Ajat muuttuvat ja me muutumme ajoissa. Aadolf Juhonpoika Pujoniemikin
oli päässyt parempiin oloihin. Hänellä oli vähäinen uutistalo V:n
takamaalla, ja Helena Kristiina oli oiva voinvalmistaja; ja karjallaan
ansaitsi hän kauniit rahat. Vanhemmat lapset voivat jo auttaa töissä
vanhempiansa ja hoitaa nuorempia. Siunaus oli tullut perheesen.
Oli keväinen sunnuntai-aamu. Entinen Pujoniemi meni kirkkoon metsäistä
jalkapolkua, taluttaen yhdeksän vanhaa poikaansa käsikynästä. Hän kulki
jalkasin, sillä takamaalle tehtiin vasta viime nälkävuosina maantie. --
Keväinen sunnuntai-aamu! nämät sanat ovat minusta sisältäneet
yleiskäsitteen kaikesta siitä, mikä luonnossa on juhlallista ja ylevää.
Ja tuo yhdeksän-vuotinen poika sai sinä sunnuntai-aamuna ensimmäisen
aavistuksen sapatillisesta rauhan ja sopusoinnun elämästä, tuosta
aatteen sisällisestä valtakunnasta, joka sulattaa ihmissydämmen samaan
sopusointuun, mikä hiljaisena huminana maailmojen läpi käy,
sopusointuun, joka on tuolta nimittämättömästä valtakunnasta, tuolta
paikattomasta paikasta, missä "kauniist' kanteleet kajaavat ja urkuin
uus' virsi pauhaa". -- Kirkkoon rientävät miehet paitahiasillaan,
vaimot kengät kainalossa. Sininen, kirkas taivas kupuilee maiseman yli,
nurmi kukkii, tuomi tuoksuu, metsä soi -- juhlallisina kumajavat kirkon
kellot -- -- laksi vilisee veneistä -- vehreä (silmille suotuisa toivon
väri) ruisvainio kuvautuu kaltevalta asemaltaan järven kirkkaasen
peiliin. Onko tässä vain sokea voima ja älytön aine eikä mitään muuta?
Jo oltiin kirkon lähellä. Ihmetellen tämän maailman moninaisuutta
tallusteli poika isänsä sivulla. Hän vilkasi taaksensa ja näki
hevoismiehen ajavan täyttä ravia. Sitä kitinää, joka niiltä rattailta
kuului! Jo ajoivat he ohitse. Kaksi miestä istui rattailla, toinen
katsoa tuijotti alaspäin.
-- Isä, mikä noilla rattailla niin kilisi, kysyi poika. Ei vastannut
tuokioon mitään isä, hän vain katsoi katsomistaan ohitse meneviä. Kun
poika yksipäisesti toisti kysymyksensä, niin hän vastasi: ne olivat
vanginraudat, häntä viedään kirkonpalliin.
-- Mikä se kirkonpalli on?
-- Se on häpeän tuoli, jolle pahantekijä Jumalan palveluksen ajaksi
pannaan häpeämään.
Kirkon menot alkoivat. Pikku poika ihmetteli, että pappi, joka oli
hopeaan ja kultaan puettu, sanoi olevansa vaivainen syntinen, hän, joka
heti saarnatuoliin mentyänsä oli niin hirveän äkeä; ei suinkaan hän
syntinen ollut. Paremmin olisi se nimitys sopinut tuolle miehelle, joka
istui hyllyn muotoisella telineellä peräparven alla. Mutta saipa hänkin
osansa: häneltä kysyttiin, tunnustiko hän syntinsä ja katuiko hän sitä,
ja hän vastasi: tunnustan, kadun, ja oli niin kelmeä ja totinen.
