Nyt on meidän siirryttävä ajassa noin puolen toista vuosikymmentä
eteenpäin. Rautalassa ei enää ole entistä palvelusväkeä muuta kuin
Teemu ja entinen pikku Matti. Teemu on ollut naimisissa jo aikaa Maijan
kanssa ja on Rautalassa muonamiehenä; pikku Matista on tullut
varsinainen myllymatti, joka istuu kahnalla ja muistelee menneitä
aikoja. Kun hän katselee myllyn pyörimistä, muistuu hänen mieleensä
Laasmannin ajat ja oman nuoruutensa ajat. Nyt hän on liki
kolmenkymmenen vanha, ja silloin oli hän neljäntoista; hei, kuin ne
ajat kuluvat! Onkohan Laasmanni jo kuollut, kosk'ei enää pariin vuoteen
ole hänestä mitään kuulunut? Merkillinen oli kelmeän torpparin
ennustus, mutta tuskin se enää toteutuu! Näin muistelee Matti menneitä,
istuessaan myllyssä. Syystuuli kieputtaa kiivaasti siipiä,
jauhattaminen käy hyvin. Matti antaa ajatuksensa mennä tulevaisuuteen;
toiveet risteilevät hänen povessansa. Hänen toiveensa eivät kuitenkaan
liene aivan hattaran takaisia, eikä hänen tulevaisuuden unelmiansa
juuri tuulen tupiin saata verrata, sillä se aineellinen piste, johon
hänen harrastuksensa toisiaan yhä lähenevät viivat yhtyvät, on pieni
torppa tuolla Tarimaskosken rannalla ja siihen kuuluva vähäläntä
vesimylly. Torppa, oma koti, jossa itse saa olla isäntänä ja Eeva
emäntänä, ja jossa nuot pikku Matit ja Eevat saavat kenenkään yrmimättä
teuhata ja peuhata, tällainen oma koti -- se, se on ollut aina ja on
oleva renkimiehen ihanne. Kodin liedellä on lumousvoima jokaiseen
sydämmeen, jos se sitten sykkii rohtimisen mekon tahi kullatun
univormun alla. Näistä unelmista herättää Matin kuitenkin ilman kylmä
viima, jota ei myllyn lautaseinät estä häntä kohtaamasta. Hyy, kylmä
täällä on jokseenkin! Entä jos menisin vähän pirttiin lämmittelemään,
mutta tuuli tuntuu yltyvän; ei auta jättää myllyä. Hei, oikeinhan
portit viuhkuvat ilmaa halkaistessansa! Matti alensi vähän toria, jotta
enemmän jyviä juoksisi napaan. Mutta kovasti se tuuli kulta nyt käykin!
Hammasratas ryskyy hirveästi, trälli vilistää kuin tarapaappa, voi
yhdeksän sitä menoa! Mattia melkein kamottaa. On kuin mylly kieppuisi
itsekin ja hyppelisi pystyyn kuin raivostunut. Yht'äkkiä vavahtaa se
kuin vauhko hevonen ja silmänräpäyksen on kaikki aivan hiljaa, ei
hammasratas rysky, ei trälli vilistä; ei kuulu ääntä muuta kuin tuulen
vinkuna, se kun puhuu lautaseinän ja laudan syrjän löydettyänsä ja
viheltäen soittaa yksi sävelistä nuottiaan. -- -- --
Parin minuutin kuluttua on taas kaikki entisellään; mylly jauhaa kahta
rajummin ja kuudes säkki on jo jauhoina: ja jos vaan Matti koko yön
jauhattaa, niin kaikkein kymmenen pullean säkin sisällys on huomenna
pienenä. Eikä Matti olekaan mikään "äskeisen teeren poika", ei hän
pimeyttä eikä tuulta pelkää. -- -- --
Mutta siunatkoon, mikä vihellys tuolta myllyn ylähuipusta kuului? Johan
tässä on piru merrassa, olihan se kuin laivan pilli! Ja taas kahta
kauheammin! Ei se ollut tuulen vinkuna se! Mutta ei Matti vieläkään
hätäile. Hän ottaa lyhdyn käteensä ja alkaa nousta rappusia myöten
ylikertaan. Vaan tuskin on hän kolme, neljä askella astunut, kun lyhty
putoo hänen kädestänsä pirstaleiksi. Samalla saa hän sellaisen
täräyksen vasten kasvojansa, että silmät tulta iski. Matti, joka tästä
täräyksestä pudota rotkahti myllyn permannolle, vaan jäi vapaaksi
pahemmista seurauksista, tunsi vasten tahtoansakin kylmien väreitten
selässänsä aaltoilevan. Kiireesti lähti hän alas myllystä, vaan
pysähtyi heti ulkona, painaaksensa lakkinsa korviinsa, sillä tuulen
kanssa valui rankka sade taivaasta. Itsekseen lausui hän: Herra siunaa,
mikä siellä nyt enää onkaan?! Ja juuri tämän hurskaan kysymyksen
lausuttuaan, tölmätään häntä niin hirmuisesti selkään, että hän on
tasapainon menettämäisillään. Silloin lausuu Matti juhlallisesti: jos
sinä olet vaikka myllyn haltija, niin älä kiukuttele, kyllä minä luuni
korjaan, kun vaan olen saanut myllyn tuulesta pois. Mutta kun hän siinä
aikomuksessa lähestyi myllyn häntää, niin kumma! Mylly ei enää
ollutkaan tuulessa, vaan Matin huomaamatta oli se käännetty.
