Äkäisenä ajoi Teemu pihaan. Hevoisen talliin vietyään ja sille silppua
tehtyään, hän astui pirttiin, paiskasi "kännelmöityt rasansa" (tumput,
joihin kämmenen puolelle on neulottu nahkaa tahi vahvaa kangasta)
muurin otsalle, heitti vihatun virkapukunsa, tuon "ristityn" mekon
muuripenkille, hiipi sitten "ahen taka" (s.o. sille osalle permantoa,
joka on uunin ja sivuseinän välillä), muutti siellä kuivat, lämpimät
tallukat jalkaansa ja meni vihdoin toisten kanssa päivälliselle.
Laasmanni oli jo ennen atrioinnut isännän kanssa ja ojentelihe nyt
peräsängyssä, polteskellen kotikasvuisia piipussansa. Siitä ei tahtonut
tulla puhetta väen kesken juuri minkään päiväistä. Laasmanni löyhytti
savun suustansa, sylkäsi sängyn pään kohdalle sellaisella läjäyksellä,
että eräs talon viidestä kanasta, joka juuri odotti Maijalta osaansa,
säikähtyi ja riekahtaen juoksi sängyn alle. Tämän tärkeän, valmistavan
toimen tehtyään Laasmanni lausui:
Mitä kuuluu miehet?
-- Kunniaa kuin puuroa, tokasi Aatu, vieden höyryävän lusikallisen
viimeksimainittua ainetta suuhunsa -- hän kenties tahtoi havaita "ex
analogia", yhtäläisyydestä, minkälaista tuo "kuuluva kunnia" oikeastaan
oli.
Taas oli vähän aikaa äänettömyyttä, jonka kuluessa lusikat tekivät
totista työtänsä; suolatut särjet ja ahvenet saivat kyytinsä
välipaloiksi kahdeksan hammasparin välissä, joita saattoi mitä kaunotar
tahansa kadehtia, sillä ei viinihappo eikä karamellit olleet niiden
norsunluista kiiltoa pilanneet.
Mutta äänettömyys näytti tuskastuttavan Laasmannia. Hän kysäsi:
Onko Teemu kipeä, kun on ääneti kuin ahven kivellä?
-- Kipeä tahi makea, vähän se sinuun koskee, oli vastaus.
-- Lupa kysyä, vaikk'ei vara ostaa; ja siksi toiseksi: olenko minä sinä
sinun edessäsi?
-- Sinä Jumalakin on.
-- Minä olenkin arkkipispa, lausui Laasmanni puoleksi leppeällä,
puoleksi ivallisella äänen soinnulla.
-- Taikka maarian mun korttipispa. Et osaa edes laulaa, sitä vähemmän
arkkia kokoon panna. Olet niin viisas kuin oletkin, te'es vaan
semmoinenkin laulu kuin -- -- kuinka se alkaakaan, Maija, sen Emman
laulu.
-- Sen ihanaisen Emman saan nyt nähdä suloisimman...
-- Niin, jatkoi Teemu, saatuansa pyydetyn avun, te'es edes semmoinen
laulu.
-- No, mitä niistä, rauhoitti Laasmanni, mutta tiedätkö, mikä
arkkipispa on?
-- Se on se pispa, joka arkkia tekee, tiemmäkin; eihän virsikirja- eikä
katkismus-pispat semmoisiin joudu. Mutta kukas tietää, mikä se
korttipelipispa on? se on se, joka -- -- niin se on yksi kulkevainen
matkamies ijäistä kotoa kohden: Juhan Herman Laasman.
-- Voi, mies parka, olisit Turussa ollut, niin tietäisit: arkkipispa
panee kasukat kaikkien pappien hartioille -- -- ja -- -- ja Mikkolan
Janne, joka käy Tampereella papinkoulua, on puhunut joskus
ristiretkistä; tiedätkö, mitä ne ovat?
-- Onko ristiretki sama kuin halkoretki? kysäsi pikku Matti ilkkuen.
Teemu ei viimeistä kysymystä kelpoon kuullutkaan, Laasmannille hän
vaan tiuskasi äreästi: älä tuiki mies, olenko minä sinun pilkkasi, hää?
-- Et, et, vastasi Laasmanni, älä leikistä suutu. Ja jo loppui atria,
ja loppuipa miesten sanasotakin, kun pirttiin astui isäntä. Hän oli
vanhanpuoleinen mies, jonka päähän oli eksynyt joku ennen aikainen
harmaa karva. Puettuna viheriäiseen ihotröijyyn ja kapulaisiin
housuihin, näytti hän kunnioitettavalta, arvonsa tuntevalta
isäntämieheltä. Hänelle sanoi Laasmanni:
Antakaas, isäntä, taaskin korttelin verta! Vakavasti astui isäntä
kamariin ja pian oli hän tuonut pyreilevän korttelin pöydän kulmalle;
ja pian oli sen sisällys neljän miehen väljäin kulkkuin kautta osannut
tiensä vihoviimeisiin tislauskoneisin. Sovinto ja suosio oli miesten
keskuudessa täydellinen. Mutta siitä päivästä oli Teemun liikana nimenä
halkopappi, jonka toisintona kuitenkin usein oli Prunkkaalan pappi.
Jospa siis Teemu olisikin unhottanut uuden mekkonsa, niin hänen uusi
nimensä oli unohtumaton.