Oletko, lukijani, käynyt V:n pitäjäässä, tuolla Hameen ja Satakunnan
rajoilla, missä lounaisen vesistön keskikehto läikyttelee laineitansa?
Jos tiesi sinne on sattunut, niin olet varmaan havainnut useoissa
paikoin pitkänlaisia niemekkeitä luikertelevain laksien välillä.
Kessi-paikoilla pitäjästä on niitä oikein kosolta; näyttääpä vesistö
olevan yhtenä ainoana, pitkänä, monimutkaisena lahtena. Jos on
kesäinen aika, niin näet niemekkeillä rehottavia vainioita suorine
sarka-ojineen, ja vainiolakeuden keskellä hohtaa tavallisesti sievä
talo, joskus punaiseksi maalattu ja valkeoilla akkunanlaudoilla
varustettu. Kun suvisydännä tuuletarten vaiettua lahden läike on
muuttunut juhlalliseksi tyyneydeksi, niin kauniisti kuvastuu helevän
vehreä vainio lahden pintaan; katsellessamme pitkin yhä lavenevaa
vesilakeata näyttää, kuin olisi Ahtola vehreässä juhlapuvussa. Ja mikä
elämä ja iloinen hälinä on silloin niemekkeillä talojen lähistössä!
Parin virstankin päästä, toiselta puolen järveä kuulee selviä ääniä,
naurua, joka todistaa iloakin olevan ihmissydämmissä, laulua, joka
helakkaana kaikuu illan tyynessä. Ja siihen lisäksi tulee karjan
kellojen kilinä, kumea kaiku, joka ilmoittaa jonkun hongan elävän
viimeisiä hetkiänsä, koirajen haukunta ja senkin seitsemän kolinaa ja
kalinaa. Elämää on kaikkialla. Kummeksivan totiselta näyttää tuo talon
vieressä vähälännällä kummulla kohouva rakennus katselevan sitä elämää,
joka häntä ympäröi. Se rakennus on tuulimylly, tuollainen
"harakkamylly", jonka koko "konsvärkki" ainoastaan yhden miehen
voimalla kääntyy sinne, mistä tuuli kulloinkin sen lautaporttisiin
siipiin paraiten "kosee". Kulje niemen rannikkoa edemmä, kierrä
veneelläsi lahden tyyntä pintaa aina kauemmaksi, niin tapaat tuollaisia
jauhinkoneita yhä edelleen. Ne ovat Laasmannin eli, niinkuin häntä
kansan keskuudessa nimitettiin, Laasmannin Hermannin muistopatsaita.
Tosin on kiittämätön jälkimaailma jättänyt hänen hautaristittä. Tuolla
kirkkomaalla suuren, puusta rakennetun ristikirkon juuressa, jossa niin
paljon älyä ja tuhmuutta on mullan unhotukseen mylleröitty, ei ole
pienintäkään merkkiä muistuttamassa kirkkomiehelle Laasmannin nimeä.
Mutta sittenkään ei hän ole jäänyt muistotta. Kun vinha vihuri
pyörittää harakkamyllyn lautasiipiä vihaisella vauhdilla, kun
myllymies tarkastelee jauhamista ja myllynryskeen säestämänä vetää
yksitoikkoisella nuotilla iltavirttänsä, niin silloin myllymies tuntee,
ettei hän syysyön yksinäisyydessäkään ole yksin. Onhan tuo "konstvärkki"
elävän olennon tapainen, se liikkuu ja tekee työtänsä aivan kuin henki
sen konehistoa elähyttäisi. Tässä ei ole tuota vesi- ja höyrykoneiden
yksitoikkoista konemaisuutta, joka viimeiseltä tuntuu yhtä väsyttävältä
kuin tuo monen viisaan opettama maailman elämän ijankaikkinen
kiertokulku; vaan tuulimylly on vaihtelevainen, oikullinen. Se milloin
harvassa tahdissa laulelee levollisesti: jaahin, jaahin, liikkuen
vakavasti ja arvokkaasti kuin mikä flegmaatiko (hidasluontoinen
ihminen) tahansa; milloin taas se kiihtyy kiivaasen kiireesen, rätittää
ja sätittää kuin suututettu akka, milloin ryskää ja jyskää kuin uljas
kolerikko (kiivasluontoinen ihminen), vaipuakseen hetken päästä
mietomieliseen alakuloisuuteen kuin impi, joka on jäänyt vanhaksi
piiaksi.
Mylly on myllymiehen toveri, niinkuin aalloilla keijuileva haaksi on
merimiehen toveri; siinä näyttää olevan jonkunlaista henkeä,
jonkunlaista salaperäistä itsetietoisuuden tapaista. Tuossa istuu
jauhattaja kahnalla, laulaa laulamistaan, ja mylly säestää; jyvät
juoksevat napaan milloin hiljaa ja hitaasti milloin taas ripeämmästi.
Katsotaanpas jauhoja: ne menevät kädellä likistäissä kokkaroihin. Ei
siis hätää! Pyöri mylly, hengi tuuli; pitkä on yö; ajatus kulkee,
kiirii kauas aikoihin menneisin. Usea kymmenen vuotta on siitä, kuin
Laasmanni oli täällä myllymestarina. Nuot kivet, tuon väkiraudan,
trällin, hammasrattaan, kaikki asetti hän taitavalla kädellä
paikoilleen; ja kun siivet oli ylös saatu, niin Hermanni oli mennyt
siipeen, ja pohjoisen puhaltaessa meni hän mokomassa karusellissä 12
kertaa ympäri huimalla vauhdilla; ja olisi mennyt kukatiesi vielä
toisenkin tusinan, ellei eräs työmies olisi käynyt häntään kiinni ja
kääntänyt myllyä tuulesta. "Viina kortteli on minun, veto on voitettu",
oli Laasmanni huutanut siivestä ales kiivetessänsä. Tuollaista tulee
usein jauhattajan mieleen, hän kun himmeän lyhtynsä valossa istuu
kahnalla ja valvoo. "Kun siis kaikki ympäri käy" -- sanoo ruotsalainen
sananlasku; ja ympäri käymisen mahdollisuus on tässä sangen suuri --
kun siis kaikki käy ympäri, niin selvää on, että tässä ympäri käyvässä
konehistossa pyörii -- Laasmannin henki. Älköön lukija kuitenkaan tässä
vainutko jotain uusinta sielun vaellus-oppia, sillä sellaista ei
kahnalla istuva "myllymatti" käsitä; mutta sen hän käsittää, että
miehen taito, tieto ja etevyys ilmaantuu hänen teoissansa; ja jos
taiteesta puhuessa sanotaan hengen olevan kylmässä, liikkumattomassa
marmorissa tahi kankaalla, jolle on pantu maalinkia, niin tottahan
myllymattikin saa ajatella Hermannin ilmaantuvan myllyn kolisevassa
konehistossa, jos ei uutena painoksena, niin ainakin kuvana, satuna,
muistona menneistä ajoista. Laasmanni ei ole siis jäänyt muistotta: ja
sehän olikin todistettava.
Myllymatin suosiollisella avulla aiomme vähän tarkemmin esitellä, mitä
Laasmannin satu sisältää. Eihän siinä suuria ole maailmalle
julistettavana, sillä hän oli, niinkuin sinä ja minäkin, vesitippa
vain, mutta vesitippa, joka pudotessaan heijasti ruusun kirkasta
taivaan iltavaloa ja sitten vasta katosi tietämättömiin, meren helmaan.