-- Sinä taidat olla itse pääpukari, mutisi Matti ja riensi taloon.
Nyt ajattelet kai, tuli aika hälinä ja sohina taloon? Vielä mitä. Matti
oli käytännöllisesti oppinut neljännen käskyn, paljon hän mietti ja
arvikoitsi, ennenkuin noin muka mitättömän asian tähden meni
rystöllänsä isännän kamarin ovea koputtamaan. Mutta teki hän sen
kumminkin. Isännän päätös oli, että mentäisiin myllyä katsomaan. Väki
herätettiin ja muutamilla sanoilla selitettiin miehille asema. Kömsivät
miehet sängystään. Teemu puolestaan soimaili Mattia pelkuriksi ja
jutteli kummallisen kertomuksen Jaakosta, joka Kyröskosken poltissa oli
ollut samallaisessa pulassa jauhovarkaan kanssa, vaan joka
miehuullisesti oli puolensa pitänyt.
-- Kuka sen jutun totuuden takaa, kysäsi Matti loukattuna.
-- Malakias Kostiander, joka siitä asiasta on kirjan pränttäyttänyt.
-- Luulenpa Matin historian olevan samaa sorttia kuin Kyrön Jaakonkin,
lausui isäntä.
-- Ottakaa edes virsikirja mukaanne, muistutti ruotumuori muurin takaa,
älkää menkö pröystäten myllyyn, sillä kuka tietää, mitä siellä on.
Totisina astuivat miehet myllylle, lyhty kädessä astui Teemu isännän
rinnalla, perässä marssi Matti ja joku muu.
Kartellen ja varovaisesti astuivat he myllyyn. Kaikki oli siellä kuin
olemankin piti, ainoastaan kolme jauhosäkkiä oli poissa.
-- Kyllä se, näemmä, oli sen vietävä myllyn haltija, virkkoi isäntä.
Teemu meni ylikertaan, tarkasteli visusti kaikkea, ja huomasikin
vihdoin suureksi ihmeeksensä, että yksi lyhyt seinälauta tammen
ylipuolella oli ainoastaan pienellä rautanaulan kärjellä kiinni. Olipa
se sopivasti laitettu; kun vähän vain lautaa käänsi, ilmaantui aukko,
josta tuuli kohisten tulvasi sisään, kun taas laudan paikoilleen
käänsi, ei seinässä mitään erinomaista havainnut.
Alas astui Teemu, ilmoitti keksintönsä toisille ja sanoi
kukistumattoman mielipiteensä olevan, että varas oli kiivennyt myllyn
siipeä ylös ja tullut mainitusta aukosta sisälle.
-- Kuka ihminen sellaiseen työhön pystyisi näin kovalla tuulella
pilkkopimeässä, kysyi isäntä.
-- Mutta mylly istahti kerran, selitti Matti, ruveten asiaa
oivaltamaan.
-- Kyllä minä tiedän, kuka pystyy, sanoi Teemu painokkaasti, se, joka
siinä siivessä yksitoista kertaa ympäri meni, hän sitä myöten ylöskin
pääsee.
-- Laasmanni, sanoi isäntä ajattelevaisesti.
Tarkasteltiin sitten lyhdyn valossa myllyn ympärystää. Hännän kohdalla
näkyi ruohossa ratasten jäljet. Ne veivät viertävää, tasaista tietä
aina rantaan asti. Valkamalla oli elorattaat, joiden pohjalla näkyi
taikinaksi kastunutta jauhontomua. Kolmihankainen nuottavene oli
poissa; sillä oli varas paennut säkkinensä ja kulki nyt pois Aivolahden
aaltoilevalla pinnalla. Pimeyden turvissa oli hän, ja näki epäilemättä
tulen rannalla kiiluvan, josta arvasi takaa-ajamisen puuhassa oltavan.
Eihän siinä yön pimeydessä ollut sen enempää tehtävää. "Aamu on iltaa
viisaampi", arveli Rautalan isäntä, ja miehet menivät pirttiin ja
paneitsivat vielä vähäksi aikaa levolle.
