni, nähdessään komean tähden

lennon.

-- Nyt on aika pakkanen, kirkas on taivas, ja pohjoinen palaa. Kuules,

kuinka nurkissa paukkuu.

-- On kai lauhtumaan päin, arveli räätäli.

-- No ihmeellistä kolinaa, eihän se enää laitaa ole, sanoi suutari,

nostaen päänsä tarkastelevaisesti.

Ja todella kuului erityistä kolinaa ulkoa. Miehet kuuntelivat tarkkaan

ja tulivat sitten päätökseen, että joku oli porstuan ovea kolistamassa.

-- Täytyyhän sille arvata, sanoi Sunkreini, ja meni avaamaan ovea.

-- Kysykää, kuka se on, ennenkuin oven avaatte, muistutti Saksmanni

varovaisesti.

-- Kuka siell' on, kysyi Sunkreini.

Ei kuulunut muuta, kuin kiihkeämpää kolkutusta. Ja kun suutari toisti

kysymyksensä, niin valittavaa, epäselvää ääntä vaan kuului.

Ovi avattiin. Saksmanni näytti päresoihdulla valkeata pirtin ovella,

että tulija saattoi pirttiin osata. Siinä hän nyt oli jo pirtissä. Se

oli vaimoihminen, puettuna mustaan tröijyyn ja puoliskaiseen

karttuunihameesen, -- todella omituinen puku paukkuvassa pakkasessa.

Huoaten ja väsyneen näköisenä istahti hän "hyvää ehtoota" sanottuaan

muuripenkille. Hetkisen perästä rupesi hän päästelemään vihnikkeitä,

joissa näkyi joltinenkin taakka riippuvan. Siinä työssä meni Saksmanni

taiteilijan huomaavaisuudella häntä auttamaan. Olipa nuot kasvot kai

olleet kauniitkin aikanansa. Nyt ne olivat laihat ja kelmeät; mustat

silmiripseet ja musta tukka teki kelmeyden vielä silmiin pistävämmäksi.

Jopa vihnikkeet saatiin auki ja taakka purettiin; siinä oli

villahameesen käärittynä lapsi. Se nyt otettiin erille, vaimo asetti

hänet muuripenkille viereensä istumaan. Hän riisui sen yltä

nutturepaleet, puhalteli sen hyppysiin ja jalkoihin; mutta pienokainen

ei suutansa avannut.

-- Mistä vieras kotoisin on, kysäsi Sunkreini.

-- Tuolta pohjan puolelta, oli vastaus.

-- Mistä sieltä, jatkoi Saksmanni vilkkaasti.

-- Kappaleen toiselta puolen Vaasan, vastasi vaimo puolitukehtuneella

äänellä.

Mutta siihen jo isäntäkin emäntinensä ennätti herätä. Viimemainittu

nousi vuoteelta ja rupesi sijaa tekemään uusia yövieraita varten.

Tarjosi hän heille myös ruokaa, vaimo sitä ei maistanut, vaan sen

sijaan korjasi lapsi kuppinsa kyllä kiireesti.

-- Olen niin kipeä, vaikeroitsi vaimo, päätäni kivistää ja rintaani

ahdistaa, tuolta kylästä asti olen kantanut Maria selässäni. Lahdella

vajosin puolen kyynärää joka askeleella. Ja enempää puhumatta kallistui

hän sijallensa ja vaikeni. Tyttö noin 5:n 6:n vanha, mustatukkainen

lapsi, hän se kotvasen istui äitinsä vieressä ja katsella tuijotti

ympärillensä.

-- Oikeinhan sen silmät tulta iskivät, sanoi isäntä hiljaa

emännällensä.

-- Pane maata lapsukainen ja siunaa itsesi, sanoi Sunkreini ja sammutti

palavan päreen pistämällä sen pesän edessä olevaan vesikiuluun.

-- Herra siunatkoon meitä ja kaikkia, jotka kulkevat elon teitä,

erittäin tämmöisessä pakkasessa ja lumen paljoudessa, huokasi

Saksmanni.

Ja pian oli äänettömyys pimeässä pirtissä, ei kuulunut muuta, kuin

vanhan säijärin yksitoikkoinen tikutus, jota kotisirkka muurin takaa

säesti. Vähitellen alkoi uudestaan kuulua pirttikunnan kuorsaus aina

yleisempänä sen mukaan, kuin kukin oli ennättänyt unen päästä kiini

saada.