Siitä on jo kulunut monta vuotta, kun Laasmanni oli paikkakunnalla
myllyjä rakentamassa. Tuolta oli hän tullut ulkopitäjäästä ensiksikin
Rautalan rusthollin myllyä tekemään. Silloin oli hupainen aika. Ei
ollut puutetta ruoasta eikä juomasta. Myllymatti muistaa ne ajat yhtä
hyvin kuin eileisen päivän. Kyntöpoika hän silloin vielä oli, ei
ryypännyt viinaa eikä pitänyt suussansa tupakkia, mutta sen hän
huomasi, että paremmat olivat ajat silloin. Ei tarvinnut mennä jokaista
viinan tilkkaa silloin kaupungista noutamaan; ei tarvinnut "puulaakia"
perustella prännien edustalla, joista ei annettu vähempää kuin viisi
kannua kerrassaan -- ikäänkuin ihmisen, saadakseen pisara vieraan
varaa, olisi velvollisuus ostaa koko vuoden tarpeet yhdellä haavaa,
tahi onnellisimmassa tapauksessa odotella tuntikaudet osakkaita
puulaakiinsa! "Ei, heikkoja ovat herrojen meiningit", ajattelee Matti.
Silloin antoi isäntä korttelin tahi puolen rengilleen, kun hän vaan
pyysi, sillä viinaa, hopeankirkasta väkivettä keitettiin kotona. Totta
oli, että isäntä lokakuun lopussa otti kamarinsa akkunan vuorilaudan
välistä esiin "aarnakkansa" ja katseli sitä vähän aikaa sangen
miettiväisenä. Siellä oli tavallisesti noin 30 t. 40 neulan kärjellä
raapustettua viivaa ja koko joukko pieniä läpiä. Ja kun oli isäntä
nämät yksinkertaiset "nuolenpääkirjoituksensa" lukenut, niin silloin
renki parka sai tietää, että vuosipalkasta oli suuri osa mennyt kulkun
kautta. Se ei ollut oikein hupaista. Mutta niin se oli. Ja ryypystä
pääsi puhtaasti Laasmannikin, noin vaan purematta, katkaisematta -- hän
kertoi viinahampaansa tapaturmassa taittuneen. Riemullinen oli meno
Rautalassa erittäin iltasilla, kun mestari miehineen oli jättänyt
myllyn mäelle parempia aikoja odottamaan. Aika suka vaan oli se mies!
Rautalan pirtissä, jossa hänen tyyssijansa oli, ei kukaan saanut rauhaa
hänen juoniltansa. Tavallisimpia kepposia oli se, että hän, kun joku
juuri oli istua, sieppasi tuolin pois. Siitä mätkähti istuja
"tasapohjin tantereesen"; ja yleinen nauru helskyi huoneessa, jotta
nuoha orsista rapisi.
Kerrankin muutamana aamuna oli Maija piika, jo muutaman tunnin
valvottuaan, heittäytynyt uudestaan vuoteelle, noin vain kuten sanotaan
päivän tuliaisille. Mutta kuinkas kävikään hänen noustessaan? Hän
nousee ja hieroo silmiään: mutta astuessaan lattialle seuraa häntä
kiinteästi raiti, raidissa on kiinni peitto, peitossa raanu, raanussa
Teenu-rengin liivit ja liivissä on sukkarihmalla sidottuna talon
pulskea kissa. Ja kun Maija "kimpsuen, kiukutellen", päästäen aika
rämäkän, hyppelee lattialla, niin tuli tuo pitkä "hinkhamppi" koko
pirttikunnan nähtäväksi. Laasmanni sen oli tehnyt, neuloen Maijan kiini
tuollaiseen seuraan.