Yö meni, päivän salu kuvastihe lahden pinnassa, jonka yöllinen tuuli
oli painolain yksinomaiseen huostaan jättänyt. Uudet puuhat alkoivat
Rautalassa yöllisten seikkain johdosta. Teemu oli kovin kärkäs aivan
yksin menemään Tampereelle jauhosäkkejä tiedustelemaan. Pieni
yksihankainen vene kuin tuokkonen kiiti pian syysaamun koittehessa
pitkin lahden pintaa. Siinä alotti Teemu erään toisen miehen kanssa
takaa-ajomatkansa.
Tämän matkan seuraus oli, että Laasmanni tuotiin sidottuna Rautalaan.
Hän oli saatu kiini eräässä saaressa, jolle hän oli poikennut
levähtämään. Kun miehet olivat saaneet Laasmannin kiini, niin oli tämä
päästänyt kimakan vihellyksen; ja samassa oli saaren toiselta syrjältä
lähtenyt vene, jota roteva keski-ikäinen nainen ja noin parinkymmenen
vanha poika soutivat. Ja yhtä vauhtia laski se kohisevasta vuolteesta
alas. Miehet liian myöhään olivat huomanneet sen olleen Rautalan
kolmihankaisen.
-- Kovinhan on Laasmanni vanhentunut, tuumaili Matti.
Mutta raudasta näytti sittekin tuo mies olevan, ikä oli tehnyt raudan
vain romuliaisemmaksi ja karkeammaksi.
-- Kuinka voititte Laasmannin, kysyi isäntä miehiltään, onpa hän vielä
notkea ja voimakas.
-- Onhan minussakin miehen vastus, huomautti Teemu.
-- Enkä minäkään miestä pelkää, lisäsi Teemun toveri.
-- Kiittäkää onneanne, lisäsi Laasmanni huoletonna, että olin joutunut
Pirunsaaressa vähän väärälle kantille, sillä oikealla kantilla olisin
yskinyt vähän kovempaa.
-- Oliko siellä pyssy sinulla, kysäsi Teemu.
-- Konna mies aseetonna, murahti Laasmanni, sitten kääntyi hän isännän
puoleen ja sanoi nöyrästi: "Tottahan vielä ripoo ryyppy
Laasmannillekin, vanhan tutun vuoksi, jos ei muuten".
Ja isäntä toi Laasmannille ryypyn, jonka Matti avuliaasti kaatoi hänen
suuhunsa, sillä itse hän sitä ei saattanut tehdä, kätensä kun olivat
sidotut. Kun Matti tämän rakkauden työn oli saanut tehneeksi, vetäytyi
hän oven suuhun ja kävi sänkyyn istumaan.
-- Ota nyt sinäkin Matti ryyppy, ettes "laakia" saa menneen-öisestä
säikäyksestäsi, sanoi isäntä, täyttäen pöydällä olevan pikarin.
Mutta Matti on liialta nimeltä myöhäinen. Jospa koko olemisen sieluna
lieneekin, kuten moni opettaa, sähkö, niin on Matin olemus luultavasti
poikkeus tuosta olemisen yleisestä säännöstä. Niinpä Matti ei ollut
isännän käskyä kuulevinaankaan, vaikka isäntä jo oli pulloinensa mennyt
ulos pirtistä.
Laasmanni sitä vastaan hiipi kuin kärppä pöydän lähelle, kumartui
pikaria kohden, avasi suunsa ja painoi sen pikarin ympärille, puristi
huulensa kokoon, taivutti niskansa taaksepäin ja lumpsis! -- kirkas
neste oli luiskahtanut sinne, missä se äskeisen toverinsa tapasi.
Hämäläinen ei ole julma; ei hän kiveä kuorman päälle heitä. Silmiänsä
vain muljautti Mattikin nähdessään Laasmannin äskeisen tempun ja
lausui: kyllä Laasmanni, näemmä, Laasmanni vieläkin on.
Nimismiehen luo Laasmanni sitten vietiin; ja sitten kuin asiat olivat
kulkeneet määrätyn tiensä, tuomittiin hän korvaamaan varastettu tavara,
saamaan raippavitsoja ja istumaan "kirkon pallissa" V:n emäseurakunnan
kirkossa.
Maassamme käy lainkäynti hitaasti. Pari vuotta kului, ennenkuin
rikkiviisas Laasmanni saatiin syyhyn. Rautalan isäntä olisi kaikki
hänelle vanhan tuttavuuden takia anteeksi antanut, mutta asia oli
tullut kruunun asiaksi, ja sitä paitsi oli Laasmanni muutakin pahaa
tehnyt, jonka tähden kruunun käsi, hänet kerran saavutettuaan, ei häntä
hevin laskenut.