Tuo vaivainen syntinen oli Laasmanni. Kohta oli hän saapa vapautensa
takasin. Nyt oli hän vielä siltavoudin valvonnan alaisena. Mutta kun
tämä korkean kruunun edustaja oli hyvällainen mies, niin salli hän
Laasmannin kirkonmenon loputtua pysähtyä kirkon porstuaan. Laasmanni
ojensi nyt lakkinsa kirkkoväelle ja puhui: muistakaa hyvät ystävät
tätäkin lukkaria, pankaa vähän lippoon porstuassakin. Siihen pani, mikä
kopeekan, mikä kaksi: mikä taas ärähti: vieläkö tekee mielesi
myllynsiipeen kiipeämään? Mutta sellaisiin kysymyksiin ei Laasmanni
vastannut mitään, hän vaan kurotti lakkiansa kansalle ja nyökkäsi
ystävällisesti päätänsä antajille. Viimein kun väki harveni, astui
entinen Pujoniemen Aadolfikin lähelle, kurottaen kättänsä lakkia
kohden. Kädessä kiilsi "Kaisan rupla". Kun Laasmanni tämän uuden
antajan äkkäsi, lensi hän kasvoiltansa punaiseksi, sitten vaaleaksi;
ja viimein loi hän silmänsä alas, veti lakkinsa takasin sen
odottavaisesta asennosta, kävi kiinni Aadolfin käteen ja sanoi: pahasti
tein, velikulta, tuolla penikulman pylväillä, anna anteeksi!
-- Minkäs nyt on meininki mennä, missä muija ja lapset ovat, kysyi
Aadolfi.
-- Maantiellä he ovat, maantie kai on minunkin kotini; lakissani on
matkakassani, kun vaan saisin tämän kruunun pälsin hartioiltani, niin
olisin tyytyväinen. --
-- Kun vapaa olet, niin tule kanssani, sanoi Aadolfi, ehkä Herra uhrin
tuhrii.
Tulipa siihen vielä Teemu ja Mattikin, virsikirjat kainalossa.
-- Sovitaan pois oikein sydämmestä, Laasmanni, oli Teemun ensi sana.
-- Olen ollut sinulle, niinkuin kaikille muillekin, konna, sanoi
Laasmanni.
-- Olen kostanut sinulle mekkoni ja haukkumanimeni takia: ja vaikka
laki oli puolellani, niin olen katunut, että sinua lähdin takaa
ajamaan, sillä sydämmessäni asui 15 vuotta kytenyt viha.
-- Niin, nälkä vaatii mua huiskimaan ja joka nurkkaa nuuskimaan, lausui
Laasmanni.
-- Veisaamme kirkkovirressä, lisäsi Teemu.
-- Ja myllynsiipeen kiipeemään, jatkoi Matti, joka nyt ensikerran
puuttui puheesen, ja lisäsi vielä: voi, teittiä, mies parka!
-- Niin, sovitaan sydämmestämme, alotti Teemu; tuoss' on vähän
huushollin alkua, virkkoi hän vielä, pistäessään 50 kopeekkaa
Laasmannin kouraan.
-- Antakaa anteeksi, pyysi Laasmanni, antakaa anteeksi kaikin minulle,
ehkä minusta vielä mies tulee. Minä eriän kunniallisten ihmisten
parista, menen metsän korpeen katumaan ja rukoilemaan.
-- Tule luokseni, kun vain olet vapaa. Minä olen, Jumala kiitos, jo
päässyt vähän alkuun, minulla on uutistalo ja maata kyllin kyllä;
rakenna siellä itsellesi torppa ja ruvetaan uutta elämää elämään.
-- Sinäkö minulle, änkytti Laasmanni, annat torpan -- -- minä
konna -- -- etkä sanallakaan minua siitä muistuta. Jumal'auta, parempaa
miestä kuin sinä ja suurempaa lurjusta kuin minä ei ole taivaan kannen
alla; minä olin raaka kuin turkkilainen; en tiennyt puutteesta enkä
köyhyydestä mitään, mutta nyt ne tunnen.
-- Me olemme kaikki vaivaisia syntisiä, sanoi Matti, hartaasti asettaen
kätensä ristiin.
-- Mutta synti annetaan anteeksi niille, jotka katuvat ja parannuksen
tekevät, sanoa tokasi pikku poika, osoittaen siten ottaneensa onkeen
jotain siitä, mitä kirkossa puhuttiin. Silloin tahtoi unilukkari eli
suntio panna kirkon ovet kiinni, ja siltavoutikin oli jo tullut
kärsimättömäksi. Hänen kanssaan läksi Laasmanni menemään, otettuaan
harvasanaiset, vaan teeskentelemättömät jäähyväiset Rautalan miehiltä.
Loppu.