Tapahtuipa kerran Teemullekin seikka, jolla oli vähää suuremmat
seuraukset kuin Maijan hinkhampilla. Eräänä talvi-aamuna, kun suurus
oli syöty ja metsään-lähdön aika oli tullut, pukeuvat miehet nahkoihin
ja "pussi-mekkoihin". Tämä viimeksi mainittu vaate oli tuommoinen
rohtiminen, napiton, paidan tapainen, jossa oli ympyriäinen pään läpi,
vaan joka muutoin oli aivan umpinainen. Kun sitten päivän sarastaessa
talon 5 hevosinen ja 4 miehinen työvoima meni "takamaahan" halkoja
noutamaan, niin Teemu, pitäen kiinni voudin asemasta muka edellä
kävijänä, ajoi aivan ensimmäisenä. Hän seisoi re'essänsä ja laski
laulun soimaan raikkaasen pakkas-ilmaan. Tyytyväisenä lauleli hän; hepo
astui verkalleen kovaksi sotkettua tietä Alvolahden jäätyneellä
pinnalla, reen jalas sujui sutevasti liukasta raitiota, silloin tällöin
vähän nirskuen. Koko raikkaan rintansa ääni-voimalla lauloi Teemu:
"Pihlaja kasvaa punasia marjoja,
Tuomi se kukoistelee. --
Eikä se oikia priiari ol',
Joka kahta rakastelee.
Ilmat ne taitaa muuttua,
Koska taivas se ruskottelee;
Enkä minä plikka sinua nai,
Ja vaikka ma uskottelen.
Talo kuin linna ja poika kuin herra
Ja hevoinen kuin mäki;
Herraksi kultan' luulikin,
Kun hän ensi kerran näki".
Näin lauloi Teemu; reki vieri, tie lyheni, jotta pian jo oltiin päästy
lahden poikki, ja eläen itse runon maailmassa arvelee tuo "herraksi
luultu", litteänenäinen renki-vouti, tuo pussimekkoon puettu, reessään
seisova, tanakka mies, että Herramme hänestä lienee aikonutkin jotakin
parempaa kuin tavallista työmiestä. Sellaisilla laululahjoilla olisi
hänestä saattanut tulla lukkari taikka ehkäpä pappikin. Teemu vaipuu
todellisuudesta ihanteellisiin unelmiin. Hän tahtoo "preistata", kuinka
messu käy. Kunnioitus kaikkea pyhää kohtaan tekee kuitenkin sen, että
hän ryhtyy vain tuohon n.s. Prunkkaalan papin messuun. Juhlallisesti
"oikealla nuotilla" ja puhtaalla tenooriäänellään vetää hän:
"Pyytäisin minä, hyvä seurakunta, teiltä housun paikkaa; miltä
kyynärän, miltä kaksi, miltä korttelin kolmatta kyynärätä".
Siihen vastaa pikku Matti perässä tulevasta re'estä sortumattomalla,
kimeällä äänellään:
"Hei, verkasen poika, johan siitä tulee koko roimahousuuu-u-ut".
Mutta nytpä tavaton nauru kuuluu jokaisesta re'estä. Vanha muonamies
Jussikin kotkottaa nauraa paksulla paasiäänellään, niin että
hopeahuurre puiden oksilta melkein varisee. Teemu itse taas hymyilee
tyytyväisesti, arvellen messun niin suuresti seurakuntaa huvittaneen.
Mutta toisille ajatuksille tulee hän, kun Aatu, rohkein joukosta,
takimmaisesta re'estä huutaa: no, sun pahuus, täysi pappi mar sinä
oletkin, kosk'on messukasukkakin hartioillasi! Eikä suinkaan messu
oikein ilman käykään, häh?
Teemu kurkisti ja kurkisti, kääntyi ja katsoi, mutt'ei sen selvempää
asiasta saanut. Vasta metsässä, kun mekko ja nahat ketteryyden
saavuttamiseksi oli poisotettava, huomasi hän, että hänen valkean
pussimekkonsa selkämystään on vedetty tervalla aika ristinvenkale, joka
melkein ulottui kauluksesta liepeesen asti. Voi hyväinen aika! Olla
koko matkan toisten pilkattavana! Pari järeää kirousta pääsi Teemun
huulilta; nauru ja laulu oli kadonnut, sillä ne eivät kärsi aivan
törkeää leikkiäkään.
Kun halkokuormat oli rekeen saatu, palaa Rautalan työvoima kotia,
aamuhämärä oli kotoa lähdettäissä, iltahämärä sinne palatessa; mutta
eihän joulunaikaisessa päivässä olekaan kuin kaksi hämärää.