Jo oli keskiviikko-ilta käsissä ja Pujoniemen matkarahat olivat menneet
Laasmannin ja kumppanien kulkuista alas, vaan "tolpan" haenta ei
tahtonut onnistua. Kuitenkin piti Leenastiinan muisto Aadolfia
jonkunlaisessa levottomuudessa, ja sentähden ei hän antanutkaan
Laasmannille rauhaa pahaakaan, ennenkuin lähdettiin tolppia katsomaan.
Mitä muuta kuin kimo valjaisin! Synkkämielisellä tavallaan kömpii se
Alvolahden jäätä myöten minkäänlaista kiirettä pitämättä, huolimatta
isäntänsä innostavista kehoituksista. Saavuttiin vihdoin "ylitteelle",
se on toiselle puolen järveä, jossa oli osa niemeläisten peltoja ja
niittyjä; jopa vihdoin valtamaantiellekin. Siinä sitä oli leveä,
aurattu kruunun sarka, joka vei kehuttuja "tolppia" kohden.
Pakistessa siinä kaikellaisia virkkoi Pujoniemi: Eivätkö ne tolpat jo
kohta tule?
-- Ei, vastasi Laasmanni, paikallaan ne aina ovat olleet.
-- Pitkähän on tämä matka, sanoi Pujoniemi alakuloisesti.
-- Johan tolpat näkyvät, lohdutti Laasmanni. Pujoniemi koetti katsoa,
vaan ei nähnyt tolppaa missään. Tuuhea kuusimetsähän tuossa viheriöitsi
vasemmalla puolen tietä, oikealla taas kasvoi katajikko ja lehvätön
lepistö.
-- Etkös näe; jo punottaa, sanoi Laasmanni.
-- Eihän näy sen taivaallista minun syntisiin silmiini, valitti
Pujoniemi.
-- Tuossahan ne ovat, sanoi Laasmanni äänellä, jonka hän koetti tehdä
ivalliseksi, vaan jossa iva tuntui vähän puserretulta; tuossa on kaksi
tolppaa, ota, kumman haluat.
Näin sanoessaan osoitti hän sormellaan kahta punaista pylvästä,
jotka olivat yksi kummallakin puolen tietä ja joista toinen osoitti,
että tähän päättyi virsta, toinen taas että tämä päätynyt virsta oli
neljäs viime pylväs parista lukien. Tässä siis virstantolppa ja
penikulmantolppa. Lyhyyden vuoksi kai kansa niitä nimitti
penikulmantolpiksi. Silloin katsoi Pujoniemi kumppaniinsa sumean
moittivaisesti ja virkki: Piisaishan pilkka vähempikin.
-- Tuoss' ovat tolpat, sanoi Laasmanni, mutta ääni jolla hän sen lausui,
oli melkein katuvainen.
Silloin välähti kelmeän miehen silmä, kurjuuden itsetietoisuus, petetyn
toivon vararikko kuvautui siinä. Kiivaasti iski hän pitkät laihat
sormensa Laasmannin kurkkuun, toinen käsi tavoitteli tuppea, joka
riippui monisolkisessa "pislaivyössä". Mutta silloin teki Laasmanni
rotevan liikkeen; kevyesti sai hän kurkkunsa pihdistä pois ja samassa
hyppäsi hän voimakkaalla potkauksella re'estä kauas tien oheen. Juosten
metsään, huusi hän äänellä, josta katumus oli kadonnut: "Terve tuloa
uuteen tolppaasi, tivis se on ja luja, tottahan se lämpimän pitää!"
Liikkumatta tuijotti torppari hänen jälkeensä, vaan nosti vihdoin
päätänsä ja huusi lumiseen metsään: vielä ennen pitkää tolpassa olet ja
lämpimäsi saat, jos et itse, niin ainakin poikasi.
Ja Pujoniemi käänsi kimon ympäri; pari lumen kirpaletta oli hyytynyt
hänen silmäinsä alle, ne hän pyhkäsi nuttunsa hialla pois, ja lähti
ajamaan kotia päin. -- -- --